Ympyrä sulkeutuu 11.7.

Hmm, menisinkö Utrechtiin vai Venetsiaan ensi kerralla? Venetsia hukkuu jonain päivänä mereen, mutta ehkä jo ennen sitä turismiin. Utrecht oli kuulemma hyvä ekologinen vaihtoehto. Ekologisessa vaihtoehdossa on juuri se ongelma, että kun tiedät, millaiselta aito, mehevä naudan grillattu sisäfile maistuu tehoviljellyn punaviinin kanssa, on turha tulla sanomaan, että tofunakki maistuu ihan yhtä hyvältä. Utrecht oli juuri tuo sekaravinnon syöjän lautaselle paistettu soijanakki. Olisi edes ekomatkabloggaajan kynäilijä suositellut Venetsian tilalle Amsterdamia, niin olisimme voineet olla samaa mieltä. Lämmin ilta, muutama kanava, suloiset hollantilaiset kadut ja kirkko keskellä kylää oli mukava kohde yhdeksi tai kahdeksi illaksi, mutta eivät ne Venetsian loistoa ja runsautta korvanneet. 

Utrechtin kämppäri oli hauskalla pikkusaarelle kanavien ympäröimänä. Ihan se ei silmiä hivellyt, mutta jos nimessä mainitaan sana budget, niin ehkä emme liikoja odottaneetkaan. Näköalat korvautuivat todella edullisella hinnalla. Viimeisen kahden kuukauden aikana ovat 3-4 hengen leirintäaluemaksut olleet jo järjestään reilusti yli kolmenkympin, joten parinkympin lasku mairitteli kukkaroa ja mieltä vielä enemmän. Pitkästä aikaa alkoi satamaan vettä ja ilmakin viileni. Se tuntui jopa hyvältä, sillä Vertille ja minulle oli alkanut puskea flunssa. Sairastaminen on kurjaa, mutta vielä kurjempaa se on helteellä. Ilta kului leppoisasti vaunussa korttia pelaten ja päätimme jättää tiskit tiskaamatta, ehtisihän ne aamullakin. Mutta aamulla satoi entistä enemmän, joten me räkänokkaiset matkalaiset emme innostuneet silloinkaan kiillottamaan ruokailuvälineitämme. Päätimme siirtää homman sujuvasti iltaan ja seuraavalle leirintäalueelle. 

Olimme päättäneet pitää ajopäivän, jotta alkaisimme oikeasti lähestymään Tanskaa. Koko päivän aikana saimme kasaan vaivaiset viisisataa kilometriä, mutta koko päivän me siihen saimme tuhrattua. Vähän ennen kahdeksaa olimme Hampurin kohdalla. Summamutikassa valittu leirintäalueen respaan kiemurteli pitkä jono. Onhan niitä jonoja ollut, joten en ollut moksiskaan. Kolmen vartin päästä oli hoidettu vasta yhden perheen asiat ja respan kaveri huuteli jonoon tiedotuksena, jos et ollut paikkaa varannut etukäteen oli kämppäri täynnä. Ensimmäistä kertaa törmäsimme tilanteeseen. Yllätys, yllätys emme olleet tähän varautuneet millään tavoin. Kello oli jo lähemmäs yhdeksää, eikä yksikään kämppäri enää vastannut soittoyrityksiin, joten jotain muuta pitäisi varmaan alkaa keksiä.  

Ruokakaupan nurkalta sattui löytymään vapaaparkki. Sellaista emme olleet kokeilleetkaan sen jälkeen, kun Norja ja Ruotsi oli jäänyt taakse. Ensimmäinen kuukausi oli ollut hauskaa seikkailua, mutta olimme tehneet periaatepäätöksen, että yövymme leirintäalueilla, koska siellä edes minä en kuunnellut rasahduksia, vaan nukuin sikeästi. Joten kun täysipäisyyttä kuitenkin jollain tavalla tavoittelimme, olimme arvottaneet hyvät unet etusijalle. Hyvä lisä oli myös suihku- ja tiskausmahdollisuudet. Nyt pääsimme muistelemaan viime kesää. Sade ropisi kattoon ja suihku jäi väliin. 

Kaupassa kerrattiin vanhoja oppeja, mitä tarjotaan, kun ne pahuksen astiat ovat likaiset ja grilliä ei viitsitä kaivaa sateen lotistessa kattoon. Kätevä perhe ei jäänyt pulaa, vaan valikoi paketista suoraan kylmänä kelpaavaa muonaa. Lisäksi yritimme olla kaupassa kaukaa viisaita ja ostimme pullotettua vettä, ettei jano yllättäisi kesken yön, nyt kun puskassa yöpyisimme. ”Vesi” oli kuplatonta, mutta makua löytyi sitten sitäkin runsaammin. Olin onnistunut kaivamaan hyllystä omenan makuista sokeroitua vettä. Ihan kauheaa tököttiä! Ei sillä ainakaan hampaita puhtaaksi saatu. Yö sujui rauhaisasti ja yllättävää kyllä uni maittoi, joten aamulla saavutimme Tanskan rajan hyvin levänneinä. Joku kaveri oli kehunut kovasti edullista ja hyvin valikoimin varustettua Callen kauppaa ihan rajalla. Siellä panostimme tuliaisostoksiin. Ostoskärry pursusi juomia. Puolustukseksi täytyy todeta, että puolet niistä oli limuja. Keskimääräinen juomaprosentti tippui sen myötä. Sen verran tuhottomasti niitä kuitenkin oli, että auton säilytystilat menivät purkuun. 

Hikisen jumpan päätteeksi istahdimme autoon ja Tero väänsi virta-avainta. Voi huokaus! Mensseli ei inahtanutkaan. Siinä se mökötti ihan hiljaa. Avainta kääntäessä kuului vain niks ja naks. Teron taakse asentamat invertterit oli tehnyt tepposet kerran aikaisemmin ja nyt toisen kerran. Kuskin takana ollut invertti oli naksahtanut jossain vaiheessa päälle ja pysynyt niin hyvän tovin tyhjentäen akun. Ketutti ja hävetti. Emme kehdanneet kilauttaa Autoliittoon, kun vika on niin selvästi meidän oma. Jossain auton uumenissa oli olemassa käynnistyskaapelit mukana. Juomia oltiin lastattu iloisin mielin ja hyvässä sovussa, mutta nyt oli pientä eripuraa ilmassa, kun kaapeleita kaivettiin esille. 

Samassa pihassa olleella huoltoasemalla vaihtui asiakaskunta rivakasti, joten uskoimme ja luotimme, että joku sieltä tulisi antamaan virtaa. Juuri sopivasti kaapeleiden löydyttyä eräs työmies parkkeerasi kahvitunnin ajaksi pihan reunamille ja hänen palatessa eväiden kanssa autolle kiiruhdin häneltä nätisti hymyillen apua pyytämään. Yhteistä kieltä meiltä ei löytynyt, mutta virtaa löytyi ja eihän se Mensseli isoja apuja tarvinnut, kun jo hörähti käyntiin. Kaivoin kiireen vilkkaan takakontista juomia avuliaalle apumiehelle. Kaveri ilahtui silmin nähden. Itsellänikin päivä siitä ilosta parani. Kotimatka saattoi alkaa. Jotenkin Teron tuuli ei kuitenkaan vastannut mielestäni tilannetta, vaikka kaikki oli nyt enemmän kuin hyvin. 

Teron mielestä oli todella huolestuttavaa Mensselin temppuilu, vaikka syy saattoikin olla invertterissä. Pienen vastoinkäymisen jälkeen leijuin itse kaiken voittavassa euforiassa, jonka hankkimiseen ei oltu edes käytetty lääkkeitä, alkoholia eikä muitakaan päihteitä.  Lupasin hankkia lisävirtaa jatkossakin, johon Tero totesi, että kyllä hänkin voisi sitä lisävirtaa jakaa vähäpukeisille naisille varsinkin, kun ne jakavat avuliaasti viiden minuutin hommasta läjän kaljatölkkejä ja pöntön punaviiniä. Jos oma euforiani ei ollut alkoholista riippuvainen, niin Teron onnen ja autuuden puute johtui liiallisesta viinan jakamisesta. Lupasin käydä hakemassa hänelle Callesta juomat tuplaten takaisin. Armaan aviomieheni mukaan ne olivat jo menneet, joten ei tarvinnut. Aloin jo nauramaan. No mitä sitä enää mököttämään?

Saksan ja Tanskan rajalta eteenpäin edessämme oli vain ajopäiviä. Koti-ikävä kaihersi rinnassa ja lautta oli varattu 14.7. Tukholmasta Helsinkiin. Olimme kuvitelleet saavuttavamme Ruotsin ennen unia, mutta edelliset toilailumme oli syönyt aikaa, joten oli paras pistää päät tyynyyn Ison Beltin sillan kupeessa. Kyllä Tanskassa kaikki on paremmin. Perinteinen kämppärin postimerkkitontti oli tällä kertaa sen kokoinen, että siihen olisi mahtunut meidän lisäksi toinenkin yhdistelmä ja silti meidän ei olisi tarvinnut tuttavalliseksi heittäytyä. Tämän oli todennut myös kämppärin pupujussi, joka piti selvästi tonttiamme vakivessanaan. Maa oli täynnä eri ikäisiä papanoita ja näimme kaverin loikkimassa kulmillamme pariinkin otteeseen. Hän ei vaikuttanut häiriintyneen meistä, joten emme mekään hänestä. Hän siellä oli ollut kauan ennen meitä ja jäisi meidän jälkeenkin, joten siunasimme hänen vessarauhansa. Jaksoimme vain ihailla hänen rohkeuttaan. Naapurissa jolkottelivat kania monta kertaa isommat vahdit, mutta pitkäkorva ei ollut moksiskaan. Hilpeä veikkonen!

Viimeisen episodin onnistuimme kehittämään seuraavana iltana Öölannin kupeessa Kalmarissa, jossa yövyimme. Nälkää sammuttaaksemme olimme suunnanneet isoon Icaan. Pienempiäkin oli tarjolla, mutta päivän aikana Vertti oli vihdoin ja viimein saanut kahlattua viidennen luokan oppimäärän loppuun ja oli aikaa juhlia hänen virallista loman alkamista, joten lapsen lempiruokatarvikkeet oli haettava hieman isommasta kaupasta, että varmasti saisimme ne.

Ruotsin maisemat ja kauppa oli jo niin lähellä Suomea ja omia makunystyröitä, että löntöstelimme pitkin ja poikin kaupan käytäviä. Ostoksista kertyi komea lasti. Kassahihnalta pakkailin tavarat tyytyväisenä kasseihin, kun Tero kaiveli kuvettaan ja yritti maksaa. Nimenomaan yritti. Reissun aikana olin harventanut korttikantaamme ahkerasti. Olin hukannut auton syövereihin sekä Teron pankki- että yhdistelmäkortin ja oma pankkikorttini oli sanonut jostain syystä sopimuksen irti. Viimeisen viikon olimme menneet yhden kortin varassa, mutta mehän olimme jo kotiin matkalla, joten emme olleet aiheen vuoksi unettomia öitä viettäneet. Mutta nyt se viimeinenkin kortti oli kyllästynyt jatkuvaan höyläämiseen. Aikamme siinä huhkittuamme totesimme pikkuhiljaa närkästyneeksi muuttuneelle kaupan tädille, että joudumme selvittelemään hieman tätä valuutta-asiaa ja sopisiko meidän tulla hieman myöhemmin hakemaan ostoksemme. 

Kilautin pankkiin ja aikani kuunneltuani pankkipalveluiden diskohittiä viime vuosituhannelta vastattiin toisesta päästä. Kerroin asiani toimettomasta kortista ja sain kuulla, että osassa korteissa oli ilmennyt toimintahäiriö, mutta vikaa ollaan koko ajan korjaamassa. Vian kestosta ei ollut tietenkään minkäänlaista ennustetta. Saksan jälkeen, emme olleet enää valuuttoja seinästä nostaneet, kun emme halunneet Tanskan tai Ruotsin kruunuja turhaan lompakkoon jättää, joten tällä hetkellä matti oli kukkarossa kirjaimellisesti ja kortti, jolla saattoi vain singota vesilintua. Virkailija valoi uskoa, että vika saataisiin pian korjattua ja sen saisi selville, kun kävisi testaamassa automaatilla. Eli meidän ei tarvitsisi seistä jälleen varakkaiden ruotsalaisten kanssa siinä kaupan kassalla ja näyttää köyhiltä naapureilta, kun pankkikortti ei toimi. Loppujen lopuksi kauppareissuun kului puolisentoista tuntia, kun vihdoin ja viimein lähdimme kurvailemaan täysien kauppakassien kanssa kohti kämppäriä.

Farstanäsin nurmikentällä nukuimme vaunussa viimeisen yön. Seuraavana päivänä kaarsimme laivaterminaaliin. Kaikkien sydämet läpättivät kuin lampaan saparot siirtyessämme terminaalissa Helsinkiin menevälle kaistalle. Vihdoin kotiin! Tiesimme lehtitietojen mukaan edessä olevan Sirkus Trumputin tuomat sisärajakiristykset. Veikkailimme hilpeästi autossa jäävämme tulliin ja purkavamme niin auton kuin vaununkin Olympiaterminaalin rantakiville. Laivassa vielä muistutettiin kuulutusten voimalla maihinnousukorttien säilyttämisestä, koska ne tultaisiin tarkastamaan maihinnousun yhteydessä. Laivan ajosillat laskeutuessa satamassa ja auton renkaiden koskettaessa kotimaan maaperään olimme itse hivenen häkeltyneitä. Vastassa ei ollut ketään. Ei tulliviranomaisia, ei perinteistä puhallusratsiaa, ei ristinsielua. Ilmeisesti Tukholmasta ei odotettu minkäänlaista vaaraa ja tullimiehet oli laitettu hitsaamaan kaivonkansia umpeen. Mielenosoitukset ja kaikki ruuhkat olivat imeneet Ullanlinnan, Hietalahden ja Länsiväylän täysin tyhjäksi. Auton tunnelmissa oli hieman pettymystä aistittavissa olisihan reissumme saanut arvoisensa päätöksen, kun olisimme ensimmäistä kertaa purkaneet auton atomeiksi Suomen tullissa…