Yhdessäolon ihanuus 5.1.

Uusi vuosi uudet kujeet tuopi, mutta me päätettiin kulkea vastavirtaan ja tuijottaa menneisyyteen. Lähdimme vierailemaan Toledoon, Espanjan vanhaan pääkaupunkiin. Kaupunki huokui arvokkuutta, menneisyyttä ja ritarillisuutta. Jo kauan sitten yläasteaikaiset tarinat Cervantesin don Quijotesta palasi hämärästi mieleen. Tuulimyllyjä ei näkynyt mailla eikä halmeilla, mutta turistiliikkeet pullistelivat ritariasuja ja miekkoja sekä kaikenlaista muuta ritarivarusteita, jotka olivat helppo liittää kaakilla ratsastavaan antisankariin.

Itsekin koimme olevamme melkoisia antisankareita. Viken tauti äityi pienen tauon jälkeen jälleen pahemmaksi, joten joukostamme oli yksi majapaikassa sohvan uumenissa. Meillä muilla oli itse aiheutettua vaurioita terveydessämme. Olimme nauttineet kolmeen pekkaan uuden vuoden kunniaksi punaviinipullon ja jokaisella ”juopolla” kivisteli päätä. Rangaistus tuntui meistä kovin kohtuuttomalta määrään nähden, joten totesimme, että jatkossa saa punaviinit jäädä huoltoaseman hyllyille. Parasta olisi oppia ennakoimaan juhlapyhät ja kauppojen aukioloajat. Oma eloni muistutti vielä enemmän laitapuolen kulkijaa kuin muilla. Koska autossa on vain neljä paikkaa, kiipesin itse Meisselin takakontin puolelle. Runsaat tyynyvuoret pehmittivät menoani mukavasti, mutta maisemat jäivät matkoilla kovin taivaanrantaa maalaavaksi, joten pienet nokosetkin saattoi hyvin ottaa.

Olimme asettaneet tavoitteeksi käydä maistelemassa ”loman” aikana tapaksia, jossain hyvässä paikassa, mutta vielä ei ollut tullut vastaan yhtään. En tiedä, miten olimme onnistuneet paikat kiertämään, muuta päätimme kuitenkin valmistaa ”kotona” niitä ihan itse. Vaikka tuleva kokki olikin tipahtanut sairasvuoteelle, oli meitä innokkaita kokkaajia useampi keittiössä häärimässä. Apulaisia tunkeili myös seuraksi tiskipöydän takana olleesta raosta. Olimme saaneet alivuokralaisia: pieniä, mustia muurahaisia, jotka olivat rakentaneet omat kulkureittinsä. Olin seurannut syksyn kotipuolen ruokauutisointia ahkerasti jo opintojenkin pakottamana, joten vähän aloimme jo miettiä, tulisiko tunkeilijat heittää pataan. Kovin olivat onnettoman kokoisia, joten tyydyimme valmistamaan kunnon pitopöydän kaupan tarvikkeista. Niitä eväitä syötiin sitten koko loppuloma.

Kävellessämme bussi- ja metropysäkeille, oli matkan varrella ihastukseksi ja ihmetykseksi kattohaikaranpesiä. Niitä oli monta. Lähes joka tolpan nokkaan oli valtaisa risukasa koottuna. Erityisesti meitä jaksoi ihmetyttää metroaseman vieressä olleet kaksi pesää. Olisimme itse valinneet rauhallisemman paikan pesimiseen, mutta mitä ilmeisemmin metron kulku ei lintuja häirinnyt. Ehkä kyseessä oli molemman puolinen voitto: metron matkustajat saivat luontokokemuksen haikaroita tuijotellessaan ja vastaavasti haikaran poikaset saivat ihmetellä ihmettelijöitään. Ohjelmaa molempiin suuntiin.

Metrot ja bussit jätimme väliin suunnatessamme lentokonemuseoon. Matkaoppaissa oli kehuttu myös rautatiemuseota, mutta koska Hyvinkään rautatiemuseo oli kovin tuttu paikka, päädyimme lentokoneita tirkistelemään. Tarjolla olikin monenmoisia ilmojen halkojia. Mielenkiintoisimmaksi osoittautui sotilaskuljetuskone, jonka sisään pääsi istuksimaan amerikkalaisista TV-ohjelmista tuttuun tapaan koneen seinien vierustoille. Koska itselläni oli edelleen tyynyläjä takakontissa, en osannut kovin arvostaa kovahkoa hetekaa allani. Porttikiellot jatkuivat tälläkin erää, emme päässeet kaikkiin halleihin, koska siellä oli huoltotyöt kesken. Naureskelimmekin keskenämme, että huolto taisi kohdistua mitä ilmeisemmin sähköihin. Onneksi niihin saleihin eivät päässeet muutkaan, joten meidän ei tarvinnut olla kateellisia mielensäpahoittajia muiden onnesta.

Tuliaisia piti katsella tarkemmin, joten päädyimme loppupäiväksi jonnekin Madridin pohjoispuolelle outlet hornankattilaan. Alueen paras anti taisi olla meidän kaikkien mielestä ruokapaikka. Aasialainen ruoka houkutteli meitä kaikkia. Astuessamme ravintolaan, sisään iski kakofonia korvakäytäviin saman tien. Emme halunneet kuitenkaan kääntyä takaisin, sillä eteemme levittäytyi valtavan kokoinen buffet. Tarjolla oli niin valmiita ruokia kuin raakoja raaka-aineita. Raa´at sai kantaa ravintolan takaosassa olleille kokeille, jotka loihtivat niistä herkullisia makuyhdistelmiä. Kuinka ollakaan kuulokin tottui, joten kun oli aika poistua vatsat pulleina metelin keskeltä, ei melua enää juurikaan huomannut.

Alun kylmän aloituksen jälkeen talo oli mukavasti lämmennyt, kunnes keskiviikkoaamuna herätessämme ja noustessamme ylös tuntui talo oudon viileältä. Ilmanvaihto ei ollut paras mahdollinen, joten olimme nukkuneet ja parina yönä tuuletusluukku auki. Tämän vuoksi ensimmäinen varpaisiin iskevä viileys ei ollut vielä soittanut hälytyskelloja. Mutta jäätävän kylmä vesi suihkussa, vakuutti jotain olevan pielessä. Koska kuumaa vettä ei tullut talon muistakaan suihkuista, oli pakko alkaa toimia. Alakerran akvaario oli myös mustana ja varottavan hiljaa, vaikka tähän mennessä pumppu oli pyörittänyt happea veden joukkoon yötä päivää. Aikamme tutkittua löysimme vian lauenneesta sulakkeesta, jonka päälle laiton jälkeen alkoi akvaarion pumppu pulputtumaan ja lämmintä vettäkin suihkuun alkoi olla saatavilla aamupalan jälkeen.

Jaffa toimi meidän luotettuna ohjelmatoimistona koko loman ajan. Meidän perhe pyrki kantamaan heinävartensa kekoon pienellä osallaan. Kuun ensimmäisenä keskiviikkona oli meidän mukaan normaalia isompi vahdinvaihto. Vielä kun netissä kehuttiin sen erottuvan edukseen monien muiden maiden rinnalla, niin johan me keskiviikkona puolen päivän aikaan törötimme kuninkaanlinnan edustalla. Tarjolla oli pari pollea, jotka vaihtoivat edellisten kanssa paikkaa ja pieni vahtiryhmä marssi ryhdikkäästi rumpujen päristessä taustalla. Olimme kuvitelleet jotain isompaa. Kävimme kysymässäkin, missä odotettu spektaakkeli olisi, ettei menisi sivu suun. Infokioskin pitäjän mukaan tämän komeampaa ei ollut tiedossa näin tammikuussa. Joka kuun ensimmäisenä keskiviikkona, paitsi ei tammikuussa härkäviikkojen aikaan, olisi ollut tarkempi tieto, mutta nythän sitten tiedettiin.

Vahdinvaihto ei meitä lannistanut, vaan lähdimme etsimään loistoa kuninkaanlinnan näyttelyistä. Onneksi kuninkaanlinnaan pääsi sisään netistä pikaisesti ostetuilla lipuilla, sillä lippujono lähenteli Vatikaanin Pietarin kirkon jonoa. Ilman nettishoppailumahdollisuutta olisimme tuskin ehtineet sisään jonossa seisomisen jälkeen. Asekokoelmanäyttely tutustutti komeisiin keskiaikaisiin ritariasuihin. Kovasti jäimme miettimään, miten polleparat opetettiin kantamaan itseensä kiinnitettynä isoja metallisuojuksia. Ainakin ne vaikuttivat järjettömän epämukavilta. Yhtään paremmin ei asiat olleet ritarilla. Sillä ritari, jota polle kantoi selässään, sai olla melkoinen kirppu, jonka rasvaprosentti oli huomattavasti pienempi kuin omani koskaan tulisi olemaan. Jos oli naisten korsetit ikäviä, niin ei tuokaan asu miellyttävä voinut olla. Touhu oli mielestäni romanttista enää kaunokirjallisuudessa. Todellisuus ei näyttänyt kovin mukavalta.

Vahdinvaihdon jälkeen oli Tero lähtenyt saattamaan Vertin kotiin takaisin Viken luokse. Pienen miehen kulttuurikiintiö oli alkanut täyttymään uhkaavasti varsinkin, kun isoveli sai (pikkuveljen mielestä) vain pötkötellä sohvalla jäätelöä syöden. Saattoreissun jälkeen treffasimme aikuisporukalla tapas-ravintolassa. Valitsimme listalta kaikki tapas-leivät ilman isompia pohtimisia. Joukkoon osui todella herkullisia yhdistelmiä ja lisäksi niitä, jotka voisi seuraavalla kerralla jättää tilaamatta. Jokaisessa ruokakulttuurissa taitaa olla jääkaapin tyhjennysruokia. Meillä pyttipannu, Italiassa pitsa ja nyt me saimme tapas-leivän, jossa oli ilmiselvästi lihapadan pohjalta kaavittu lihaklöntti leivällä hyytyneen rasvan ja porkkanaviipaleiden kera. Kokonaiset pippurit annoksen kuuluivat, mutta laakerinlehti puuttui, muuten annos olisi muistuttanut erehdyttävästi karjalanpaistinjämiä. Seuraavalla kerralla voisi kokki kuitenkin meidän mielestämme jämät lämmittää.

Keskiviikkoiltana villassa pakattiin tavaroita laukkuihin. Perheemme oli ottanut valtavan läjän pyykkiä, liinavaatteita, puolipitoisia vaatteita, peittoja ja kaiken mahdollisen pesua tarvittavan tekstiilin mukaan, joten kasseja riitti. Pyykinpesukone oli pyörinyt surutta koko ajan. Kaiken konkreettisen lisäksi kasseihin kerättiin talteen läheisten ystävien kanssa koetut naurut, tunteja kestäneet ruokailut ja keskustelut, muistot ja yhdessäolon hetket. Eron hetki tuntui valtavan haikealta. Toisaalta olimme mielettömän kiitollisia näkemisestä. Tiesimme kesällä matkaan lähtiessä, että pojille tulee olemaan vaikeaa ystävien jättäminen kotiin, mutta sitä se on ollut meille aikuisillekin. Joulukuussa olimme saaneet tankattua paljon kohtaamisia, kokemusten jakamisia, jopa yllättäenkin. Onneksi se kaikki ei ollut vielä takana, vaan leirielämään paluun jälkeen olisi edessä vain muutama työntäyteinen päivä ennen kuin Vertin paras ystävä saapuisi äitinsä kanssa luoksemme. Olimme kiitollisia tästä jälleennäkemisestä ja yhdessä vietetystä ajasta ja saimme jäädä odottamaan toiveikkaina tulevaa.