Vihdoin uusi tupa 27.4.

Aamulla jysähti. Vakuutusvirkailija kilautti uudesta vakuutusyhtiöstä ja ilmoitti, ettemme voisi saada kaskoa Suomesta. Olisi nyt edes aikaisemmin vihjaissut. Pari viikkoa aikaisemmin oli niin reteesti ollut myymässä vakuutuksia. Kyllä sapetti. Jos edellisiltana olin romanttisesti ajatellut telttailevan jatkossakin, niin nyt ei kyllä huvittanut sitten yhtään. Lähtiessäni lenkille potkaisin vielä varmuuden vuoksi teltan nurkkaa. Ihan kuin se olisi teltan vika ollut. Minun kiehuessa piti Tero paattiamme urhoollisesti pystyssä ja soitteli tällä kertaa Autoliittoon. Sieltä löytyikin henkilö, joka otti hommakseen selvittää, löytyisikö Saksasta yritystä, joka tarjoaisi kaskoa.

Aloitimme pitkän ajon Saksaan. Pää oli ihan tyhjä. Mitä hemmettiä me nyt tekisimme. Fakta oli, että teltassa emme loppuaikaa viettäisi. Tämä pätkä oli ok, mutta kun Vikke palaisi mukaan, niin ei me sinne edes mahduttaisi, kun emme mahtuisi autoonkaan. Vaihtoehtona voisi olla asunnon vuokraus jostain, mutta mistä ja olisiko se nyt juuri sitä me halusimme. Taivaalle kertyi pilviä ja kohti pohjoista noustessamme lämpötila laski. Tämä ei ollut pelkästään kuvitelmaa, vaan ihan konkretiaa. Saksassa olisi luvassa sadetta, joten telttailun voisimme unohtaa. Tuttu hostel Oberstdorfissa auttoi. Sänky oli jälleen pehmeä ja aamupala oli täyttävä. Hyvät yöunet selkiyttivät ajatuksia. 

Saksassa oli yksi vakuutusmeklari, joka tarjosi kaskoa. Kolmen kuukauden hinnalla maksaisimme lauttaliput mennen ja tullen Suomeen ja vielä vakuutuksenkin. Aikaa ja kilometrejä kuluisi, mutta niitähän meillä taas oli tarjolla yllin kyllin. Toisaalta haluaisimmeko hädän hetkellä rupatella suomeksi vai opetella pikaisesti saksan? Jonkin verran oli taustaa hankkiutua ongelmiin vaunun kanssa, joten ei tarvinnut kielikurssia eikä oikeastaan aikaakaan miettimiseen. Olosuhteet tekivät päätökset meidän puolesta. Täältä tullaan Suomi!

Hyvä uutinen oli, että pakollisesta tieliikennevakuutuksesta saisi rahat takaisin. Ennen spurttia vaunu tulisi kuitenkin rekisteröidä. Homma sujui saksalaisittain sutjakkaasti, vaikka suomalaisena tietokoneaikaan tottuneena se saattoi olla jotenkin vaivalloisen oloista. Ensin marssittiin kaikkien papereiden kanssa mökkiin, jossa tehtailtiin rekisterikilpiä. Tämä oli ihan virallinen rekisterikilpitoimisto, jossa sai tosin teettää hupikilpiäkin. Joskus tutkailin huvin vuoksi erikoiskilven hintaa Suomessa ja se taisi olla yli tonnin. Saksassa sait itse valita kilven sisällön ja hintaa kertyi vaivaiset parikymppiä. Tämä ei tietenkään koskenut meitä, sillä tullikilpiä et voinut valita, vaan ne menivät tarkan listan mukaan, joten se siitä huvista. Mahdollisuuden sattuessa olisimme saattaneet valita DISASTER – 1 (KATASTROFI – 1) tai TOOPET – 1234, mutta nyt tyydyimme kilven lisäksi siihen pakolliseen liikennevakuutukseen.

Kilpi kainalossa ja vakuutus taskussa marssimme läheiseen katsastuskonttoriin, jossa papereita selattiin tarkasti. Kaikki meni edelleen putkeen ja rekisteriotteet tulostettiin. Paperina ei ollutkaan mitä tahansa valkoista printteriin tungettavaa, vaan se näytti ihan rahapainosta tulleelta kupongilta. Koristeena oli kaikki asianmukaiset hologrammi ja krumeluurit. Kaikki muut paperit saimme, mutta Suomessakin käytetty kakkososa jäi vielä tiskin taakse kaniin, siihen saakka, kun palaisimme vaunun kanssa paikalle esittelemään uutuuttaan kiiltävää vaunua. Seuraavaksi hyppäsimme autoon ja lähdimme noutamaan itse juhlakalua! Ahtauduimme Vertin kanssa toivottavasti viimeistä kertaa takapenkille kahdestaan. Tunnelma oli suorastaan haikean nostalginen hetken aikaa, kunnes aloin kaivaa kännyä taskustani. 

Haikeus ja nostalgisuus rapisivat. Vertistä oli kasvanut iso, joka painoi ihan tuhottomasti mahaani, mutta sain kuin sainkin ähkittyä hänen selän takaa omaan vakuutusyhtiöön haluavani sen himputin kaskon. Lupasin tulla itse henkilökohtaisesti sen pokkaamaan maanantaina tiskiltä. Kaartaessamme tehdasrakennusten välistä takapihalle vaunurivien väliin pysähdyimme yhdyshenkilön opastamana oikean vaunun eteen. Siinä se nyt nökötti: kiiltävänä, suorakylkisenä, neitseellisen avuttomana, ikkunan suuntautuneina meihin luottavaisena. Sisään astuessa nenään tulvahti uuden vaunun tuoksu. Sekoitus pintojen ja tekstiilien päästämiä tuoksuja. Se mikä oli kaikkein silmiin pistävintä, oli valoisuus ja tilavuus. 

Pysyttelimme uskollisesti kapeassa 230 cm kapeassa mallissa. Italian pikkukaupungin kinttupoluille emme enää haaveilleet, mutta olimme jo oppineet, että sinne saattaisimme eksyä joka tapauksessa, vaikka kuinka välttelisimme sitä mahdollisuutta. Olimme päätyneet vaunuun, joka oli metrin lyhyempi kuin edellinen, mutta silti nyt sisään astuessa sitä ei huomannut. Päinvastoin pikkusaarekkeen puuttuminen ”keittiön” ja ”makuuhuoneen” välistä antoi uskomattoman ison tilan tunteen. Saattoihan syynä olla vietetty aika teltassakin. Mikä tahansa koirankoppia isompi olisi tuntunut hurmaavan tilavalta. Olisin halunnut kurkkia jokaiseen laatikkoon ja kaappiin, mutta siihen meillä ei ollut aikaa. Sijoitimme rekisterikilven takaikkunalle. Yhteyshenkilömme tarkasti, että kaikki, mitä piti olla mukana, oli todellakin mukana ja kytkimme vaunun Mensselin perään. 

Siellä se perässä kiltisti tuli. Koko matkan se seurasi, kuten pitikin katsastuskonttorille asti, jossa marssimme tupaan takaisin ja kerroimme olevamme nyt ylpeitä uuden vaunun haltijoita. Tiskin takaa kipaisi reipas konttorintäti ulos ja vaunun alle kyykkimään. Hän ihan oikeasti tarkisti jokaisen numeron kakkososasta, että ne sama tasainen harakanvarvasrivistö löytyi myös vaunun rungosta. Kyllä kaikki oli kunnossa ja kakkososakin siirtyi minun käsiini. Kädessäni oli paperi, jota en saanut jatkossa hävittää. Saksan lakien mukaan paperin haltijalla olisi täydet oikeudet vaunuun, joten yritän pitää paperin palasta hyvää huolta.

Läheisestä huoltoliikkeestä oli varattu aika, että saisimme pyörätelineen. Lisäksi huolto lupasi kiinnittää kaasuletkun ja kilven. Akun kiinnittämiseen heillä ei olisi aikaa. Sängyn alla oli akun johdot vapaana, joten siihen akku tulisi, mutta jotain se kaipaisi seurakseenkin, koska muutenhan se heiluisi siellä villinä ja vapaana ajon aikana. Jäimme ilman akkua, mutta kukaan meistä ei osannut aiheesta murhetta kantaa. Meillä olisi seinät ympärillä, jotka eristäisi hivenen ääntä, katto niin korkealla, että sen alla voisimme seisoa selkä suorana ja omat kolot missä nukkua. 

Kaartaessa läheiselle kämppärille ei riemullamme ollut rajoja, kun kiikutimme ensimmäisiä tavaroita vaunun sisälle. Kun siirryimme omakotitalosta vuodeksi asumaan matkailuvaunuun, tuntui ihan järjettömän vaikealta raakata osa tavaroista pois. Osa siksi, että niihin oli tottunut, osa siksi että niitä todellakin tarvitsi ja osa siksi että niitä luuli tarvitsevansa. Kaikki oli söpön lilliputtia ja välillä ahdistavankin pientä. Perhe oli määrällisesti pieni, mutta kooltaan iso, joten vaunu oli todellisuudessa aivan liian pieni, mutta kaikkeen tottui yllättävänkin nopeasti kaiken tuntuessa aluksi seikkailulta.

Muutaman viikon telttaelämä oli kääntänyt tilanteen ihan päälaelleen. Vaunu tuntui käsittämättömän tilavalta. Metri oli kadonnut sohvaryhmän kaventumiseen ja keittiöstä oli kavennettu mitä ilmeisemmin jääkaappia ja lisäksi sängyn päältä oli kadonnut yksi kaappi. Jotenkin pääty oli rakennettu tilaa säästävämmin Dethleffissä kuin entisessä Hobbyssä. Joka tapauksessa Tero kantoi tavaralaatikoita ja -kasseja sisään ja minä ja Vertti purettiin niitä melko vauhdikkaasti. Koko ajan meillä oli lattialla kassi tai laatikko, johon heittelimme turhan tavaran. Hylkäsimme kolmasosan tavaroista. Toisaalta nyt oli helppo hylätä. Reissua ei olisi kuin kolme kuukautta jäljellä. Oletettavaa olisi, ettei talvikauden vaatteita ainakaan tarvittaisi, joten saatoimme alkaa suhtautumaan loppuaikaan kuin kesälomareissuun. Joka tapauksessa kaappiin ja laatikoihin ei edes yritetty tunkea enempään kuin sinne mahtui. Mikä jäi yli, niin se jäi ja ilman sitä tultaisiin toimeen. Ekaa kertaa lähes vuoteen taisi kaikilla tavaroilla olla paikkansa. Jopa Viken kaapit jäivät tyhjiksi odottamaan hänen tuloaan. 

Sähkötolppaan liitetty sähköpiuha takasi meille valoa. Yön pimeinä tunteina lämpöä saattaisimme kaivata, mutta ilman sitäkin pärjättäisiin. Olihan meillä pitkiä collarihousuja siististi pinottuna shortsien alle kaapissa. Koska akku puuttui ei lämmitys suostunut toimimaan, josta Tero nyt hieman syvään huokaisi, mutta murhe unohtui, kun pelikortteja saattoi alkaa pelata ihka uuden pöydän äärellä. Seuraavana aamuna heräsimme kurkut kipeinä ja osalla jyskytti myös päätä. Koska olo helppottui päivän aikan tulimme siihen tulokseen, että uudet materiaalit olivat päästäneet ulos pahimpia höyryjä, mutta emme tuupertuneet sen pahemmin, niin ehkä joku aamu meillä olisi jo hyvä olla. Mensselin nokka oli kohti Travemundea ja meitä kaikkia laulatti kovasti. Finnlinesin paatti lähtisi seuraavana yönä kohti Suomea ja me olisimme mukana.

Niinhän me luulimme. Niskavillat nousivat ylös, kun Tero paha enteiset ja jotenkin jo niin tutut sanat: ”Nyt ei ole kaikki kunnossa Mensselillä.” ”Voi v###u, mitä nyt?” Ei jaksanut Meisseli kiihtyä, mutta vaimo jaksoi! Veto oli poissa kuin leikkiautosta. Olimme poimineet kepabit juuri hieman aikaisemmin jostain saksalaisesta pikkukaupungista ja pysähdyksestä Mensseli oli vetänyt herneet syvällä maskiinsa uudesta kuormasta. Tero päätti testata, johtuiko Meisselin vetämättömyys uudesta vaunusta vai autosta itsestään. Minut ja vaunu hylättiin jonnekin päin Saksaa pienelle sivutielle eväät kourassa. Koska maha alkoi olla murkinasta täynnä, alkoi tilanne naurattaa. En tiennyt kuinka pitkän lenkin Tero meinasi ajaa, mutta mistä sitä tietäisi, vaikka auto leviäisi sinne jonnekin ja siinä minä sitten seisoisin tien penkalla eväät syötynä uutuuttaan kiiltävän vaunun vieressä. Vaunu kyllä tarjoaisi suojaa, jos minulla sattuisi olemaan taskussa avaimet, mutta kun ei ollut. Onneksi ei Mensseli antanut vielä periksi saksalaisessa Perä-Hikiän kylässä, vaan minut poimittiin mukaan. Diagnoosi oli selvä: vika oli autossa. 

Bensamittarin vajotessa oli pakko pysähtyä ja tankata auto, joka olikin sitten viimeinen niitti väsyneelle veturillemme. Käynnistyksen yhteydessä syttyi moottorivalo palamaan. Siihen sammui sitten johtotähti. Jotenkin nousivat elävästi muistot mieleen Portugalista ja kodin hajoamisesta. Erotuksena olisi se, ettei uutta Mensseliä olisi odotettavissa. Eteemme alkoi muotoutua kaunis auringon lasku, viereinen rekkaparkki oli jo täyttynyt ääriään myöten ja siinä me arvoimme, mihinkäs numeroon sitä tällä kertaa soitettaisiin. Olin jo tallentanut luuriin niin Autoliiton kuin vakuutusyhtiönkin numerot. Mielenterveystoimiston päivystysnumero puuttui, mutta nyt olisin saattanut sitä tarvita…