Vielä on aikaa 2.5.

Autoliitto on aakkosissa ensimmäisenä, joten sinne sitten kilautimme. Apua luvattiin saapuvaksi. Huokailimme raskaasti ja Vertti varovasti tiedusteli takapenkiltä, että mitenkäs nyt tuon vapun kanssa, vieläkö ehditään Suomeen? Emme luvanneet enää yhtään mitään. Nyt joutuisimme vain odottamaan, miten tilanne kehittyisi.
Koska olimme tilanneet laivaliput niin viime tingassa, ei niitä voinut siirtää, vaan laiva lähtisi ja me nuolisimme näppejämme, jos emme kyydissä olisi. Suomessa laivayhtiön toimisto oli mennyt jo aikapäivää sitten kiinni ja Saksan suunnalta en edes sataman numeroja jaksanut selvittää. Kilautin vain SOS 24/7 tiedustellakseni, kuinka matkavakuutuksemme suhtautuun kalliisiin laivalippuihin. Korvaisikohan se ne mahdollisesti. Sain vain sympatiaa ja neuvon olla korvauspuoleen yhteydessä seuraavana päivänä. Siis mitä ilmeisemmin maanantaina, koska oman kokemuksemme mukaan kukaan ei konttorilla istu perjantaina kolmen jälkeen. Tai ainakaan vaunupuolen ulkomaan osastolla muistahan en sitten tiennyt.
Adacin toimipaikasta soitettiin melko pian, siitä kun me olimme olleet Suomeen yhteydessä, mutta heille taas tällainen vaunuviritelmä tuli täysin yllätyksenä. Menisi kuulemma hetki, ennen kuin saisimme uuden auton paikalle. Varsinkin kun halusimme englantia puhuvan kaverin. En siitä erityisesti pulinaa pitänyt, mutta kun aihetta tiedusteltiin ja vaihtoehto annettiin, niin totta kai minä siihen tartuin. Aloin jo kysellä, olisiko nälkä ja lähtisinkö pilkkomaan eväitä kippoihin, kun rinnallemme kaarsi hinausauto. Onneksi oli Mensseli tajunnut levitä Saksaan, sillä Portugalissa olisin saattaneet ehtiä kokkailemaan useammankin aterian, ennen kuin apu olisi saapunut.
Reipas otteinen mies tuli ja piti pikkupalaverin Teron kanssa. Aiheena oli ollut, mikä vikana ja miten voisi auttaa. Tero oli kertonut kiperästä tilanteestamme ja siitähän se sitten lähti rullaamaan. Hinausauton kuljettaja ei ollut ensimmäistä kertaa näitä hommia tekemässä, sillä reilu 20 minuuttia myöhemmin yhdistelmä oli pakattu auton kiinni: Mensseli törötti lavalla ja perään oli kiinnitetty vaunu erikseen asennettavalla vetokoukulla. Vetokoukkujakin Adacin mieheltä löytyi sivukotelosta kuin nokisutarilta piippurasseleita. Me kiipesimme auton kyytiin ja niin matka jatkui edelleen kohti pohjoista. Suunta oli oikea, vaikka ei tällä yhdistelmällä satamaan asti mentäisiinkään.
Adacin mies vei meidät marmoritiskille Fuldaan. Tero totesi pihaan lipuessamme, että muru valmistaudu sitten sellaiseen vähän isompaan laskuun, kun valuimme korjaamokompleksin parkkipaikalle. Ei näkynyt missään meidän ikäisiä autoja eikä yksikään kuormalava ollut vinossa pihalla, josko niitä oli ollenkaan. Mahdollista huoltoa ja korjausta vaativat kulkupelit olivat jämpteissä riveissä vieläpä lähes kokojärjestykseen lajiteltuna.
Perjantai-iltana kello yhdeksältä korjaamolla oli täysi työn touhu edelleen käynnissä. Marssiessamme kiiltävään toimistoon pohdimme, mitenkähän tuo engelska taipuu, vai elekielelläkö tässä pian asioidaan. Ei meidän keskustelu ihan sutjakkaasti sujunut, mutta selvää tuli ja millä asenteella. Mensseli olisi tarpeen vaatiessa voitu ottaa työn alle vaikka heti, mutta kymmenen jälkeen alkaisi juosta tuplapalkka. Meille ihan riitti, että josko huomenna voisivat aloittaa. Aamukymmeneltä pitäisi tietää mitä autolle tehtäisiin, koska silloin pitäisi viimeistään tilata osia. Teki mieli sanoa, että ei meillä vaihtoehtoja ole, mutta olihan sitä kiva leikkiä, että me ikään kuin saatoimme vaikuttaa siihen mitä sinne nokkapellin alle alettaisiin tilailemaan.
Jatkokysymykset meitä hieman yllätti. Kaipaisimmeko suihkuun ja tarvitsetteko sähköä? Juu todellakin. Jos oli mieli maassa, niin henkilökunnan suihku ja valotuikun saanti tupaan muutti tilanteen taas ihan päälaelleen. Olin lueskellut sosiaalisen median puskaparkkiryhmää aina silloin tällöin ja kaikenlaisia yöpymispaikkoja oli suositeltu, mutta vielä kertaakaan ei oltu korjaamoa kehuttu. Tämä kämppäri kiilasi meidän tilastojen erikoisimman leirintäalue viiden tähden -kategorian kärkeen kerta laakista. Suihkusta tuli kuumaa vettä ja sitä riitti ihan niin kauan kuin haluttiin. Sähköä saatiin korjaamon seinästä, joten kaikkihan oli jälleen oikeastaan ihan hyvin. Tällä korjaamolla olisi varmasti valvontakameroita jo sen verran monta, ettemme olisi voineet harkita ulkosuihkua Portugalin tapaan.
Painoimme illalla pään tyynyyn ja totesimme, että otetaan päivä kerrallaan. Mielenkiintoiseksi tilanteen tekisi, miten liikennevakuutus joustaisi, jos tässä joutuisimme useamman päivän korjaamolla kökkimään. Kello 1.23 soi puhelimeni. Haparoin sen tokkurassa korvalleni ja epämääräiseen ynähdykseeni, vastasi kiukkuinen saksalaistäti odottelevan meitä satamassa. Täti tiedusteli napakasti ”Missä olemme?” Töksäytin meidän olevan korjaamon pihassa. Sitten aloin heräilemään, eihän se tämän ihmisen vika ollut, jos ja kun meillä sattui olemaan mutkia matkassa. Selitin auton menneen rikki ja laivayhtiön numerot eivät olleet vastanneet, koska tilanne oli tullut eteemme melko myöhään.
Teräksen kalske suli äänestä pois. Hän kovasti pahoitteli kohtaloamme. Meinasin vastata hänelle, ettei se sun vikasi ollut, mutta en ollut varma olisiko täti ymmärtänyt leikkiä siihen aikaan yöstä. Joka tapauksessa hän halusi tietää, haluaisimmeko liput seuraavan yön lauttaan. Uni kaihersi silmiäni mitä ilmeisemmin, koskapa sopertelin, että emme tienneet milloin auto tulisi kuntoon, emmekä haluaisi sinne enempää vaivata. Täti lupasi, että voisimme olla aiheen tiimoilta aamullakin yhteydessä, jolloin mieleeni jysähti, etteihän näitä lippuja voinut siirtää. Ei ollut kuulemma mikään ongelma, kun tietäisimme, niin voisimme kilautella kaverille. Jos joku minulle vielä sanoo, Saksassa olevan kaikki jäykkää ja vaikeaa, niin ihan en enää voisi olla samaa mieltä.
Kello 6.12 havahduin Meisselin mörähdykseen. Hetken mietin, minneköhän lähti? Uni painoi silmäluomiani, joten mietin sumeasti, että ihan sama ei se varasparka, sillä pitkälle pötkisi. Todellinen hätä sillä olisi, jos meidän valkoisen ratsun siitä rivistöstä olisi keikannut. Kahdeksan aikaan Tero kömpi kyselemään, oliko mikä vika ja antamaan myös suostumustamme, että osat voisi tilata. Takaisin palasi kovastikin virkistynyt mies. Mensseli oli jo korjattu. Kello kuudelta lauantaiaamuna oli korjaaja ottanut homman hoitaakseen. Turboahtimen painesensori oli vaihdettu ja nyt pelitti. Tero potrana röyhisteli rintaa ”Kulta, tämän vuoksi meillä on Mensseli ja marmoritiski.” Rahalla saa ja Mensselillä päästään eteenpäin. Lisäksi olivat antaneet kaupan tekijäisinä lahjuksen: Mersun lippiksen. Taisin olla jotenkin aamukireä, kun en osannut riemuun ottaa osaa. Mielestäni näitä lippiksiä saisi halvemmallakin kaupasta ei tämä remontti eikä Sisilian huoltokaan ilmaista lystiä ollut. Toisaalta olisihan siinä autossa voinut kalliimpikin vika olla ja nolla olisi voitu lisätä helposti laskun loppusummaan. Joku muu olisi voinut levitä useamminkin tai sitten ei, joten mitäpä nyt nenää nyrpistelemään, matka jatkuisi.
Vertin riemulla ei ollut rajaa, kun hieman kutittelin korvan takaa ja kuiskin, että jos nousisit, niin saattaisimme vielä vapuksi ennättää Suomeen. Jatkaessamme matkaa kilautin kaverille sinne satamaan. Esittelin itseni reippaasti ja kerroin, että meillä oli liput viime yöksi, mutta ei päästy, kun auto meni rikki. Mutta tänään päästäisiin. Pääsisiköhän niillä vanhoilla lipuilla, kun viime yönä meille luvattiin? Vanhoilla ei enää kuulemma päässyt, mutta liput oli vaihdettu jo silloin yöllä tämän yön lauttaan, joten niillä pääsette. Jollain oli ilmi selvästi ollut kristallipallo käytössä ja mieli virkeämpi kuin itselläni. Laskuakin vaihdosta oli tullut satasen verran, mutta mitä sitten. Kaikki oli taas järjestyksessä ja meillä pettämätön suunnitelma.
Vapuksi vielä todellakin ehdittäisiin. Maanantaiaamuna olisimme Vuosaaressa klo 9 ja tiistaina takaisin lautassa matkalla nauttimaan viimeisistä vapauden pisaroista. Ilmeisesti meillä molemmilla oli vakaa luottamus, ettei enää koeteltaisi, sillä matkalla satamaan heruttelimme riidan tulevan vierailun aikataulusta. Mitä, missä, milloin? Mummolla piti saada jo sana, että monelta voisi odottaa meitä, ettei ihan nitropurkkia tarvitsisi kaivaa esille, kun seisoisimme yllättäen oven takana. Mutta entä jos en osaisi kertoa, kuinka kauan rekisteröinnissä menisi, niin miten voi tietää monelta me ollaan ruokaa syömässä. Tiedustelin vain, että pidätkö ruokailua ykkösenä ja sen jälkeen mahdollisesti hoidamme rekisteröinnin, kyselemme akkua, kipaisemme hakemassa vakuutuksen ja muita pikkujuttuja, mitä vaunu saattaisi kaivata. Hiljaista oli laivarantaan asti, mutta aikataulusta ei sitten enää kysyttykään.
Saksassa oltiin kuljettu useampi mutka rekisteröinnin vuoksi. Suomessa ajettiin Best Caravanin Espoon toimipisteeseen. Lasse oli luvannut ilmoitella sinne. Ihan viesti ei ollut joko lähtenyt tai sitten se ei ollut tavoittanut, mutta tupsahdimme melko yllättäen ovesta sisään. Puolisen tuntia onnistuimme kuluttamaan aikaa, jonka aikana saatiin kaikki kiemurat selvitettyä ja sitten alkoikin tapahtua rivakkaan tahtiin. Pahimpaan sesonkiin ruuhkautuneesta huollosta apu kuitenkin löytyi. Akku lykättiin paikalleen muutamassa minuutissa paikalleen kiinnikkeineen kaikkineen. Homman toimistossa haltuun ottanut kaveri hyppäsi niin vauhdilla Mensselin rattiin, että Terokin otti muutaman juoksuaskeleen ehtiäkseen huikata perään ”Älä säikähdä, siellä on takapenkillä pikku poika. Jos se sattuu nimittäin puhumaan sulle jotain.”
Katsastuskonttorilla käynnin aikana Tero selvitteli, missä kännykän kamera saataisiin korjattua odottaessa ja sitten se meidän yhdistelmä olikin jo takaisin. Paperit saisi tunnin päästä. Mahtavaa me käydään asioille ja palataan silloin. Nippu papereita odotti meitä palatessamme ilman että me itse teimme tikkua ristiin. Emme voineet kuin kiittää nöyrästi ja kaivaa auton uumenista lämmenneitä saksalaisia oluita. Toivoimme niiden avulla osoittavamme, kuinka tyytyväisiä olimme palveluun. Enää se surullisen kuuluisan vakuutuksen noukinta ja kaikki oli hoidettu. Hivenen oli ollut kiemurainen ja kimurantti polku tähän pisteeseen ja aikaakin oli kulunut puolitoista kuukautta siitä, kun koti oli ratkennut, mutta nyt se oli ohi.
Kameran korjausreissulla oli Vertille käyty ostamassa pelinäppäimistö. Aihe josta oli keskusteltu viimeisen kolmen viikon ajan päivittäin useaan otteeseen. Lapsi ei ollut jättänyt aihetta rauhaan, vaan aloittanut siitä aamulla silmänsä avattuaan ja maininnut sen vielä illalla viimeisenä ennen nukahtamistaan. Sitkeydestä oli lapsi palkittu vai olikohan meillä ollut selkä seinä vasten, sillä toiminnan miehenä oli Vertti viestitellyt takapenkillä jonkun myyjän kanssa Lahdesta, joka oli luvannut tarjota kaljatkin, kun kävisimme hakemassa näppäimistön itse. Tässä kohtaa oli Verttikin jo maininnut olevansa 12-vuotias, joten limua oli kuulemma enää ollut tarjolla, mutta ehkä se uusi oli kuitenkin parempi varsinkin, kun säästettiin lapsen rahoja muutama kymppi.
Touhutessamme vappuaattona omiamme kilahti meidän molempien puhelimet. Ludvig Portugalista kyseli, että sattuisimmeko pystyä soittamaan Suomeen entisen vaunun hakijoille, että he menevät kiinni aikaisemmin tänään, koska Portugalissa olisi tiistai myös vapaapäivä. Totta kai soittaisimme, mutta mikähän firma olisi kyseessä. Ludvig ei tiennyt. Paria viikkoa aikaisemmin oli heidän pihaan ajellut mies Suomesta, koskapa Suomen kilvet oli ollut autossa ja halunnut ottaa vaunun peräkoukkuun. He eivät olleet antaneet vaunua mukaan, koska se oli heidän mielestään tieliikenteessä vaarallinen. Saatoin nähdä sieluni silmin Tomin kommentoimassa aihetta korjaamon pihassa ja suomalaisen hakijan tyrmistyksen. Jos oli meilläkin kilometrejä takana, niin saattoi häntäkin sapettaa palata takaisin tyhjin käsin. Nyt olivat kuulemma menossa hakemaan paremmin varustettuna, mutta aika oli hieman ongelmallinen. Itseäni nauratti. Emme olleet ainoat, jolle Portugali oli tehnyt tepposet.
Meillä oli tehokas vuorokausi. Näimme sukulaisia ja ystäviä. Käynti oli kuin kaksiteräinen miekka. Pimeä, kylmä talvi oli taittunut kotimaassa. Yhtään vihreää ei vielä näkynyt. Puissa pullistelivat silmut, mutta missään ei näkynyt vielä edes lupausta uudesta. Maassa oli kuolleet lehdet ja lakoontuneet heinän korret. Kun taas Euroopassa kesä oli jo täydessä käynnissä. Saksa oli kuin Suvi-virren jälkeen loman alkaessa. Tuomet ja syreenit kukkivat ja tuoksuivat huumaavasti. Voikukat rehottivat tienvarsilla. Heleän vihreät värit täyttivät verkkokalvot. Hennot kasvien varret taipuivat lämpimässä alkukesän tuulessa.

Mutta se iso mutta. Ehdimme nähdä vain läheisimmät sukulaiset ja muutaman ystävän ja sekin aika oli liian lyhyt. Hätäinen ”Hei ja moi!” Ja sitten se, miten asiat on helppo hoitaa omalla kielellä, tutuissa paikoissa, oman maan tapoihin tottuneena. Hymyä ei edes odota palvelutiskillä. Jos hymynkareen saa, se on extrabonus, mutta milloinkaan ei Suomessa joudu miettimään, teinköhän minä jotain väärin, kun asiakaspalvelija ei ollut ystävällinen. Suomen tuntee ja sen ihmisten tavan toimia. Suomalaisuus istuu niin syvällä, ettei sitä edes ymmärrä itse ennen kuin sieltä on hetken poissa. Kaipaus kotimaasta ja siellä olevista ihmisistä oli noussut pintaan.