Vaihdetaan vaimo 18.5.

Milanoon, muodin mekkaan, saapui perhe, jossa meidän vanhempien muodin ensisijainen valintakriteerit olivat hinta ja riittävä peittävyys ja kolmas mukana oleva jäsen arvosti eniten mukavuutta. Teinimonsteri, joka olisi osannut arvostaa mahdollisesti muotikatujen tarjontaa, oli edelleen kaukana Aurinkorannikolla harjoittelemassa tulevaa tv-kokin uraansa. Ei tarvinnut siis tutkia shoppailumahdollisuuksia.

Kämppäri sijaitsi hädin tuskin Milanon kaupungin rajojen sisällä, mutta ajoteitä siellä kuitenkin risteili enemmän kuin kehä kolmosen sisäpuolella. Tiedustelinkin respasta hyviä lenkkimaastoja. Ei kuulemma Italia oltu luotu lenkkeilijöille, mutta olin onnekas, koska parin kilometrin päässä sijaitsi iso ja kaunis puisto. No ei muuta kuin sitä kohti ennen kuin ilta alkaisi pimetä. Vertti lähti potkulaudallaan mukaan. Askel kulki jouhevasti ja melko pian olimme puiston porttien takana, jotka olivat olleetkin suljettuna jo parisen tuntia. Aidatkin vaikuttivat niin korkeilta, että parasta olisi jatkaa matkaa tien reunaa pitkin. Löysimme omatoimisesti mukavan näköisen hiekkatien, joka lähti halkomaan maissipeltoja. Maalaisidylli oli täydellinen. Totesin jonkun toisenkin lähteneen pellon varteen seisoskelemaan kauniina kesäiltana. Seisoskelijaa lähestyessä tajusin kohdalle päästessäni olevani elämäni ensimmäisen kerran tietoisesti silmätysten maailman vanhimman ammatin harjoittajan kanssa. Lihatiskikin oli avoimesti esillä. Ei tarvitsisi asiakkaiden vuokrata sikaa säkissä. Vertti oli jäänyt hieman taaemmaksi tien koloja väistellessä. Mikä oli ihan hyvä. Mekko laskeutui alemmas rivakalla kiskaisulla, joten nuoren miehen naisen anatomian opiskelu rajoittuisi vielä joksikin aikaa koulukirjan kuviin.

Keskustassa Milano tarjosi upean keskusaukion ja läjäpäin turisteja, jotka näyttivät nauttivan pulujen houkuttelemisesta käsivarsilleen. Jotain Gibraltarin apinat olivat opettaneet Vertille, koska ryynipussia ei tarvinnut lähteä etsimään, vaan nuorimies itsekin oli ihan ihmeissään, mitä hienoa varisparvesta käsivarrella oli. Sivukadulta löytyi pikkuruinen kärry, jossa myytiin tomaatti-mozzarellatoasteja ja ne maistuivatkin taivaallisilta, minkä jälkeen suunnistimme tapaamaan ison meren takaa tulleita sukulaisia. Aika kului siivillä heidän kanssa ja jätimme jäähyväiset haikein mielin. Aikaa ei ollut ollut paljon, mutta sisällä läikehti lämpimästi, kun mietimme, että miten tärkeältä tapaaminen tuntuikaan. Seuraavasta hetkestä, jolloin ehtisimme nähdä ei ollut tietoa, mutta uskomme ja luotamme sen olevan edessäpäin ja toivottavasti ei ihan kauhean kaukanakaan.

Milano ei tuntunut omalta, joten pakkasimme vaunun ja suunnistimme Italian länsirannikolle La Speziaan. Cinque Terren viisi kalastajakylää oli kovasti kehuttu, joten josko mekin ne näkisimme. Kartturina minun tehtävänä oli ollut löytää meille leirintäalue. Tein parhaani etsiessäni merenrannan, auringon ja rennon italialaistunnelman yhdistelmää. Näillä hakuehdoilla eksyimme niille kuuluisille, syrjäisille rannikkoteille. Nämä mutkapätkät oli tehty Fiat viissatasille, missä torvea töräytettiin mutkassa merkiksi vastaantulijoille. Käännökset tehtiin nuollen ulko- ja sisäkurvin laitoja. Yhdistelmässämme on edelleen pituutta 11 metriä ja reilusti yli puolet siitä oli tuliterää alumiinia. Vaikka helleraja oli rikkoontunut jo Milanossa lähtiessä, neulepuikot heiluivat sylissäni raivoisasti ja keskityin tiiviisti villasukan kantapäähän. Samoissa hikikarpaloissa valui niin tuska kuin lämpökin. Tero jumppasi kokovartalolla ratin takana ja pää pyöri peilejä tarkkaillen. Uskomatonta kyllä, me vuoden vakuutusasiakkaat teimme sen, pääsimme leirintäalueen portille kyljet ehjinä. Astelin reippain mielin tiskille ja sain kuulla leirintäalueen olevan täynnä. Ensimmäistä kertaa 10 kuukauden aikana olimme onnistuneet löytämään täpötäyden alueen ja vielä keskeltä sykeröisiä rannikkoteitä.

Ei ollut ehkä paras hetki alkaa nauraa hysteerisesti palatessani autolla. Yritin kertoa uutiset jo lähes rentoutuneelle kuskille, mutta minkä teit, nauru puski päälle, joten hohotin keskellä piha-aluetta nojaten auton kylkeen hervottomana. Jalat oli ristittävä tiukasti, ettei seuraavan kerran kauppareissulla joutuisi alkaa vertailla tena-pakettien ominaisuuksia. Tero tuijotti kuin vähä-älyistä. Ehkä hän oli jo aikaisemmin useasti aavistellutkin älynlahjojani, mutta nyt viimeistään hänelle valkeni, miten huonot kaupat oli mennyt aikoinaan tekemään. Saatuani vihdoin puristettua tiedon ilmoille kiitin onneani ja lehmän hermoilla varustettua Teroa, joka tiedusteli. ”No mihis sitten?” 

Kerroin ystävällisen emännän antaneen meille uuden osoitteen ja hänen luvanneen tilaa olevan varmasti, sillä tarjolla olisi vain joki, joten sinne kai sitten, jonka jälkeen pääsin siihen kuuluisaan ”muttaan”, sinne tulisi ajaa sitä samaa reittiä takaisin päin, jonka jälkeen alkoi jostain sisältäni pulputa hervoton hihitys uudelleen. ”Et ole tosissasi” -kysymys heitti sopivasti kylmää vettä nauruhermoihini.  En tarvinnut ohjetta: kiivetä takapenkille, ymmärsin sanomattakin paikkani. Ajelimme hiljaisuuden vallitessa Ameglian kylän reunamille kämppärille. Ei ollut merta eikä uutuuttaan kiiltäviä huoltorakennuksia, mutta tilaa oli, vaikka muille jakaa. Nurmikenttää riitti ja meidän lisäksi siellä vieraili vain muutama muu matkailija.

Viikko vierähti harvinaisen lokoisasti. Hellettä, aurinkoa ja sadetta piisasi tasaiseen tahtiin. Rusketus syveni mukavasti eikä tarvinnut kadehtia koto-Suomessa auringossa kylpeviä kansalaisia. Kylän kauppa sijaitsi muutaman kilometrin päässä, jonne kävelimme sinne milloin reippaasti, milloin nautiskellen. Äitienpäivänaamuna köllin uskollisesti lakanoissa odotellen ”herätystäni”. Uudessa tilaihmeessämme oli viiden metrin matkalle asennettu paperinohut haitariovi. Käytäntö osoitti, että kyseessä oli pelkkä näkösuoja. Suojan poistuessa oli pöytä katettu koreaksi. Ensimmäistä kertaa pöydän ympäriltä puuttui lapsi, joka minusta aikoinaan teki äidin. Haikeutta oli ilmassa, mutta hartaudella tehty aamupala maistui edelleen yhtä hyvälle kuin kaikkina muinakin äitienpäivinä.

Vuosien varrella olin opetellut pikkuhiljaa nauttimaan punaviineistä, mutta valkoviinit olivat pysyneet ei enää koskaan -listalla. Nuoruuden alkoholiharjoittelut omppuviinin kanssa olivat jättäneet niin selvät makumuistot, ettei niihin ollut tarvetta palata. Tero oli järjestänyt äitienpäivälahjaksi viinitilavierailun, joka oli todella mielenkiintoinen. Vierailun päätteeksi oli mahdollista maistella tilan omaa tuotantoa.  Jälkeen päin jouduin miettimään, onko lähes vuoden joka päiväiset viinilasilliset tuhonnut makuhermoja vai oliko viiniasiantuntija oikeasti niin taitava, sillä yllätyksellisesti kävelimme viinitilalta pois kainalossa myös valkoviinipullo. 

Päivänä eräänä ajelimme Cinque terren sadunhohtoisia kalastajakyliä katselemaan. Vertti vastusti retkeä. Hänen mukaansa olisi meidän vika, jos koulutehtävät jäisi jälleen tekemättä. Sitkeästi kuitenkin lähdimme matkaan, sillä olimme ajatelleet syövämme jossain siellä. Ensimmäisen kylän laitamilla ei riittänyt parkkipaikat ja kylä oli suljettu liikenteeltä, joten jatkoimme matkaa seuraavaan, jossa oli sama tilanne. Totesimme, että jääköön kylät toiseen kertaan. Paluumatkalla päätimme pysähtyä tienvarrella kenottaneeseen katoksen kohdalla. Tienvieruskyltti julisti kyseessä olevan ravintolan, joten luotimme jotain murua rinnan alle saavamme. Lista oli tarjolla italiaksi ja netin tökkiessä emäntä kävi pikaisesti läpi tarjottavat. Hieman meni ohi, mutta tilasimme kuitenkin jotain kalaan, pastaan, juustoihin ja leipään viittaavaa. Niitä kaikkia saimme ja kyseessä oli meidän kaikkien mielestä Italian ravintoloista paras ateria koko reissun aikana, joten hyvin se meni.

Kaikkea on sattunut matkan varrella, mutta eniten olemme maalanneet kauhukuvia vatsataudista. Pienet tilat, niukka petivaatemäärä ja heikot pesumahdollisuudet eivät ole olleet parhaimmat mahdollisuudet hoitaa potilasta tai heikoimmassa tapauksessa potilaita. Ennen kuin jatkoimme matkaa, saimme pienen näytteen siitä, miten tällainen operaatio toteutettaisiin. Yhteistä muonaa olimme syöneet koko viikon, mutta Vertti oli tehnyt lähituttavuutta jonkun pöpön kanssa. Pari vuorokautta siinä meni. Ensimmäisenä yönä oksennusta roiskahti hieman petivaatteille ja toisena yönä tähtäys toimi: napakymppi pesuvatiin. Suurta draamaa emme onnistuneet saamaan aikaiseksi. Jännittävin osuus oli Terolla, kun hän lähti yksin itsepalvelupesulaan tässä peräkammarin poikain luvatussa maassa. Opastin häntä nyökyttelemään nöyrästi, jos joku mamma Italiaano tulisi jakamaan ohjeita. Palatessa kertoi tulikasteesta selviytynyt mies saaneensa touhuta ihan yksin. Ei ollut näkynyt yhtikäs ketään. Kaikki tekstiilit oli puhtaaksi tulleet ja pahan onnen manaus ei ollut vieläkään toteutunut ryminällä.

Vertin huolehtimat tehtävät etenivät reippaasti kaikilla ja hyvä niin, sillä ne olivat jääneet lapsipuolen asemaan viimeisten viikkojen aikana, joten ihan pakko oli alkaa kiriä kiinni niiden aikataulua. Jättäessämme Ameglian taaksemme oli auton kyydissä levännyt perhe, joka rupatteli huomattavasti sopuisammin kuin sinne laskeutuessa…