Urakointia 5.6.

Viikon turistina olon jälkeen heittäydyimme opiskelun jännittävään maailmaan Triestessä. Ei ollut mitään havaintoa ennen eikä jälkeen leiriytymisen, olisiko Triestessä jotain pitänyt käydä ihmettelemässä. Ainoa kohde, joka meitä kiinnosti, oli kaupungin laitamilla ollut kauppa. Olimme lähellä Slovenian rajaa ja keskellä ei mitään. Ainoita aktiviteettejä oli ranta ja kahteen suuntaan menevä maantie. Viikonloppuna merenranta veti puoleensa italialaisia, joiden olemassa olon saattoi kuulla yömyöhään, mutta sunnuntain koittaessa alue hiljeni. Jäljelle jäivät vain auringon porotus ja kärpästen pörinä. Vajaassa viikossa saimme kirittyä opinnot kuntoon, minkä jälkeen suuntasimme Slovenian Blediin. 

Sääennuste ei luvannut mitään parhaimpia kelejä, mutta päätimme olla siitä välittämättä. Blediin oli päästävä. Bledin kämppärille oli kuitenkin turha haaveilla pääsystä. Tilaa olisi ollut, mutta vettä oli kuulemma tullut viimeisen viikon aikana siihen tahtiin, että suurin osa nurmikentistä oli hukkua vedenpaisumukseen. Koska karavaanimme ei ollut Nooan arkki, saimme unohtaa heidän olemassaolon. Ystävällisellä respan kaverilla oli kuitenkin ratkaisu: naapurialue, joka ei ollutkaan yhtään hullumpi. Aluetta rajasi kolmelta suunnalta joki ja neljännelle sivulle oli padottu pieni järven tynkä. Itse alue oli iso kuin mikä. Nurmikentät kutsuivat asettautumaan mäntyjen katveeseen.  

Blediinkin pääsi kevyenliikenteen väylää tai metsän kautta. Illalla lähdin lenkille metsän suuntaan päätyen pellon laitaan. Maisemat olivat maagiset ja maaginen oli myös vyötärölle asti roiskunut muta. Palatessa muistutin mutapainin hävinnyttä osapuolta, kun taas vaunun luona Tero ja Vertti tuijottivat silmästä silmään todellisia vihollisia. Viereisen kuusipuun katveessa rakensivat ahkerat jättimuurahaiset kekoaan. No, he olivat olleet aikaisemmin paikalle, joten annoimme heille majanrakennusrauhan. Kuvittelimme saavamme myös oman rauhan, mutta jonkun verran niitä taisi tulomme ottaa pattiin, koska loppuviikosta Vertti jo kieltäytyi toimimasta grillimestarina. Joka kerta hänen käristäessä meille muonaa oli joku jättimuurahaisista pyrkinyt eväille käyden Vertin kimppuun purukalusto ojossa. Voima oli ollut kuulemma hirmuinen, joten grillauksen sai unohtaa.

Mutaiset metsäpolut olivat perheemme valinta matkalla Blediin. Erityisesti Vertti odotti silmät loistaen off road -matkaamme. Turhat lokasuojat, kun eivät ole kuuluneet hänen pyöriensä varustukseen sen jälkeen, kun ruuvimeisseli oli alkanut pysyä vuosia sitten nyrkissä. Jonkun verran meitä armahti sään muuttuminen aurinkoisemmaksi jo edellisiltana, mutta ei se sitä tosi asiaa poissulkenut, että pellot ne ovat täälläkin jotain savensukuista maa-ainesta eikä vesi hetkessä sieltä minnekään kadonnut. Mutta joku pieni toiminnan ohjauksen siemen on saattanut alkaa itää tämän vuoden aikana Vertin otsalohkossa, sillä nuorimies ajeli lähes hillitysti lätäköistä. Takana siis saattaisi olla ajat, jolloin lätäköt herättävät pojan naskalissa erilaisten toimintojen sarjan, joista pyykkivastaava ei ole aina niin järin innostunut. 

Loppumatka kulki upean vuoristojärven ympäri, jossa ei tarvinnut kuran roiskumista pelätä. Ennemminkin jännitimme aika ajoin, sukeltaisiko Vertti pyörineen innostuksissaan järveen, sillä turkoosinen vesi veti Verttiä puoleensa magneetin lailla. Sukellusta ei koskaan onneksi tullut. Vauhdin hurmaa Tero ja Vertti kokeilivat paikallisessa kelkkamäessä. Kelkat vedettiin tuolihissien mukana mäen päälle ja sieltä he sitten liukuivat alas. Kuten arvata saattaa olivat jarrutuskyltin ihan turhia. Pakko oli kuulemma testata, voiko mäen laskea ilman jarruttamista. Ei kuulemma voinut!

Bledin reunamilla on upea Vintgardin vuoristosola, jonka pohjalla virtaa kristallin kirkas joki. Reunoja pitkin kulkee puusillat, jolloin jokea ja sen kulkua pääsee seuraamaan ihan läheltä. Edellispäivien vesisateet tekivät meillä tosin tässäkin kohtaa tepposet ja hikisen ja tuskallisen ylämäkiajon päätteeksi saimme kuulla joenuoman olevan suljettu. Kylän infopisteessä saimme tietää, että osa silloista vaati korjauksia seuraavan kuukauden ajan. Pitkään emme murehtineet, vaan päätimme Vertin kanssa lähteä laskemaan toista jokea alas kumiveneen kyydissä. Yllätys oli suuri, kun aamun lähtöpaikka olikin omalla kämppärillämme. Saapastellessamme paikalle saimme märkäpuvut ja tossut sekä pelastusliivit ja kypärät. Sää oli muuttunut helteiseksi ja ennen kuin olimme edes saaneet melaa kouraamme, valui hiki norona selkää pitkin. Alkuopastuksen jälkeen saimme luvan kivuta kumiveneen kyytiin. Seurueeseemme liittyi vielä kolme kajakkia, joiden kanssa matkaa taitoimme. 

Reitin pituus oli reilun kymmenen kilometriä. Joen vesi oli aikaisempien sateiden vuoksi sameaa ja normaalia pintaa noin 30 senttiä korkeammalla. Opas pahoitteli kovasti, ettemme tulisi saamaan ihan yhtä hauskaa retkeä kuin tavallisesti. Koska joen kivet olivat suurimmalta osalta veden peitossa, ja saatoimme havaita niiden olemassa olon vain pyörteinä veden pinnalla ja varjoina pinnan alla. Opas kertoi tarinoita jokielämästä ja mukana olleiden kajakkien kanssa oli virkistävää heittäytyä vesisotaan. Matkalla varrella toinen vuoristojoki yhtyi meidän jokeen muodostaen suvantopaikan, jossa pulahdimme kahdeksan asteisessa vedessä hetken aikaan. Henki salpautui veden holahtaessa märkäpuvun sisälle ja kiljuimme kuin pahaiset kakarat. Hetken päästä ihoa vasten ollut vesi lämpeni ja turkoosissa jokivedessä saattoi jopa uida. Merenneitoleikki sai nolon päätöksen omalta osaltani, sillä muiden ponkaistessa veneeseen sulavasti muistutti oma yritelmäni merimursun ryhmänyökytystä. Oppaan rivakka kiskaisu pelasti kuitenkin minut liukumasta takaisin joen syleilyyn.

Muutaman kilometrin taipaleen jälkeen pidimme pienen tauon. Ennen meitä oli lähtenyt iso ryhmä, joka tukki osittain reittiämme, joten jäimme odottelemaan hetkeksi rannalle. Tauon aikana pääsimme testaamaan kelluntaa vuolaasti virtaavassa vedessä. Kävelimme jokivartta muutaman satametriä ylöspäin ja kahlasimme keskelle vuolaasti virtaavaan jokea. Vuoron perään heittäydymme sykkyrään selälleen joen vietäväksi. Sadan metrin päästä piti vain pyörähtää mahalleen ja uida rantaan. Kaikilta muilta se sujuikin esimerkillisesti. Oman uinnin muistuttaessa erehdyttävästi räpiköintiä. Leikattu käsi toimii arkielämässä moitteettomasti ja leikkauksen oli saattanut unohtaa jo aikaa sitten, mutta virtaava vesi teki tepposensa. Käsi ei vain yksinkertaisesti kauhonut yhtä vahvasti rantaan kohden kuin toinen. Tein pitkän viisteen rannan mukaisesti ja aikani pyristeltyäni osui kaivattu rantahiekka jalkapohjien alle.  

Italian puolella oli Vertti haastanut minut kadotetun six packin etsintään. En ollut raaskinut paljastaa lapselle, ettei löysää rantapalloa erehdyttävästi muistuttava vatsanseutuni ollut edes nuoruusvuosina ollut mitenkään timmissä kuosissa. No, nyt niitä lähinnä kidutukseen tarkoitettuja ihmeliikkeitä on huhkittu viikon verran, kun jaoin huoleni leikatun käsivarren surkastuneesta tilasta. Molemmat miespuoliset perheen jäseneni innostuivat kovastikin ajatuksesta lisätä treeniin kädet. Tavoitteeksi he asettivat heti alkurykäysessä leuanvetokisaan osallistumisen. Oma tavoitteeni kun oli lähinnä pehmeän massan sisään kätkeytyneen siiman elvyttäminen.   

Bledin järven rannalla nousi monien kymmenien metrien korkeudelle kallionkieleke, jolle joku kruunupää oli joskus edellisvuosituhannen alkupuoliskolla halunnut kikertää itselleen ja hovilleen komean linnan. Siellä vietettiin nyt meidän ollessa keskiaikaismarkkinoita, jossa hovi oli näyttävästi kokoontunut narreineen kemuja pitämään. Vertti oli tyytyväinen jälleen syntymisestään vasta toisen vuosituhannen puolella, koska nykyaikaiset huvitukset olivat kuulemma enemmän hänen mieleensä. Peltinen kirveen heitto kuitenkin innoitti nuoren miehen meidän kanssa kisasille. Kisapaikan järjestäjän pokka piti perheemme kohdalla kiitettävän hyvin, vaikka osumistarkkuutemme oli lähinnä sukua sokealle siipikarjalle. Kirveet lensivät vuoron perään pitkälle taulun taakse pöpelikköön. Viimeisellä heitolla Vertti osoitti, kuinka pojan polvet olivat paremmat kuin meidän ja täräytti lihakirveen napakymppiin lyömäkkään jäädessä värisemään keskelle maalitaulun otsaa. 

Kävimme myös kunnioittamassa läsnäolollamme Slovenian pääkaupunkia, Ljubjanaa. Emme yleisen kiinnostukseen vuoksi kaupunkia kohtaan, vaan Viken erään harjoittelupaikan katsastus kiehtoi meitä. Vikke oli vuotta aikaisemmin ollut koulunsa edustajana Erasmus-vaihdossa kolme viikkoa Ljubljanassa ja nyt me pääsimme näkemään harjoittelukeittiön. Vikke oli kuvaillut ravintolan olohuoneemme kokoiseksi ja keittiön puolet pienemmäksi kuin oma keittiömme, eikä hän nyt ihan kamalasti ollut valehdellutkaan. Parikymmentä paikkainen ravintolan koko oli pieni, mutta ruoka oli maukasta. Tästä kertoi ravintolan jatkuva täyttöaste. Paikan omistaja kiikutti meille talon tarjoamat jälkiruoat kuultuaan meidän olevan Viken perhettä. Jälkiruoan lisäksi saimme ylistyksen lapsesta. Hieman vaikeaa oli nieleskellä pähkinämoussea, kun samalla sai niellä liikutuksen kyyneliä, mutta ehkä juuri siksi se maistuikin niin uskomattoman hyvälle.

Vintgarin väliin jääntiä yritimme paikkailla vielä tutustumalla Bohinj-järven seudun rotkojokeen ja vuoristojärveen. Retken jännittävin vaihe oli löytää vaellusreitin pää. Koska olin retkeä ehdottanut, sain myös kunnian selvittää ajo-ohjeita kylän ainoalta pihalla olevalta sielulta, peltokoneita raplaavalta papalta. Pappa osasikin napakat ohjeet: ”Van, too pridg. Töön rait. Nou left. Gou ap”. (Yksi, kaksi silta. Käänny oikealle. Ei vasemmalle. Mene ylös.) Suomalainen on tyytyväinen, kun ilman turhia jorinoita saa vastauksen ja niillä neuvoin me tavoitimmekin helposti polun pään. Vaikka minä olin taas ”pakottanut” perheen liikkeelle, ei kukaan enää valittanut paikan päälle päästyämme. Joki oli raivannut kulkunsa aikojen saatossa läpi kallioiden ja virtasi nyt kymmeniä metrejä syvässä uomassa ryöpyten välillä kuohuvissa koskissa. Koskessa pyörineet kivet olivat kaivaneet syviä kirnuja joenpohjaan, joissa vesi nyt kimalteli eri värisinä vesiväriläikkinä. Puolessa välissä poikkesimme ravintolaan nauttimaan pientä välipalaa, josta miesväki sitten kääntyi takaisin. Itse jatkoin päättäväisin askelin hamaan tappiin asti. Joku oli joskus kehunut polun päässä sijaitsevaa koskea, joten se oli nähtävä. Määränpäässä odotti putous, joka ei ollut reissun upein, mutta ehdottomasti näkemisen arvoinen.  

Slovenian viimeinen päivä huipentui kolmen tentin maratoniin. Ei se mitään, jos ne olisivat olleet eri päivinä, mutta laiskuuttamme emme olleet aikaisemmin ”ehtineet” niitä tekemään, niin nyt oli nöyrästi pakerrettava saman päivän aikana. Päivän päätteeksi saatoimme Teron kanssa taputtaa toisiamme harteille ja kehua kahdeksan tunnin sitkaasta suorituksesta. Turhaan ei oltu päntätty tuskissamme opiskelumateriaalien kanssa, olimme ehkä jopa osanneet vastata oikein muutamaan kysymykseenkin. Nyt olisi enää edessä Anatomian ja fysiologian -tentti. Olimme päättäneet sen olevan koko perheen yhteinen puristus. Viidennen luokan ja yhdeksännen luokan biologian kertaus ei tekisi kummallekaan pojalle pahaa. Tosin molemmat pojat elivät vielä tästä autuaan tietämättöminä. Mitä sitä turhan aikaisin valottamaankaan…