Totta vai tarua? 11.4.

Upeat maisemat, usva järven pinnalla, avulias henkilökunta, idyllinen ravintola! Miten muuten voisikaan ylistää Comon rannalla sijainnutta kämppärialuetta?  Aivan kuin se sosiaaliseen mediaan ladattu kuva siivotusta kodista, siististi pukeutuneista lapsista, upeista tarjoiluista ja kauniisti katetusta pöydästä. Mitähän sinne kuvan taakse jäikään? Tällä kertaa sinne jäi parinkymmenen metrin maakaistale, jolla leirintäalue sijaitsi ja sen takana Como-järven rantoja nuoleva vuoristotie, kapea kuin tiukkaan nyöritetty hienostoneidon vyötärö menneinä vuosisatoina. Aamuneljältä lähtivät ensimmäiset kuorma-autot liikenteeseen ja sen jälkeen niitä riitti. Kuljettajat töräyttivät ystävällisesti vastaantulijoille tulevansa mutkan takaa, mutta samaan tahtiin soitettiin Katjan yöunien hautajaiskelloja. Kello kahdeksalta pinnani oli viritetty kiitettävän kireälle, kun aloin tökkiä muita ylös. Olin aivan valmis lähtemään kohti Etelä-Saksaa ja Stuttgartia. 

Matkan varrella pysähdyimme ihailemaan Reinin vesiputouksia, jotka ovat Euroopan suurimmat lajissaan. Olimme tietysti kuvitelleet kaikki, että vesi putoaa yhtä soittoa yhdeltä kielekkeeltä koko matkan, mutta näinhän se ei ollut.  Joka tapauksessa putoukset olivat todella vaikuttavat. Kohina oli huikea varsinkin, kun eräs katselutasoista oli sijoitettu aivan muutaman metrin päähän suurimmista kuohuista. Keskustelusta ei tullut mitään veden pauhatessa ohitsemme. Toisaalta jäimme miettimään, että olivatko Imatran kuohut musiikkiesityksen säestämänä sitten kuitenkin upeampi, mutta ehkä oli parasta olla vertaamatta. Molemmat on nähty ja mahtavia ovat kummatkin. 

Stuttgartissa Tero ja Vertti tutustuivat Mersun museoon. Mersuja oli löytynyt Benzin tyttären mukaan nimetystä ensimmäisestä Mensselistä aina tulevaisuuteen ulottuviin menoihmeisiin. Erityisesti miesväkeä oli kiinnostanut samanlainen Mensseli kuin meillä mutta muutettuna retkeilyautoksi. Auto oli sisältänyt monta mielenkiintoista yksityiskohtaa. Tietysti Mika Häkkisen formulasta, katolisen maailman pomon The Popemobiilista ja sydänten prinsessa viininpunainen avomeisseleistä minulle kerrottiin silmät loistaen.

Oma mielenkiintoni oli kohdistunut läheiseen kaupunginosaan, jossa saatoin viettää aikaani viinimuseossa ja viinitarhoilla käyskennellen ja ihaillen viiniköynnösriviä, tutkien viinimuseon saloja ja tutustuen tietysti itse tuotteeseen. Saksalaiset viinit eivät olleet koskaan olleet lähellä sydäntäni, mutta taitavan viinimestarin opastuksella löysin mieleisen viinin, enkä edes kehdannut valittaa lasin tyhjentyessä huonosta tuotteesta. Valitukseni olisi oikeuttanut uuteen tuotteeseen. Tai näin ainakin vilkkuva silmäinen pappaiässä ollut viinimestari lupasi. 

Iltapäivän pyöräretkellä Stuttgartin keskustaan näimme keskuspuiston viheriöille levittäytyneet perheet ystävineen nauttien talven jälkeisesti ensimmäisestä kuumasta päivästä. Kaikkien pelailevien, piknikkiä nauttivien ihmisten seasta löysimme Vertille mieluisan bmx-radan toisin sanoen pienen alueen, joka oli muotoiltu hiekalla radaksi, jossa sai pyörällä ajella kahdeksikkoa ja nauttia vauhdin hurmasta tiukoissa kurveissa ja hyppyreissä. Saksa, lämmin yö ja kenties tietous piakkoin saatavasta vaunusta sai meidät kaikki nukkumaan sikeästi Reinin varrella. Edes seuraavana aamuna viereiseltä Mersun testiautoradalta kantautuneet äänet eivät herättäneet sisäistä vahtikoiraani. Olisihan edessä enää vain yksi yö, joka erottaisi meidät uudesta kodistamme.

Isny on pieni idyllinen eteläsaksalainen kylä, jonka laidalla sijaitsi leirintäalue preussilaisessa järjestyksessä, niin rakennukset kuin paikalle olleet matkailuvaunutkin. Kausi oli selvästi vasta alusta, koska pyykkitupaa ei ollut käytössä ja huomasihan sen muutenkin: huoltomies hioi puutarhapenkkiä huoltorakennuksen edustalla. Aihe, josta emäntä pyyteli anteeksi. Hymyilin aurinkoisesti ja kerroin, ettei se ollut meille mikään ongelma. Päin vastain kehuin, kuinka mukavaa, että joku halusi kunnostaa vanhaa. Mielessäni lisäsin, että meilläkin olisi ollut yksi vaunu, johon ei ihan pieni pintaremontti olisi riittänyt, miksi nyt vaeltelimmekin hieman orpoina Saksan takamailla.

Viimeinen yö teltassa oli kylmä. Hengitys höyrysi jo illalla ulkona. Valmistauduimme nukkumaan kuin naparetkelle. Vedimme yökkäreiden päälle lisähousut ja -takit. Tero valitteli, että edellisyönä oli ikävästi kärpästen kiitorataa palellut, kun se oli ollut lähikontaktissa teltan seinän kanssa. Peitimme jumbojetin kiitoradan pipolla. Ensiapu, joka saikin seuraavana aamuna kehuja. Ei se yö ihan parhaiten nukuttu ollut, mutta mitäpä siitä. Illalla nukkuisimme samassa paikassa uudessa kodissa. Hehkutimme aihetta emännällekin, kun tiedustelimme, voisimmeko samalle paikalle parkkeerata yhdistelmämme iltapäivällä. ”Juu siihen vaan ja sähköä saisi viereisestä tolpasta.” Mahtavaa enää ei tarvitsisi ladata puhelinta autossa ja todeta akun kuitenkin loppuneen aamulla.

Aamulla pyyhälsin hakemaan paperit Dethleffsin tehtaan vastaanotosta. Kirjekuoren päällä luki ”Fru Venäläinen”. Rouvittelusta innostuneena ryhtini oikeani ja lyhyen läntä varteni nytkähti muutaman millin ylöspäin tai siltä se ainakin tuntui. Paperit mukanamme suuntasimme naapurikylään kilpiä hakemaan. Samasta konttorista saisi myös vakuutuspaperit. Jep! Siitähän se sitten alkoi tai päättyi, miten sen nyt sitten haluaa ajatella. Vaunu olisi uusi, joten se rekisteröitäisiin Saksan siirtokilpiin, joiden kanssa sai ajella vuoden. Ehtisimme kotiin helposti. Saksaan ei päästäisi takaisin, mutta se oli mielestämme pieni murhe. Reittejä olisi monta, kun niitä alkaisi tutkailemaan. Oltiinhan me jo viihdytetty itseämme kaikennäköisillä purkeilla, joten voisimme, vaikkapa etsiä jonkun merireitin loppuhuipennukseksi. Kilpikaupassa sai ostaa myös vakuutuksen, jonka pituus oli 30 vuorokautta. Suomen vakuutusyhtiöt eivät myönnä liikennevakuutusta kulkupeliin kuin noin 30 päiväksi. Viikon reissu jossain lähitienoilla olisi saatettu hyväksyä ja mutta ei kolmen kuukauden poikkeamaa. Ja ei ne mitkään saksalaisetkaan lähitienoon vakuutuskonttorit aiheesta olleet myöskään innostuneita. Meillä oli vaunu, mutta ei kilpiä, koska vakuutusta ei saanut 30 päivää pitemmäksi!

Ihana, avulias apulaisemme teki niska limassa töitä myöhään iltapäivään asti, kunnes saatoimme todeta, että ainoa vaihtoehtomme olisi tilata vakuutus netistä. Vaihtoehtoja oli muutamakin, mutta eräskin kauppamies ei halunnut keskustella tuotteistaan puhelimessa, vaan kertoi niiden löytyvän netin ihmeellisestä maailmasta. Ihan kauhean vakuuttuneita emme olleet kyseisestä hepusta. Onneksi löytyi iso saksalaisyritys, jolta vakuutuksen sai tilattua ja ladoimme rahat tiskiin. Paperit tulisivat jossain vaiheessa postiin ja ne pitäisi noutaa sieltä. 

Itse olimme yrittäneet kantaa korteamme myös kekoon. Olimme soittaneet suomalaisiin vakuutusyhtiöihin ja etsineet vaunulle kaskoa. Ilman sitä emme liikkuisi metriäkään. Oma vakuutusyhtiö, kun ei kuulemma halunnut meille enää vakuutusta myydä. Mielestämme aika outoa, vaikka saattaisimme olla ehdolla vuoden vakuutusasiakkaiksi, jos sellaista kisaa järjestettäisiin. Eräs yritys ei ollut kuullut vielä meistä, vaan innostui suunnattomasti erityisesti minun ammatista. Oli kuulemma räätälöinyt runsaasti erilaisia vakuutuskokonaisuuksia ja tarjouksia opettajille. Piti ilmeisesti minuakin luotettava ja varmana rahantuojana ja tottahan se oli vakuutusmaksujen eräpäivistä emme tulisi tinkimään jatkossa päivääkään. Tähän oppituntiin ei ollut tarvittu sitä kuuluisaa Siperiaa, vaan ihan oma elämä oli ollut oivallinen valmentaja.

Hah, jälleen saimme todeta elämän olevan valintamahdollisuuksia täynnä. Vaihtoehto 1) Jäädessämme odottamaan vaunua saattaisimme saada sen muutaman päivän sisällä, mutta ystävämme jäisi näkemättä. Vaihtoehto 2) Lähtiessämme tapaamaan ystäviämme 1000 km päähän Splitiin ajaisimme tapaamisen vuoksi 2000 km ylimääräistä, kun palaisimme hakemaan vaunua ja ajelisimme takaisin Balkanille. Vaihtoehto 3) Näkisimme ystävät ja haluamamme osan Balkanista, nukkuisimme teltassa ja palaisimme hakemaan vaunun vaiheessa, joka sopisi suunnitelmiimme. Koska iki-ihana yhteyshenkilömme jousti, päädyimme itsekkäästi viimeiseen vaihtoehtoon. Viettäisimme telttailevaa mustalaiselämää vielä pätkän verran lisää. 

Haavekuvat pehmeästä sängystä, puhtaista lakanoista, oikeista petivaatteista sekä paksummista, ääntä jonkin verran eristävistä seinistä murenivat. Haaveiden raunioilla keikkui kolmen hengen telttakolmiomme, jossa saattaisimme pötköttää ja vaihtelun vuoksi istuakin selkä suorana keskellä. Istumisen tietäisi myös naapurit, koska pallomuodostelma muotoutuisi teltan laelle, mutta siihen ei tarvitsi erillistä vakuutusta ja sen saattaisi melko helposti korvata uudella, jos Murphy katsoisi asiakseen runnella sitäkin. Palasimme noloina kämppärille ja mutisimme mutkista matkassa. Keräsimme kimpsut ja kampsut, mutta vakuutimme palaavamme vielä takaisin. Jos Feeniks nousi tarun mukaan tuhkasta, niin ehkä meidänkin totuus alkaa pikkuhiljaa muistuttamaan tarua, jossa haaveita joutuu silloin tällöin elvyttämään useammankin kerran ennen tuhkasta nousua. Mikä ei nujerra lopullisesti niin se vahvistaa!