Toscanan auringon alla 26.5.

Nenät osoittivat kohti Italian sydänmaita. Kaverimme liittyisi talviloman ajaksi seuraamme Toscanan auringon alle. Poimimme hänet kyytiin juna-asemalta ja suunnistimme tutustumaan Firenzeen. Olimme hetken pallotelleet ajatusta, että jättäisimme koko kaupungin väliin, mutta totesimme, ettemme halunneet moukan leimaa otsaamme, joten päätimme jalkautua kaupunkiin. Jalkautuminen alkoi hieman haasteellisissa olosuhteissa, sillä olin sattunut avaamaan sanaisen arkkuni ja ehdottamaan, että voisimmehan jättää auton jonnekin laitakaupungille ja mennä keskustaan bussilla. Ehdotus sai Terolle lähes saman reaktion kuin härälle punaisen vaatteen. Tottahan me nyt keskustaan saatetaan ajella ja etsiä sieltä joku parkkipaikka. Ainahan me niin ollaan toimittu. Totta, tosin nykyisin olemme älynneet jättää sen vaunun leirintäalueelle. 

Ei Tero ihan sitä historiallista keskustaa ollut varmaankaan tarkoittanut, mistä parkkihallia alkaisimme etsiä, mutta niinhän siinä kävi, että Mensseli kökötti keskusaukion nurkalla turistilaumojen puikahdellessa vasemmalta ja oikealta ohitsemme. Jalankulkijoiden seurana oli meidän lisäksi vain takseja. Hieman oli kankeaa kääntää autoa siinä ympäri. Olisin kovasti halunnut käydä ottamassa kuvan meistä, mutta siihen ei kuulemma ollut ”aikaa”. Todellisuudessa sillä etanavauhdissa olisin vallan mainiosti ehtinyt, mutta katsoin parhaaksi istua kyydissä ja uskoa kuskia. Parin liian matalan parkkihalliyrityksen jälkeen poistuimme hieman keskustan ulkopuolelle sitten kuitenkin.

Jos meillä oli ollut ahtaat olot Mensselin kanssa, niin vielä ahtaammaksi näytti muuttuvan Firenzen kadut, kun lounasravintolamme nurkalle lipui pikku Toyota, joka oli asuintalon/hotellin sisäpihalle matkalla kapeasta porttikongista. Kolmen kuskin, yhden ulkopuolisen neuvojan ja viisitoista minuuttia myöhemmin Toyota lipui kylki komeilla naarmuilla parkkihallin uumeniin. Jo alku vaikutti hyvältä, onneksi oltiin päätetty kuitenkin vierailla Firenzessä. Kaupunki oli aivan mahtava! Tämähän oli juuri sellaista, mitä olimme odottaneet jossain vaiheessa törmäävämme: aito italialainen, hieman sekasortoinen, mielenkiintoinen ja silmiä hivelevän kaunis.

Olemme napsineet Italiasta paloja sieltä täältä. Mikään ei ollut tähän mennessä tuntunut omalta. Moni oli hehkuttanut Italiaa, kuinka se on yksi parhaista maista Euroopassa. Me ei oltu vaan saatu otetta eikä oikein innostuttu. Joo ihan ok, hienoja yksityiskohtia kasapäin suoranainen ulkoilmamuseo koko maa. Ihmiset olivat olleet ihan ok. Hommat oli toiminut joskus paremmin, joskus heikommin, mutta niinhän se oli mennyt muuallakin. Toscanassa vihdoin ja viimein kolahti. Kumpuilevat ja mäkiset maastot olivat kuin suoraan matkailuohjelmista. Ei meistä kumpikaan ollut tajunnut, että sellaiseksi me oltiin putkiaivoina Italia kuviteltu ja sitä me oltiin alitajuntaisesti etsitty.

Leirintäalue sijaitsi Sienan laitamilla, joten sen keskustaan pääsimme ihan omin pienin töppösin. En tiedä oliko kujat siellä vielä kapeampia kuin Firenzessä, mutta taisi historiallinen keskusta olla jo kokonaan suljettu autoilta. Firenzen kirkkoa oli kehuttu monen nettisivuston voimalla upeaksi, mutta äänestimme Sienan komean keskusaukion kirkon vieläkin paremmaksi. Mietimme jo jonkun aikaa tosissamme menevämme illalla jumalanpalveluksessa käymään. Lopullisesti se kaatui siihen, että olimme saaneet väärän ajan turistitoimistosta, joten sivu suun meni.

Toscanassa olisi saattanut viettää kauemminkin aikaa, mutta ainahan sinne pääsisi takaisin joku toinen kerta. Kumpuilevat viinitarhat jäivät taakse ja saavutimme Riminin, jossa olimme valinneet kämppärin merenrannan tuntumasta. Sää ei oikein suosinut rannalla makoilua ja meressä uintia. Sienassa oli tullut tavaksi, että viimeistään iltaruoanlaiton aikaan sadepisarat kiusasivat grillaajaa, mutta Riminillä pienet sadekuurot äityivät oikein kunnon ukkosen ryminäksi. Jäivät Riminin rantabulevardin valot näkemättä, mutta San Marinon näimme ja vieläpä hyvässä säässä.

Kierros Euroopassa on saanut Vertin mitan täyttymään pikkuhiljaa kaikenlaisista kirkoista, museoista, komeista vanhoista kaupungeista, jonka vuoksi olimme miettineet myös Firenzenkin ohittamista. Jotain taianomaista San Marinon vanhassa pääkaupungissa oli, koska siitä Vertti innostui. Ei nyt mitenkään koko maata syleilevästi ja riemun kiljahduksin saattelemana, mutta kuitenkin nuoren miehen sielun maisemaan kääpiövaltion historiallinen ydin teki vaikutuksen. Näköalat olivatkin kerta kaikkiaan huimat. Tässä kohtaa voi vaan todeta, että omat alkeelliset kirjailijan kyvyt kuihtuvat kovin kuiviksi rusinoiksi, koska sanat eivät oikeasti riitä kuvailemaan, miten upean näköistä siellä oli. Matkaoppaiden tavoin voi todeta: ”Ehdottomasti vierailun arvoinen paikka”. Linnan tornien juurella saattoi lähes odottaa joko Robin Hoodin ilkeän sheriffin tai Prinsessa Ruususen vastaantulevaksi.

Matkan jatkuessa siirryimme bensan ja kumin käryihin poiketessamme Imolan formularadan aitojen taakse. Surullista kyllä legendaarinen rata oli kuihtunut kukoistuksen päivistä. Onneksi matkan varrelle osuivat suunnitellusti niin Ducatin tehtaat ja tehtaanmyymälä sekä Maranellon Ferrari-museokin, joten Imolan pettymys ei kauaa miesväen mieliä kaihertanut. Ferrarin museo osoittautui tosin yllättävän pieneksi ja suurin suru oli, kun mitään ei päässyt aidosti hiplailemaan. Aikaisemmat kokemuksen mukaan automuseoissa oli päässyt johonkin elämää suurempaan autoon istumaan ratin taakse ilmaiseksi, mutta nyt siitä nyhdettiin kunnon korvausta. No eihän se ole hullu joka pyytää, vaan se joka maksaa, joten arvata saattaa, ettei loppujen lopuksi istuttu muualla kuin kahvilassa. Vertti tilasi itselleen pitkästä aikaa kahvia ja pyysi laten. Suomessa sillä saa maitokahvin, mutta Italiassa lämmitettyä maitoa, joten hieman venähti nuoren miehen ilme, kun tarjoilija kiikutti tilauksen pöytään. Onneksi suklaamuffini oli kuitenkin hyvää ja sai unohtamaan mielipahan.

Maranellon ja Modenan seutuvilla sijaitsevat meidän lempijuoman Lambruscon viljelyalueet, joten jonkinlaisessa viinimyymälässä olimme ajatelleet poiketa. Ensimmäinen netistä valittu osoite johdatti meidät juustojen ja lempijuomamme tukkukauppaan. Hetken siellä pyörittyämme totesimme, ettemme ehkä olleet riittävän suuren määrän ostoaikeissa, joten hipsimme ovesta yhtä hiljaisesti pois kuin olimme saapuneetkin. Toisessa paikassa oli jo hieman parempi onni, mutta maistiaisten jälkeen saimme todeta, että lempijuomaamme saattoi valmistaa kovin erimakuisina. Loppujen lopuksi löysimme peltojen keskeltä vanhan ulkorakennuksen, jossa ulko-ovesta sisään astuessa ensimmäisenä silmät iskeytyivät viinipumppuihin. Tilassa sijaitsivat häkellyttävästi bensa-aseman pumppuja muistuttavat laitteet, joiden pistooleista juomaamme olisi virrannut litratolkulla. Olisimme voineet tankata 28 litran lasipulloja mielin määrin. Kyseinen astiakoko oli turhan tuhti tarpeisiimme. Onneksi tarjolla oli ihan tavallisia pulloja, joita saattoi ostaa mieleisen määrän. Maaseudun rauhasta löysimme maalaisravintolan, jonka ulko-ovessa komeili kunnioitettava määrä Michelinin suositustarroja. Olisimme olleet valmiita antamaan myös oman suosituksemme tarjoilijan tuuppaamasta jälkiruokakärrystä, joka rullasi pöytämme viereen aterian päätteeksi. Tarjolla oli torttu poikineen ja jokainen sai valita mieleisensä herkun.

Joku meistä oli joskus kuullut Modenan pullistelevan Ferrareita ja muita urheiluautoja. Ikään kuin seuraisi tennisottelua terassilla istuessaan, joten matkalla Venetsiaan poikkesimme Modenaan toiveikkaina, mutta eihän me siellä nähty yhden yhtäkään ökyautoa. Murheen korvasi kuitenkin aivan mahtava ruokapaikka, jossa sushia kannettiin katkeamattomana ketjuna pöytään kiinteällä hinnalla. Sääntöjä oli vain kaksi: niitä piti muistaa tilata ahkerasti ja sitten ne piti myös kyetä syömään pois. Ensimmäinen sääntö kangerteli aluksi ja kun se alkoi sujua, alkoi tökkiä toinen. Nälkäisenä ei tarvinnut kenenkään pois lähteä. 

Ystävämme talviloman viimeisenä päivänä vierailimme vielä Venetsiassa, kanavien luvatussa kaupungissa. Ensimmäistä kertaa alkoi olla tärkeimpien nähtävyyksien nurkilla ruuhkaisaa. Turistikausi oli alkanut. Hieman syrjemmässä saattoi vielä liikkua itsekseen ja mitä ilmeisesti nähdä aitoja venetsialaisia istumassa kahviloissa ja tekemässä ostoksiaan. Kanavan veden lämpötila ei ollut vielä ehtinyt ihan kamalasti nousemaan, koskapa kaupunki oli melko hajuton. Nenää joutui nyrpistellä vain kalatorilla. Mielenkiintoisin kohtaaminen oli pois lähtiessämme, kun törmäsimme poliisiin ja hänen tutkaansa. Tutka oli viritetty tarkkailemaan veneiden nopeuksia kaupungin pääväylälle. Kanavan laitamilla kellui useampi poliisivene valmiina ajojahtiin tarvittaessa. Ystävällinen tutkapoliisi kertoi, että kiinniotto olisi kuitenkin melko haasteellista ja joskus jopa vaarallista. James Bondin -kaltaiset ajojahdit jäivät meiltä näkemättä ja hyvä niin.

Viikko oli vierähtänyt ja oli aika saattaa talvilomalainen juna-asemalle, josta kotimatka saattoi alkaa. Meidän vaunuun laskeutui jälleen hetkeksi tyhjyys, joka valtaa aina, kun perhe jää omilleen. Vertti suri kaikkein eniten sitä, ettei nyt ole kukaan syömässä hänen aamupalapähkinöitään, vaan ihan itse ne saa jälleen jyrsiä. Jokaisella meillä siis omat murheet kannettavanaan…