Telttailu alkakoon 16.4.

Telttailu alkakoon 16.4.

Auton katto on mitä mainioin säilytyspaikka erilaisille tavaroille. Juuri ennen kuin istahtaa autoon on helppo laskea käsistään ikävästi oven avaamista haittaavat tavarat. Näin oli käynyt myös vanhemmalle papalle aurinkoisena aamuna Etelä-Saksassa. Känny oli jäänyt katolle ja meidän nokan edessä se sitten paiskautui katuun. Pysähdyimme poimimaan sen ja koska känny näytti ulkoisesti täysin ehjältä, päätimme yrittää auttaa pappaa hänen tulevassa hädässään. Tehtävä olisi ollut helppo, jos autossa olisi kuulolaitteet kytketty päälle, mutta monet riikkarin painallukset eivät aiheuttaneet edessämme mitään reaktiota. Vihdoin laskeutuessamme moottoritielle pääsimme kiihdyttämään rinnalle. Heiluttelin puhelinta avonaisesta ikkunasta, sillä seuraamuksella, että pappa-parka lähes kaarsi kylkeemme. Hänen oli pysähdyttävä tienpenkalle mitä ilmeisemmin kaivelemaan nitropurkkiaan, jolloin minä juoksin ikkunan taakse kännyä heiluttamaan. Kovin oli hitaat liikkeet ja puhelinta ojentaessa papan otteet varovaiset. Aloin jo miettimään hetken aikaan, että olikohan tämä oikeasti oikea auto? Yhteisen kielen puuttuessa ymmärsin kuitenkin nyökytyksistä, että telefooni oli hänen. Huokaisin ja vilkutin. Tehtävä suoritettu!  

Pienen mutkan jälkeen häämötti edessä Oberstdorf. Säätiedotus lupasi lähes nollaa, joten me päädyimme hostelliin kylän laitamille. Telttailuvarustus oli tarkoitettu kesäisiin lämpötiloihin, joten kuumetta ja flunssaa ei haluttu ehdoin tahdoin hankkia. Luvassa olisi aamupalaa ja tällä kertaa se myös näytti pitävän paikkansa. Viihtyisässä ruokasalissa sai nauttia monipuolisen ja täyttävän aamupalan. Moni hotelli saattaisi mennä ottamaan mallia, kuinka hostelli oli hommat hoitanut. Mahat pullollaan olimme valmiita päivän koitoksiin. Vertti ja Tero lähtisivät laskettelemaan ja minä jänishousuna lähdin kävelylenkille alppimaisemiin.

Hostellin todella mukava iltarespa oli tulostanut minulle oman lempikävelyreittinsä kartan. Hän oli luvannut upeita maisemia, kuuluisat mäkihyppyrit, vajaan 15 km:n matkan ja puolessa välissä reittiä saattaisi saada jotain pientä purtavaa. Pieni purtava oli itselleni juoma ja käpynen sämpylä, mutta nyt reitin varrella odottikin kaunis, perinteinen saksalaisravintola ihanine ruokineen ja juomineen. Jänöilyt eivät hävettäneet enää lainkaan, vaan olin satavarma voittaja tässä lotossa. Näköalat olivat huikeat. 

Vertti ja Tero olivat viisastuneet Sierra Nevadalla ja he nousivat tällä kertaa korkeimmalle nyppylälle 2200 metriin korkeuteen saman tien Nederhornille. Näin he saisivat katsastettua kaikki avoinna olevat rinteet, kun ne olisivat vielä auki, eikä jäisi tällä kertaa luuta käteen. Rinteet olivat hyvässä kunnossa, vaikka aurinko helotti melkein pilvettömältä taivaalta. Ennen kaikkea ylimmällä asemalla olevat maisemat olivat sanoin kuvaamattoman upeat! 360 astetta oli silmiä hiveleviä vuoria. Päivä oli täydellinen, kunnes päivän viimeinen lasku oli mustassa rinteessä. Melko ylhäällä sitä Tero veti omien sanojen mukaan ”upeat tötsät” ihan päistikkaa naamalleen.  Hisseiltä tuli kovin raihnainen ja huonosti kulkeva mies vastaan. Polvi oli vääntynyt ja samassa rytäkässä lonkka kipeytynyt. Kivut ei kuitenkaan olleet niin pahat, että tarvetta lääkärissä käynnille olisi ollut. Puhumattakaan, että saattaisimme illalla ihailla perheemme uutta jäsentä: Teron vasemman jalan kipsiä. Emme tienneet olisiko siinä niin käynyt, mutta emme alkaneet edes ottamaan selvää.  

Edellisiltana olimme rupatelleet viime hetken kuulumiset ystävien kanssa ennen näkemistä ja muistimme oli terävöitynyt. Kamut olivatkin Kroatiassa jo torstaina eikä perjantaina, kuten me olimme kalenteroineet. Lupasimme olla paikalla torstaina takuuvarmasti. Matkaahan oli vain 1000 km. Aikaakin oli lähes vuorokausi. Tarvittiin päätös ja kestävät istumalihakset jälleen kerran. Pimeyden laskeutuessa Itävallan moottoritielle automme kulki vakaasti eteenpäin. Nukkuisimme jossain Etelä-Itävallassa rekkaparkissa autossa istualtaan. Ajattelimme näin säästää aikaa ja jättää turhat puuhastelut teltan kanssa väliin. Tero voisi ajaa niin kauan kuin jaksaisi ja sitten vain unta kuulaan. 

Keski-ikäinen vartalo kuiski taka-alalla, noinkohan onnistaisi, mutta Romania oli jotain opettanut. Jos rekkaparkissa aikoi saada unta, piti olla oikeasti väsynyt. Riittävä vaatetus ja hyvin asetellut tyynyt toivat meille unet reilusti yli puolen yön jälkeen. Yllättävää kyllä aamulla heräilimme koomasta seitsemän aikoihin ja saimme todeta rekkojen kadonneen. Törötimme yksinämme isolla kentällä. Pienellä kävelykierroksella yritimme venytellä eloa puutuneisiin jäseniin ja jatkoimme sitkaasti matkaa. Aikataulumme oli täydellinen, laskeuduimme Trogiriin, kun vuokraisännän apulainen oli esittelemässä seuraavien päivien majaa. Kaikella on ilmiselvästi tarkoituksensa. Vaunun kanssa tämä ei olisi onnistunut, mutta nythän meillä ei sitä ongelmaa edes ollut

Päivät kuluivat kuin siivillä. Hyvää seuraa, herkullista ruokaa ja Splitin sekä Trogirin nähtävyydet lähietäisyydellä kelin helliessä, mitäpä pieni ihminen voisi muuta vaatia. Krkan kansallispuistoon halajasimme myös, mutta se oli juuri suljettu yleisöltä sinä päivänä, kun olisimme lähteneet luontoa ihailemaan. Paikan olivat valloittaneet juoksutapahtumaan osallistujat. Tarjolla olisi ollut vitonen tai puoli maraton. Asia selvisi vasta viime hetkellä, joten jouduimme jättämään upean lenkin väliin, mutta jotain jäi itämään mielen pohjalle, mitähän jos sitä lähtisi ensi vuonna osallistujaksi? Toisaalta kävely luonnonpuistossa ei olisi ollut ehkä Terolle se kaikkein helpoin. Puolasta ostetut kyynärsauvat, kun toimivat apulaisina isännän kävelylle, mutta edelleenkään ei tarvetta lääkärille kuulemma ollut.  Ensimmäistä kertaa tajusimme, kuinka nopeasti vuosi onkaan kulunut. Jäljellä olisi enää reilu kolme kuukautta, joten halauksen hetkellä sai ensimmäistä kertaa todeta täydestä sydämestä ”Pian nähdään, Nina ja Kari!” 

Me suuntasimme nokkamme Dubrovnikin nurkille. Zuljanan-pikkukylässä voisimme viettää pari yötä tutustuen siihen kulmakuntaan. Koska pimeys alkoi jo laskeutua tien päällä, kilautimme eräälle alueelle. Meidät toivotettiin lämpimästi tervetulleeksi ja suositeltiin ottamaan paikka neljä tai viisi respan takaa. Hienoa! Kaartaessamme alueen nurkille katselimme hetken hiljaa ympärille. Tero laskeutui ulos varovasti tutkailemaan maastoa. Respa muistutti kyllä netin kuvaa ja meille suositellut paikat saattaisivat löytyä, kun ensin kaivaisi viikatteen esille ja niittäisi polveen asti yltäneen heinän. Yksikään tuikku ei valaissut säkkipimeää perämetsän pyllistystä. Olimme saapuneet keskelle ei mitään Kroatian takamaille.

Uusi yritys ja puhelinsoiton päästä löytyi toinen kämppärin pitäjä, joka kertoi, ettei heillä ollut vielä auki, mutta naapurit jo ottaisivat vieraita vastaan. Hän kipaisi tarkistamassa ja kyllä meitä odotettaisiin reilun kymmenen kilometrin päässä pian saapuvaksi. Saatoimme vain toivoa, että siellä olisi jo ehditty leikkaamaan nurmikko. Illan pimeydessä auton valot heijastivat tasaista ruohomattoa meidän laskeutuessa rantaan. Emme olleet sittenkään liian aikaisin liikkeellä. Joku oli jo ehtinyt valmistautumaan sesonkiin…