Takaisin Roomaan 26.11.

Pompeijin jäädessä taakse jäi ruuhkatkin, luojan kiitos, taakse. Etupenkin kuluttajat olivat niihin kurkkuaan myöten kyllästyneet. Moottoritiellä sai hetken vetää happea kaikessa rauhassa. Rooman kämppäri sijaitsi loistavien kulkuyhteyksien päässä. Yhtään pikkutietä eikä kinttupolkua ei tarvinnut ajaa, vaan kaarsimme näppärästi portista sisään. Hetken kävi mielenpohjalla, että joku koira tähän on haudattu, kun näin hyvin sujui, mutta turha alkaa liikaa pohtia. Parempi nauttia, kun näin putkeen meni.

Hiljaista oli Roomankin kämppärillä. Paikan sai valita ihan mistä halusi. Valloitimme kaksi paikkaa huolettomasti.  Naapurissa oli futiskenttä, jonne Vikke kirmaisi ensimmäisenä, kun Tero sai yhdistelmän pysähtymään. Vertti kaivoi scootin esille, kun kerrankin oli asfalttipolkuja tarjolla. Meille vanhemmille jäi leirin pystyttäminen. Emme valittaneet. Sisiliasta asti mukana ollut takakireys alkoi vihdoin laueta.

Rooman päiviin mahtui rutkasti Antiikin historian sekä ravitsemus- ja kansanterveystieteen ahkeraa opiskelua. Olisipa meidän vanhempien opintojen sisällöt heränneet yhtä helposti eloon kuin Vertin Antiikin Rooma. Olisi leukaperien kiristelyt jäänyt huomattavasti vähemmälle, mutta hyvä että edes yhtä kolmesta onnisti.

Vatikaanin saapastellessamme Vikke laski, että yhteensä 45 turisti-info-opasta tarjosi meille jonon ohi -lippuja. Yhden matkaan lähdimme hetkeksi, ihan vain mielenkiinnosta millainen tarjous meille veisteltäisiin. Hinta alkoi 200 eurosta koko perheelle. Jatkoin tinkaamista ja kerroin surullisesti, kuinka meidän lapsiparat eivät ymmärrä englannista tuon taivaallisesti mitään. Turhaa siis kuluttaa oppaan palveluja. Hinta laski 150 euroon. Pitäydyin tarinassa sitkeästi. Tarjouksen neuvottelija kyllästyi meihin nopeasti ja neuvoi menemään suoraan Vatikaanimuseon lippuluukulle, jossa saisimme halvimmalla hinnalla, mutta jonotukseen piti varata tunteja.

En suostunut tätä nielemään. Olimme ehdottomasti kauden ulkopuolella liikenteessä, joten ei ne jonot voi olla samat kuin kesäkuumalla, jolloin olin käynyt aikaisemmin Vatikaanin porteilla pyörähtämässä. En tiedä oliko meillä tuuria, vai kosiskeliko katolinen kirkko juuri meitä kirkkoon kuulumattomia, mutta viiden minuutin turvatarkastusjonon jälkeen kävelimme suoraan lippuluukulle ja maksoimme lipuista 34 euroa. Kyllä mieltä hiveli moinen säästö. Museoon ja Sikstuksen kappeliin olisi pitänyt varata oppaan kanssa aikaa kolme tuntia. Olin jo sieluni silmin nähnyt, kuinka Vertti olisi väsähtänyt viimeistään puolessa välissä ja olisimme lentäneet takaovesta ulos kuin leppäkeihäät aloittaessamme pyhässä paikassa tappelun. Paljon jäi varmasti kuulematta ja ymmärtämättä, mutta meille oli Googlen tarinapuoti riittävä tiedon aarreaitta.

Kreikasta asti olimme kaivaneet netistä tutustumispaikasta suomalaisen tekstin ja lukeneet niitä. Uskoin vakaasti, että saimme paljon enemmän näin irti. Monesti luku keskeytyi. Oli tarkentavia kysymyksiä, joskus mentiin ihan aiheen viereen, mutta ainakin meillä oli aikaa kaivaa uuteen ongelmaan vastaus ja jatkaa sitten alkuperäisestä aiheesta. Emme kokeneet kovin pahana, että hyppäsimme aiheesta toiseen sujuvasti syventäen ja tarkentaen. Koskapa keskustelut perheessämme olisi suoraviivaisesti yhdessä aiheessa pysynyt. Jos ei nyt opittu katolisen kirkon saloja kovin syvällisesti, niin ehkä kipsin tai betonin ainesosat olivat kuitenkin tärkeämpiä tietoa nuorten miesten elämässä. Niitä kun selvittelimme eräässäkin kokoelmahuoneessa, jossa komeita patsaita oli pitkässä rivissä. Ryhmää vetämä opas ei olisi tähän kuitenkaan pystynyt.

Vatikaanin museon päätepiste oli Sikstuksen kappeli. Ihmisiä siellä oli kylki toisensa kyljessä kiinni. Me saimme napattua seinäpenkiltä istumatilaa ja siinä vierähti reilusti aikaa. Päät yhdessä sipisimme selvittäen toisillemme kattoon maalattua Raamatun luomiskertomusta. Ihan uusiksikaan sitä ei taidettu kirjoittaa. Vannon, että tämän vuoden elämänkatsomustiedon oppilaalle jäi enemmän uskonnosta ja Raamatusta mieleen nyt, kuin edellisvuonna penkkiä kuluttaessa uskonnon tunnilla.

Pietarin kirkon portailla kohtasimme sitten sen pelotellun elämää pitemmän jonon. Hetken pohdimme, lähdetäänkö jonottamaan, mutta päädyimme istumaan aukion portaille ja tutkailemaan kirkon tärkeimmät kohdat siinä. Jääköön loput seuraavaan kertaan. Tosin, että onni ei ollut Fontana Di Trevin -suihkulähteellä myötäinen. Pojat heittivät yhdessä lanttia lähteeseen varmistaakseen paluumme. Joko oli sihti pielessä tai yhteistyö petti viime hetkellä, koska lantti ei laskeutunut lähellekään vettä. Verttiä alkoi kovasti mietityttää, pääsisikö sitä enää koskaan takaisin. Availimme hänelle, mikä ero on uskomuksella ja tosielämällä. Hyvä, ettei Vertti kiivennyt aidan yli hakemaan takaisin lanttia, kun sillä ei ollut sitten mitään merkitystä, saiko sen veteen vai ei. Ihan huijausta oli ollut kuulemma koko juttu.

Espanjalaiset portaat, Da Vinci -museo, Forum Romanum, Tiber, Colosseum, Piazza del Popolo, Via del Corso, Piazza Venezia ja lukuisat monumentit vilisivät silmissämme. Paljon nähtiin ja koettiin. Toisen päivän iltana palasimme ihan naattina kotiin. Päivä ei ollut vielä läheskään takana. Oli jenkkien markkinatalouden uusin hömpötys: Black Friday. Ja juuri ne pleikkapelit, jotka kokoelmasta puuttui, niin halpoja, että poikien mukaan kauppiaat suorastaan maksaisivat, kun ne käydään hakemassa kaupasta. Mitä me teimme? Taivuimme painostuksen edessä ja lähdimme ostarilla, joka oli italialainen sukuhaara Malmilla 80-luvulla sijainneelle ostoskeskittymälle.

Tingimme itsellemme parisuhdeaikaa palkaksi ostoskierroksesta. Vertti ja Vikke jäivät kotiin syömään itse loihtimaansa illallista ja me vanhemmat pakkauduimme autoon ajaaksemme parinkymmenen kilometrin päähän. Perillä saimme kuulla pelien olevan loppu. Mikä yllätys! Siinä väsymyksessä ja nälässä totesimme, että aivan sama. Parhaamme olimme tehneet.

Pari kilometrin päässä kämppäristä oli trattoria, johon Tero oli kiinnittynyt huomionsa. Pihaan ajaessa meitä alkoi jännittää, minkä tasoiseen paikkaan olimme suunnistaneet. Pihalla meitä oli jo vastassa liikenteen ohjaaja. Olisi ollut muuten todella vaikea pysäköidä täysin tyhjälle kentälle. Sisään astellessa vilkaisin menun hintoja ja koska niitä ei näkynyt päättelin paikan olevan kallis. Alkupalapöytä joka avautui meidän eteen ei enää antanut meille mahdollisuutta perääntyä. Kahdelle pöydälle oli katettu kolmisenkymmentä erilaista ihanaa antipastoa. Herkkusuiden sydämet olivat myydyt. Saimme pöydän ja tilasin lasin viiniä, mutta saimme pullon. Toimisihan se oivallisena laskun keventäjänä. Pullon juotuamme ei laskun loppusummallakaan olisi enää merkitystä.

Olimme ravintolan ainoat asiakkaat, koska olimme tulleet puoli yhdeksän aikaan. Jos ei kieli vielä paljastanut turisteiksi, niin aika sitten viimeistään. Saimme palvelua kahdelta harmaatukkaiselta univormun ryhdikkäästi kantavalta herrasmieheltä. Ruoka oli taivaallista. Italialaisesta menusta emme mitään ymmärtäneet, joten pääruoaksi tilattu pasta osoittautui Gnocchi -pastamykyksi ja nakkikastiketta erehdyttävästi maistuvaksi soosiksi. Onneksi se annos oli otettu puoliksi, joten ihan kauheasti sitä ei lautasella ollut. Moista ruokaa, en kotona olisi suostunut syömään. Syy miksi meidän perheen miesväki tekee täydellisen ruskean kastikkeen, koska itse en sitä kokkaa. En tiedä mistä johtuu, mutta ruskea kastike vääntää mahani aina pienelle sykerölle. Ilmassa taisi olla Rooman taikaa tai punaviinin huuruja, koska alas meni ja hyvältä maistui.

Roomassa oli jälleen aikaa pestä pyykkiä. Siivosin vessan lattian vaateröykkiöstä ja suunnistin koneille. En edes osannut kuvitella sen olevan jotenkin hankalaa. Olinhan suorittanut pyykinpesuopintoja ihan yliopistossa asti ja itse muutaman vuoden samoja oppeja tulevaisuuden toivoille siirtänyt. Kodinkoneiden mersu eli Miele odotteli huoltokatoksessa, joten puhdastakin saattaisin saada aikaiseksi. Tällä kertaa moderni pyykkilauta testasi pinnani pituutta. Eurot kelpasivat, mutta kone ei inahtanutkaan. Eipä muuta kuin soittamaan respaan puolen kilometrin päähän portille. En millään laiskuuttani olisi viitsinyt lähteä sinne kävelemään. Huoltomies Jantunen luvattiin saapuvaksi pelastamaan minut tuota pikaa. Palvelu oli nopeaa ja useamman vuoden huoltotöitä tehnyt mies hurautti paikalle. Yhteistä kieltä emme löytäneet, mutta kuvittelin meidän ymmärtävän toisiamme, mikä oli vikana.

Aikamme huidottua sain lisähuidontaohjeiksi istahtaa hänen valkoiseen ratsuun. Yhtään en tiennyt minne lähdimme ja pohdinkin, oliko tämä se hetki, kun amerikkalaissarjojen sarjamurhaaja kaappaisi minut syrjäiselle maatilalle. Kaveri vaikutti kuitenkin hyväntuuliselta ja harmittomalta, joten luotin pääseväni ajelun jälkeen vielä kotiinkin. Päädyimme respaan. Sain sieltä uudet kolikot menetettyjen tilalle ja seikkaperäiset ohjeet, kuinka toimia. Takaisin ajelimme vihellyksen tahdissa. Hyvän tuulinen remppa-Reiska tuli vielä kädestä pitäen laittamaan kolikot oikeaan aukkoon ja koneen aloittaessa ohjelmansa sain isällisen taputuksen olkapäälleni.  Taisi pitää minua täysin toivottomana tapauksena. Oma luottamukseni taitooni pestä pyykki koki notkahduksen, joten vessan lattialle jäi läjä lopusta likaisesta pyykistä. Toista kertaa en onnea enää lähtenyt kokeilemaan.

Olen muuten ahkerasti pohtinut, minne tässä vaunussa tulisi likapyykit sijoittaa? Asia mitä olisi voinut pohtia jo reissuun lähtiessä. Joitakin kertoja, kun on ollut tilanteita, jolloin ensin kiipeät pyykkivuoren yli päästäksesi istumaan pöntölle. Toimituksen ajan istut ammoisten serkkujen tapaan lähes kyykkyasennossa polvet suussa. Suolista kiittää. Onhan näitä ohjeita luettu ihan Hesaristakin. Vaikka ohjeet onkin olleet koko kansan arvostamassa Hesarissa, kovassa kiireessä elämää helpottaisi enemmän suoraviivainen toiminta eikä Veikka Gustafsson -roolileikit. Ehkä me vielä likapyykkikorin paikka löydetään.

Rooma oli meille Italian päätepiste hetkeksi. Keväällä palataan takaisin pohjoiseen, minne ei ollut nyt aikaa ajella. Päätimme säästää hermoja, hermoja ja hermoja sekä aikaa, rahaa, kalustoa ja takapuolia. Hyppäämme Rooman yläpuolelta Civitavecchiasta lauttaan ja puksutamme Barcelonaan. Ajelemme vauhdikkaasti Fuengirolaan, jossa Vikke aloittaa työharjoittelun. Jätimme matkan varaamisen viime hetkeen. Tallatessamme toimiston ovesta sisään totesimme taktiikkamme osuneen oikeaan. Viime hetken lähdöt olivat naurettavan hintaisia. Maisema vaihtuisi jonkinlaisella paatilla ja väliin jäisi 1300 kilometrin ajo. Poikien odotuksetkaan eivät enää olleet turhan suureellisia laivamatkoille. He heittivät ilmoille alistuneesti vaatimattoman toiveen yön yli kestävälle matkalle ”Jos se nyt sattuisi olemaan soutuvenettä isompi ja siellä olisi hytti, missä nukkua”. Hytin lupasimme, mutta paatin kokoon, emme rohjenneet ottaa mitään kantaa…