Takaisin kotiin

Milloin kahdestatoista neliöstä tuli oikeasti koti? Vaunusta on jo pitkään puhuttu kotina. Aiheesta oikein sovittiin yhteen ääneen vaunun pöydän ääressä. Vertille ja minulle koti-sana istahti suuhun helposti. Vikke ja Tero joutuivat harjoitella pisimpään. Madridista palattuamme ja vaunun oven avatessa astuimme kotiin. Tällä ei ollut mitään tekemistä sen kanssa siisteyden tai puhtauden kanssa. Päinvastoin meitä odotti valtavat tavaraläjät. Olimme tyhjentäneet lähtiessämme autosta ylimääräisen tavaran vaunuun. Takaraivossa oli ollut pieni ajatus Madridissa autoilevista pikkujäniksistä takakontissa.

Kotiinpaluussa ei ollut kyse vain kodin kynnyksen ylittämisestä, vaan tuttuun paikkaan palaamisesta. Joka kerta kun saapuu uudelle kämppärille, on vähän hukassa. Joka päiväisiä huoltopaikkoja ei tiedä. Suihku, vessa, kemiallisen vessan tyhjennyspaikka ja astioiden pesupaikka on löydettävä aina uudelleen. Vaunun, kun on saanut paikalleen, pitää tonttinaapureiden kanssa vaihtaa muutamia kohteliaita lauseita. Siihen kuuluu useimmiten omasta reissusta kertomista ja kuunnella toisten tarinoita. Kotouden tunne liittyi myös tähän. Tällä kertaa ei ollut tarvetta aloittaa alusta. Naapureita saattoi moikata. Kysellä ilmasta ja painua sen jälkeen omaan mökkiin. Kohteliaisuudet oli jo aikaisemmin hoidettu. Ensi kohtaaminen ja kohteliaan alun aikaan saaminen oli jo aikaisemmin hoidettu. Täällä muut tiesivät meistä oleellisimmat, joten kohteliaisiin soidinmenoihin ei ollut tarvetta.

Edelmannin sanoin ”karavaanari, karavaani, kaikkien kaveri” pitää todellakin paikkansa täällä eläkeläisten keskellä. Ihmiset ovat ihania ja sosiaalisia, mutta jälleen kerran mietimme, mitä jos me itse emme olekaan niin sosiaalisia. Kai meissä joku valuvika taitaa olla. Suomalaisyhteisö järjestää yhteistä tekemistä viikoittain. Me jätämme tapahtumat joka kerta sitkeästi väliin. Aina joku tiedustelee seuraavana päivänä, tiesittekö, että oli kämppäriravintolassa tanssit. Juu tiedetään, mutta meidän parisuhteessa, on neljä vasenta jalkaa, joten jouduimme jättämään väliin. Suomessa on tullut oltua mukana monessa, mutta nyt on vaihe, jolloin haluaa viettää illat kotona pelikortteja edelleen hakaten ja perheen yhteistä aikaa viettäen. Ehkä me joku kerta vielä yllätämme ennen lähtöä ja riennämme paikalle.

Kolme päivää meni kuin siivillä. Yleisimmin käytetyt lauseet olivat: ”Äiti, mua jännittää. Äiti, mä en jaksa enää odottaa.” Odottavan aika oli yksitoistavuotiaalle äärimmäisen pitkä. Odottelua yritettiin vauhdittaa taiteilemalla lentokentälle tervetuliaiskylttiä. Vuorokauden tunteja laskettiin ja puhelinkeskustelut Suomeen pitenivät melkein kohtuuttomiksi. Olisihan siis vieraina Vertin paras kaveri, Topi, ja hänen äitinsä, Krista. Millään ei raaskinut käskeä toisen lopettamaan, kun Vertti perusteli vielä puheluita, että mitä jos yhteinen aika ei riitäkään kaikkien asioiden jutteluun. Mistä keski-ikäiset (vanhukset murrosikäisen silmin) voi tietää, kuinka paljon yksitoistavuotiailla voi olla juteltavaa? Puheluiden pituudesta saatoimme vain päätellä, että paljon.

Kuinka ollakaan, kun Suomesta tuli vieraita, niin täällä alkoi vesisade ja hetkellinen paikallinen jääkausi. Madridista palatessa olimme saaneet kuulla naapurustosta, kuinka aurinko oli paistanut muutaman päivän vuoden vaihteessa ja lämpötila oli kivunnut aina 25 asteeseen asti. No nythän onni tietysti kääntyi ja kaksi ensimmäistä päivää satoi vettä ja kylmäilmarintama heitti muutaman rakeenkin rantahiekalle. Lehdistö otsikoi Suomessa Aurinkorannikolla sataneen lunta. Itsekin saimme vastailla huolestuneisiin kyselyihin. Emme tunnustaneet, missään vaiheessa lunta tulleen, koska täällä kämppärillä ei tullut ja muusta ei tiedetty. Jossain vaiheessa sitten saimme kuulla, että muutaman kilometrin päässä oli rantahiekalle laskeutuneita rakeita. Onneksi ei kuitenkaan meillä.

Toisena päivänä päätimme lähteä Costa Jumpiin Marbellaan. Molempia poikia yhdistää rakkaus trampoliinitemppuihin. Vierashan oli erityisesti Vertin, joten me, äidit ja Tero, vain kuljimme kiltisti perässä. Tosin että ennen kuin olimme ihan kiltisti perässä vedettäviä, olimme yrittäneet sivistää itseämme ja lapsia isolla ja komealla, valkoisella moskeijalla Marbellassa. Me etsimme ja etsimme, mutta poikien riemuksi moskeija piti salaisuuteensa. Marbellan kaunis vanha kaupunki meille kuitenkin tuli tutuksi ja se sai riittää. Kun vihdoin pääsimme Costa Jumpin oven taakse, saimme todeta sen olevan väliaikaisesti suljettu. Tarkempaa tietoa ei löytynyt netistä eikä sisääntulo-oven vierustoilta, milloin paikka olisi jälleen auki. Päädyimme Marbellan satamaan missä mahtavan näköisiä veneitä lepäili kokonaisen sateenkaaren alla odottaen parempia ilmoja.

Meillä on vaunussa neljä makuupaikkaa: parisänky ja pöytäryhmästä tehtävä poikien sänky. Krista jo muutamaan otteeseen huolestuneena kyseli, että todellako me mahdutaan sinne. Olimme vakuuttaneet hyvin mahtuvan. Mukana meillä oli teltta ja siihen tarvittavat makuupussit. Vertti oli ihan innoissaan menemässä Topin kanssa telttaan. Postimerkkiläntillemme pystytettiin teltta. Pyykkiäkin oli pakko jo vähän pestä. Kristan sanoin paikka alkoi näyttää kunnon trailerikylä-meiningiltä. Tavarat olivat hujan hajan. Naapurikin käänsi meille selkänsä vaihtamalla autonsa suunnaksi auringon. Heidän mukaan käännös johtui lisäauringon toivosta, mutta me päättelimme sen olevan ennemmin halusta saada suljettua meidät ja tilkkumme pois silmistä. Ääniä he eivät kuitenkaan onnistuneet häivyttämään varsinkin, kun pojat tirskuivat yömyöhään ja juuri kun he olivat nukahtaneet, heräsivät uudelleen kömpien vaunuun sohvaryhmään nukkumaan. Aamulla meitä aina nostelikin neljä unista, milloin mitenkin yönsä nukkunutta päätä yhteisestä sängystä. Rehellisestä sanottuna ei voi väittää siinä runsaasti hukkatilaa olleen, mutta kyllä me siihen mahduttiin jollain tapaa.

Vikelle piti löytää erikoislääkäri. Kurkkukipu oli äitynyt pahaksi Madridissa ja kuumettakin oli ollut. Täällä ilmestyy Fuengirola-lehti suomalaisille, jossa on paljon erilaisia mainoksia. Niiden joukosta löytyi yhden lääkärinaseman mainos ja varasin ajan selvällä suomen kielellä pojalle. Palvelu oli esimerkillisen hyvää kuten yksityisaseman palvelu aina. Saimme oikein oman tulkin lääkärin vastaanotolle.  Kristakin lähti mukaan. Hänelle on ammatillista kokemusta sairauden ja terveydenhuollosta huomattavasti enemmän kuin itselläni, joten hän otti kummitädin roolin hetkeksi omille harteilleen varmistaakseen parempaa hoitoa lapselle. Vastaanotolle mennessä itse sain olla äidin roolissa, mutta erikoislääkärin mukaan Kristan osuus ”kummitädistä” vaihtui tyttöystäväksi. Loppulomasta kiusoittelimmekin Kristaa vanhempaa lastamme vokottelevaksi ”puumaksi”.

Kuinka ollakaan, kun jotain oikein kovasti odottaa, niin lopputuloksena voinee todeta pyllylleen menevän. Vikke oli jo reilun kuukauden sairastanut, mutta kukaan muu ei ollut onnistunnut saamaan tartuntaa. Vierailun toisena yönä minua alkoi kutittaa kurkusta oikein kunnolla. Voi huokaus sentään. Hyppäsin suoraan kuivasta yskästä, nuhasta ja alun lihassärystä kuumeeseen ja limaiseen yskään. Samaan tautiin sairastui huomattavasti lievemmin Tero. Sillä seuraamuksella, että Kristan kohtalona oli tiskata ja ulkoiluttaa yksin poikia.

Jos Vertti oli kaivannut ystäväänsä valtaisasti, olisimme me vanhemmatkin niin kovasti kaivanneet aikaa Kristan kanssa. Vain yksitoistavuotiaan pojan vanhempi voi tietää, mitä yksitoistavuotiaan pojan vanhemmat joutuvat käymään läpi alkavan murrosiän pyörteissä. No onneksi saimme päällimmäisiä ajatuksia purettua. Ja paras antihan taisi olla seurata tutun pojan edesottamuksia ja todeta, ettei me olla maailman ainoat vanhemmat, jotka saavat kirpakkaa palautetta vanhemmuudestaan kasvatettavaltaan. Se oli vertaistukea jälleen kerran parhaimmillaan. Kiitos Krista!

Aamuyön herätys ja lähtö lentokentälle tuntui täydellisen epäinhimilliseltä. Viimeiset halaukset kynnyksellä jättivät haikean tyhjyyden. Vaunun lattialta lähti kaksi pientä lentolaukkua ja tilaa tuntui tulevan valtaisasti enemmän. Kyse oli huomattavasti isommasta tilasta, kuin siitä neljäsosa neliöstä, minkä laukut todellisuudessa veivät, mutta niin paisui kaiho ja tyhjyyskin kaikkien mielissä. Oli erityisen sydäntä riipaisevaa seurata teiniydessään kutistunutta surullisen hahmon ritaria, joka kulki ensimmäisen päivän pää painuksissa. Onneksi tarjottu kainalopaikka kelpasi useaan otteeseen ja seuraavana päivä elämä jo hymyilikin.