Täältä tullaan Marokko 6.3.

Viime kesäkuussa lepattivat perhoset koko perheellä vatsassa. Vuosi Euroopassa asuntovaunulla kuulosti meistä tosi eksoottisella. Jokaisella oli omia toiveita ja haaveita, mitä tehdään, missä käydään, miten aikaa vietetään. Siitä tuntuu kuluneen ikuisuus. Euroopan turneesta on karissut romantiikka. Viikon retki Marokkoon ruiskaisi reilusti rutiineihin eksotiikkaa ja jännitystä. Kaikilla oli perhosia vatsassa pitkästä aikaa. Olimme seilaamassa mukavuusalueemme ulkopuolelle.

Edellisiltana oikein pohdimme, mitä pitää tehdä ennen lähtöä. Tero muisti tyhjentyneen kaasupullon ja vakuutuimme, että se olisi paras täyttää, vaikka se saattaisi haukata päivästä jonkin verran aikaa. Tehtävä ei ollut ihan helpoin, sitä oli jo aikaisemmin yritetty. Siinä missä muut kämppärin asukit olivat pullojaan täyttäneet onnistuneesti läheiseltä bensa-asemalta, me olimme yrittäneet asioida joko väärän henkilön kanssa tai oikean henkilön, mutta väärään aikaan. Tyhjänä kumisi pullo. Tero oli ollut yhteydessä netissä löytyneeseen kontaktiin useamman kerran, mutta huonoin tuloksin. Päätimme soittaa vielä kerran ja minä jouduin tällä kertaa luuriin.

Englantia puhuva mieshenkilö kyseli kohteliaasti, missä olemme ja neuvoi sitten meidät ajelemaan Marbellaan. Sovittiin kello yhdeksi treffit. Lähdin mukaan, koska muutaman muukin asia vaati hoitamista. Ei tehokasta, mutta mikäpäs tässä reissussa olisi ollut. Manjana oli tarttunut meihin. Emme edes poteneet huonoa omaatuntoa moisesta ajantuhlauksesta. Saamamme koordinaatit opastivat meidät eräälle Marbellan rannan pätkälle.

Paikka vaikutti hämärältä ja salakähmäiseltä, mutta kilautin kaverilla ja kerroin olevamme sovitussa paikassa. Kaasuntoimittaja lupasi saapua paikalle puolen tunnin kuluttua. Kysäisi vielä puhelun lopuksi. ”olisiko ok? Huoh, olisit, nyt kerralla kertonut oikean ajan. Turhaanhan me siellä puoli tuntia aikaisemmin olimme. Manjana alkoi rakoilla jo alkuunsa. Aloimme aavistella, ettei tehtävä olisi rivakasti ohi. Puolen tunnin kuluttua paikalle saapui charmantisti harmaantunut engelsmanni uutuutta kiiltävällä matkamoottoripyörällään. Hän halusi nähdä kaasupullomme. Tero kaivoi sen auton takatilasta. Kaasutrokari nyökytteli hyväksyvästi päätänsä ja kaivoi moponsa lokerosta selkärepun, johon hän pullon sujautti. Pullo lensi selkään ja täysi pullo luvattiin toimittaa kahden tunnin päästä samaan paikkaan.

Sinne meni. Tuleekohan koskaan takaisin? Jos tulee niin, mistä me tiedämme mitä siellä pullossa sattuisi olemaan? Heliumiako? Nauroin vedet silmissä. Olimmekohan löytänyt tulevaisuutemme Aurinkorannikolla? Kaasupullon toimitukset rennosti moottoripyörällä ajellen hämärille pikkurannoille. Voisimme oikein panostaa ja kytkeä Gold Wingin perään pienen peräkärryn. Voisimme toimitella jopa muutaman pullon kerrallaan. Menisiköhän liian tehokkaaksi? Manjana kärsisi. Uuden karhean Land Roverin kaartaessa rannalle saapui täysinen pullommekin. Epäselväksi ei jäänyt mistä kaasun toimittajan ”lelut” rahoitettiin. Kärsimme kaasupullon täytöstä 38 € emmekä saaneet 2 € takaisin, joten lopullinen hinta oli 40 euroa. Meinasi päästä se kuuluisa parku paljosta naurannasta Teron kaivaessa kuvettaan.

Kotirintamalla ei ollut tavarat liikkuneet mihinkään suuntaan. Kissojen ollessa poissa oli toinen hiiristä karannut pelaamaan petankia ja toinen nautti Harry Potterin e-kirjojen ihmeellisestä maailmasta. Olin vitsaillut kellon olevan 16 ennen kuin lähtisimme, mutta todellisuus oli vieläkin tarua ihmeellisempää: lähtö venyi iltakuuteen. Mutta kaikki saatiin pakattua ja kukaan ei menettänyt hermojaan, joten jotain olimme tehneet sentään oikein. Toisaalta paatti lähtisi vasta aamu seitsemältä ja reitti oli melkoisen tuttu. Olimme saaneet hyvät käsinkirjoitetut ohjeet Marokkoon matkustamisesta. Koimme tulevan alkumatkan olevan niin helppoa, ettemme osanneet ottaa vielä espanjan puolella paineita. Illan hämärissä laskettelimme Algecirasiin. Carlosin matkatoimisto oli siellä, missä ohjeet sen lupasi olevankin. Carlos pakkasi muovitaskuun liput ja kaikki mahdolliset tarvittavat asiakirjapohjat sekä kävi ne vielä kärsivällisesti läpi kahteen otteeseen, ettei meillä ollut mitään epäselvyyksiä. Matkaevääksi saimme vielä viinipullon ja suklaakakun. Nurkan taakse heittäydyimme parkkiin kymmenien muiden matkaajien kanssa. Edessä oli lyhyt, mutta toivottavasti tehokkaat unoset ennen kuin heräilisimme aamulautalle.

Vaunuun kivutessa levisi vastaan vieno kemsan tuoksahdus. Kirosin mielessäni poikia, jotka olivat käyneet vessassa pikapysähdyksessä, jättäneen pöntön luukun auki. Totesin heti perään, toisaalta eihän se olisi kuin pöntön sulkeminen ja hetken tuuletus, mutta syyllinen olinkin ihan itse. Olin sulkenut uuden kemsa-aineen huolimattomasti ja siitä oli tyhjentynyt kiitettävästi sinistä ainetta lattialle. Positiivista tässä oli se, että vessan lattialla on aina siirtymien aikana likapyykkikassi ja lisäksi naulakoista tippui pyyhkeitä ja kylpytakkeja lattialle. Aine oli siis imeytynyt vaatteisiin, eikä lainehtinut ylt´ympäriinsä värjäten koko vessaa vaaleansiniseksi. Nyt meillä oli vain Prisman kestokassillinen likaista pyykkiä ja toinen samanlainen läjä entisiä kohtuupuhtaita pyyhkeitä ja kylpytakkeja sinisenä. Vikke lohdutteli sen olevan uusi muotiväri. Pyykit pakattiin pihalle muovipusseihin ja vessan lattia huuhdottiin. Luojan kiitos joku oli kuvitellut suunnitteluvaiheessa käyttävän vessaan oikeasti suihkuna, joten tulpan poiston jälkeen sininen vesi valui vaunun alle. Nukuimme suunniteltua lyhyemmät unet itsetehdyssä Blue Lagoonissa. Hajuunkin tottui.

Aamulla seuranamme olivat vain rekkakuskit. Kerrankin me, illan virkut aamun torkut, olimme ensimmäisten joukossa matkaa taittamassa. Ylityksen aikana jonotin maihinnousukorttien tarkastukseen, ja Vertti pääsi jopa tax freehin, joka oli tällä kertaa yllättävän hyvä. Aikuisten silmissä ei mikään mieletön ostoskeidas, mutta kun mieluisat namit kaupasta löytyi, ei sillä koolla sitten oikeastaan väliä ollutkaan.

Laivan kiinnittyessä laituriin alkoivat meidän sydämet pamppailla. Nyt se oli menoa. Tullista oli varoiteltu. Siellä kestäisi tunnista kahteen ja paikat saatettaisiin tutkia tarkasti. Minut lähetettiin ensimmäiseksi syötiksi kaikkien papereiden kanssa. Olin varustautunut tärkeisiin pönöttäjiin, joiden kanssa ei vitsailtu. Meninkin nöyrästi koppiin sisään kysyen, mitä papereita he halusivat nähdä. Ystävällinen ja arkaileva hymyni suli nauruksi, kun nuori tullimies ihmetteli pilke silmäkulmassa, miksi sä sitten tänne tulit, jos et tiedä mitä papereita täällä pitää näytellä. Tilanne ei ollutkaan tärkeilevä, vaan lähinnä leppoisa. Seuraavalle luukulle en enää kelvannut, sillä yhdistelmän papereissa luki Teron nimi, joten hänen piti mennä poliisille esittäytymään. Loppujen lopuksi siellä piti käydä koko perhe. Teinimonsterin huumorin kukka ei kukkinut, koska vettä satoi kaatamalla ja kipeää polvea särki ja kyynärsauvoilla linkaten muutaman sadan metrin matka tuntui työläältä.

Lopuksi Teroa haastatteli asuntovaunussa sama leppoisa, mutta tässä vaiheessa tiukkailmeinen rajavartija. Hän halusi tietää, olisiko meillä aseita tai dronea mukana. Eipä ollut, joten saimme jatkaa matkaa. Aikaa meni vain 20 minuuttia. Taisimme olla syntyneet onnellisten tähtien alla. 600 kilometrin ajomatka oli alkanut Marrakeshiin. Sääennusteen mukaan siellä oli mahdollisista vaihtoehdoista aurinkoisinta.

Ajotaipaleen alkuvaiheessa Terolta pääsi ärräpää. Kuvittelin jo vaunun tippuneen kyydistä tai auton hajoavaan siihen paikkaan. Selvisi, ettei meillä ollut ladattu navigaattoreihin Marokon karttaa. Netti maksoi maltaita, joten siinä vaiheessa ei auttanut kuin luottaa Marokon tiekyltteihin. Carlos oli pakannut meille muovitaskuun myös Marrakeshin kämppärin tiedot, joten kai me sinne löydettäisiin, jos Marrakesh löytyisi, että se siitä ”hyvästä” suunnittelusta.

Matka joutui ja Mensseli nieli kilometrejä. Vertti taivasteli maisemia ja ohi kiitäviä ihmisiä. Missään ei näkynyt Unicefin kuvista tuttuja nälkiintyneitä lapsia, vaan luonto ja mäkinen maasto olivat varsin vehreää. Tie oli suoraa ja tasaista. Itse kukin meistä joutui ravistelemaan ennakkoluulojaan. Pimeän painaessa päälle tavoitimme leirintäalueen risteyksen. Carloksen kartta oli vetänyt mutkat suoriksi loppupäästä ja jalkauduin kyselemään karttaan merkatun tienhaaraan, josko yösija olisi lähelläkin. Viereemme pysähtyi mopoilija, joka lupasi näyttää tien. Viimeiset kilometrit pitivät sisällään niin mutkaisia hiekkatien pätkiä kuin rynnäkkökiväärejä kantelevan vartioryhmän, joten ilman mopoilijan avustusta emme olisi kämppärille selvinnyt. Usko olisi loppunut ennen sitä.

Pitkien ja virkistävien yöunien jälkeen tutkailimme ympäristöä. Ihastuimme ikihyviksi. Tarjolla oli uima-allas ja aurinkoa. Edessä oli viikko uima-altaan reunalla lekottelua. Hyvä, sillä mutkan kautta olimme löytäneet Vikelle fysioterapeutin Suomesta, joka kilautti ensimmäisen soiton juuri Marokkoon. Ensimmäiset ohjeet saimme puhelimella ja seuraavien tapaamisia sovimme jo alustavasti Skypeen. Uima-allas ja kipeän polven kuntoutus sopivat täydellisesti yhteen.

Koskapa tie Marrakeshiin oli suora, hyväkuntoinen ja rauhallinen antoi se harhaisen kuvan leppoisesta kaupunkivisiitistä. Liikennekaaos avautui meille kertarysäyksellä. Sisilian nelikaistainen liikenneympyrä oli ollut vasta alkusoittoa. Nyt kaistoja oli niin monta, että turhaan niitä edes laski varsinkin, kun maan tapa oli ajella valkoisista viivoista välittämättä. Joskus väistettiin liikenneympyrään tulijoita ja toisinaan liikenneympyrään tulijat väistelivät muita. Logiikka ei auennut meille kummin oli parempi, joten Tero väisteli kieli keskellä suuta lähes joka välissä.

Parkkipaikkoja oli melko heikosti tarjolla. Päätimme parkkeerata paikallisen ostoskeskuksen parkkihalliin. Portille ajaessa totesimme, että täällä tarkastetaan näemmä takakontit. On siinä vartijalla purkamista, jos meinaa kurkkia meidän jokaiseen laatikkoon. Teron avatessa peräluukun saimme kiellon matkan jatkamisesta saman tien. Meidän pahan onnen kaasupullo seistä törötti ensimmäisenä. Niitä ei saanut viedä parkkihalliin. Saatoimme olla autopommia suunnitteleva perhe Suomesta ja kohde oli löytynyt vihdoin ja viimein kahdeksan kuukauden Euroopassa haahuilun jälkeen Marokosta. Turvallisuus ennen kaikkea, joten palasimme takaisin nöyrästi lähtöruutuun. Turha kiirehtiä. Kauppakeskukseen voi tutustua joku toinen päivän ilman kaasupulloa. Toisaalta olisi ollut kohtuutonta vaatia Teroa ajamaan uudelleen sinne kaaoksen keskelle saman päivän aikana.

Kotipuolessa varttia vaille yhdeksän aamulla ulko-ovella kuuluvat koputukset olivat arkipäivää lasten ollessa pieniä. Viime aikoina oli ollut hiljaista sillä saralla, joten kun siihen aikaan oven takana seisoo joku, niin menen hieman varauksella availemaan. Oven takana seisoivat Tuija ja Tuomo. Meille tuntemattomia vielä sillä hetkellä tuntemattomia, mutta reissun aikana tulimme tutuiksi. Olimmehan ainoat suomalaiset niillä nurkilla. Saimme monet hyvät vinkit, niin Marrakeshiin liittyen kuin kesän loppureittiä ajatellen. Oli mukava kysellä paikan päällä vinkkejä siitä, kuinka meidän kuuluu missäkin tilanteessa toimia.

Soukkiin (paikallinen markkinatori) meitä oli moni suositellut meneväksi. Löytäisimme sieltä paikalliset tuotteet, käärmeenlumoojat ja kaikki mahdolliset erikoisuudet. Terolle oli riittänyt kaupunkiajelut Marokossa. Otimme taksin. Tahti oli hieman erilainen kuin Hyvinkään aamutorilla. Vertti ahdistui innokkaista kaupustelijoista. Erityisesti häntä ärsytti hennatatuointeja kauppaavat naiset, jotka tarttuivat ranteisiini yrittäessään saada tuotteensa esittelyyn. Onneksi asia unohtui pienen miehen mielestä, kun päätin ostaa itselleni nahkakengät. Pitihän se edes kerran kokea kaupanteon hurma. Samasta putiikista Vertti löysi itselleen lompakon, joten oli pikkusen haastavaa esittää tiukkaa tinkijää, kun oma lapsi roikkui käsipuolessa koko ajan vaatien lompakkoa itselleen. Mielessäni asettaman hinnan tavoitin kuitenkin hikisen tinkimisjumpan päätteeksi, joten poistuin polleana paikalta ja saihan Verttikin uuden rahojen jemmauspussin itselleen.

Kämppärillä ylettyi Wifi pelkästään allas- ja ravintola-alueelle. Miesväki kävi ahkerasti ilta-aikaan räpläämässä kännykkäänsä siellä. Itse nautin perinteisen romaanin kahisevista sivuista ja hyvä niin koska tapanani ei ole ollut kantaa kirjaa vessareissuille mukaani eikä erityisesti tiputtaa sitä sinne. En minä eikä pojat kyllä uskoneet aluksi, kun Tero saapui eräältä reissulta myrskyn merkkinä ilmoittaen kännykkänsä tippuneet vessan pönttöön. Samassa liemessä olivat uineet myös paikalliset rahat. Vaunun valtasi pienoinen turbulenssi, kun kaivelimme riisiä tai muuta sopivaa puhe-elimen kuivatukseen sopivaa. Pakkasimme kännyn ja jyväset samaan pussiin ja pidimme parin päivän ajan peukkuja. Omasta mielestäni yllättävää kyllä, mutta perheen nuorison mukaan itsestään selvää: telefooni heräsi henkiin. Olimme aloittaneet maahan tutustumisen epäilyttävästi autopommia suunnittelemalla ja rahaa pesemällä.

Sääennusteet lupasivat Marrakeshiinkin sadetta ja pilvistä, joten päädyimme pakkaamaan kimpsumme ja kampsumme ja palaamaan jo kuuden päivän oleskelun jälkeen takaisin Fugeen lääkäriä odottamaan. Toisaalta suomalaiset olivat vinkanneet, että Marokosta ei saa kuljettaa alkoholia maasta ulos, joten olisi parasta pakata ne jääkaappiin tai juoda pois. Useamman kuukauden viinikokoelman keruutalkoiden jälkeen pullojen tuhoaminen olisi ollut aikaa ja särkylääkkeitä vievää toimintaa, joten päätimme lisätä rikoslistaan salakuljetustoiminnan. Tullissa testaisimme puhujataitomme tai epäonnistuessamme voisimme menettää koko lastin aika näyttäisi. Aamupimeässä aloitimme lipumisemme salakähmäisesti kohti satamaa…