Salainen paratiisimme 22.4.

Pimeyden muuttuessa aamuauringon kirkkaudeksi silmiemme eteen levittäytyi turkoosin eri sävyissä välkkyvä Adrianmeri. Sokeat kanat olivat noukkineet helmen. Sesongin ensimmäisellä aallon liplatuksessa mukana ollut kämppärimme oli meitä lukuun ottamatta täysin tyhjä. Kämppäri oli valloittanut niemen kärjen suojaisassa lahdelman poukamassa. Korviimme kantautui ainoastaan lahden takana kumuna kaikuva tietyömaiden koneet. Sillä silmän räpäyksellä päädyimme jäämään sinne viikoksi. Miksipä yrittää etsiä paratiisia, kun sen oli jo löytänyt. 

Illalla olin pariin otteeseen saanut sätkyn, kun pohkeeseen oli osunut jokin. Molemmilla kerroilla olimme kannelleet tavaroita, joten olin päätellyt sen olleen Vertin heiluttama makuupussi. Teltan oven avattua saatoin päätellä sen olleen huomionkipeä talon kissa. Ristimme kaverin Paksukaiseksi. Emännän eväät olivat olleet runsaat tai sitten niemen kärki vilisi hiiriä, joka tapauksessa kaveri oli ollut aterian saapuessa aina valmis syömään. Viikon aikana saatoimme todeta katin olevan kovasti huomion kipeä, sillä useampaan otteeseen se yllätti hypäten näppäimistölle tai Vertin koulukirjojen päälle silitystä hakemaan. 

Illan hämärässä saapuessamme olimme ajaneet pienen Zuljanan kylän läpi, jonka ”päätie” oli ahtaasti mutkitellut talojen väleissä. Muutamaan otteeseen olimme huokaisseet ”Onneksi se vaunu ei sittenkään ollut mukana”. Koskapa se ei nyt oikeasti ollut mukana emme olleet päässeet mittailemaan, kuinka yhdistelmä olisi taipunut, mutta varovaisuuteen me olisimme ainakin joutuneet taipumaan.

Aamulenkille varustauduimme kassin kera, sillä jostain olisi hyvä saada itsekin murkinaa, ettei Paksukaisen eväitä tarvitsisi alkaa jakaa. Kylän ainoa auki ollut kauppa ei ollut kulinaarinen herkkukeidas. Juustoja ja leikkeleitä siivutettiin kuitenkin reilun metrin pituiselta palvelutiskiltä tasan niin monta kuin me nostelimme sormia pystyyn. Hedelmävalikoiman omena-appelsiini-banaani -triosta saatoimme valikoida erilaista komboa joka aamu, ellemme ahnehtineet ja ottaneet kaikkia. Jos ahdisti, niin ne saattoivat vaihtaa välillä porkkanaan, perunaan tai sipuliin. Hetkeksi saatoimme sanoa hellät jäähyväiset tuoreille marjoille ja runsaille hedelmävadeille, mutta mitä sitten joka paikassa meillä ei ollutkaan omaa turkoosin väristä merenlahtea yksityiskäytössä salaisine hiekkarantoineen.

Kylä valmistautui turistisesonkiin, mutta vielä ei ollut yhtään ravintolan tapaista auki. Päivän toinen ateria syötäisiin aina ravintolassa. Jos tulisi konkurssi niin sitten tulisi, mutta sitä ennen saattaisi kiristyneet hermot ajaa perheemme rauhan perikatoon.  Elävästi tuli mieleen kerta, jolloin Vikke kavereidensa kanssa lähti telttailemaan ”pidemmälle”. Me äidit koimme napanuoran kiristyvän sen verran, että vaadimme saada koordinaatit ja lähdimme hieman ennen puolta yötä tarkistamaan, että lapsiraasuilla oli kaikki hyvin. Syystä taikka toisesta pojat olivat nälissään ja koska äiti ei käännä selkäänsä nälkäiselle lapselle totesimme seisovamme puolen yön jälkeen Hyvinkään keskustassa odottelemassa poikien tilaamia pitsoja. Äitinsä poika vai äiti joka otti pojastaan mallia, mutta olimme sopineet telttailun koettelemuksen vastapainoksi luksuksesta.

Naapurikylästä löysimme täydellisen ravintolan. Ravintolan lista pursusi meren herkkuja. Emme Teron kanssa edes päässeet alkupaloista eteenpäin, sillä saimme todeta juustolautasen ja tonnikalakolmikon olevan ihan kuin meitä varten. Uskomatonta, miten kokki oli onnistunutkaan loihtimaan raa´asta kalasta erilaisia herkullisia vivahteita esille. Talon tarjoama suklaakakku kruunasi elämyksen, jota emme halunneet lähteä kokeilemaan viikon aikana enää uudelleen. Toinen kerta olisi saattanut olla jo pettymys, niin makoisa kokemus oli. Toisaalta viikon muut ravintoloilla ei ollut mahdollisuutta voittoa viedä, mutta ei myöskään loppulaskut yhtä paljon enää kertaakaan rokottaneetkaan lompakkoa.

Leirintäalueen vanha isäntä ilmestyi aina aamuisin istumaan talonsa edustalle. Katse lepäsi merenlahdelle. Aamuvarhaisella pappa oli vielä tokkurassa tai sitten kuulolaite oli unohtunut tupaan, sillä Google kääntäjästä opeteltu ”Hyvää huomenta” kroatiaksi ei saanut vastakaikua, mutta elekielinen vilkutus aamupäivällä sai hänet viittelöimään tervehdystä muistuttavasti. Päivälenkillä hän kävi köpöttelemässä 90-luvun mersunsa luona, mikä oli pahasti pölyyntynyt. Me mietimme, että olisiko töykeää pesaista biili, mutta koska jonkin verran on suurpiirteisyyttä luonteesta löydettävissä, emme rohjenneet alkaa kiillotuspuuhiin, joku nurkka olisi jäänyt ilman vahaa.

Lähiseutuja ajellessamme törmäsimme Stone walliin, joka oli netin mukaan Euroopan pisin yhtenäinen linnamuuri. Pituutta oli 5,5 km ja eräiden nurkkien päissä sijaitsi Stonin ja Mali Stonin kylät. Stonissa mainostettiin edellisvuoden muurimaratonia. Koskaan meille ei selvinnyt kiersikö maratonia tosiaan vain koko ajan muuria vai kuuluiko matkaan joku muukin pätkä, mutta saimme todeta kunnon vaativan vielä jonkin verran kunnon hiomista ja kylmäpäisyyttä. Pari kertaa vastaamme saapasteli muita muurilla liikkujia ja ohitus vaati läheistä kontaktia, joten olisimme osallistuessamme muodostaneet totaalisen tulpan. Sen verran kapeasta muurista oli kyse paikka paikoin. Maisemat korvasivat niin hien kuin jännityksen ja yhdessä ne muodostivat elämyksen. 

 

Kämppärialueelta löytyi kanootteja merellisille seikkailuille ja eräänä päivänä ahtauduimme yhteiseen inkkarikanoottiin vakaana aikomuksena meloa lähikylään syömään. Emäntä suositteli lämpimästi kunnioittamaan merta ja otimme varoituksen tosissamme. Emme olisi varmaan tarvinneet varoitustakaan, sillä vaikka merenlahtemme oli rasvatyyni, oli ulapalla pientä liplatusta veneen alla koettavissa. Odottelin koko ajan, milloin pyllähtäisimme ympäri. Erityisesti Vertin liikkeet viimeisellä tuhdolla olivat aika ajoin melko äkkinisiä. Itse sain jossain vaiheessa massiivisen naurukohtauksen, jolloin kanootti keikkui malttamattomasti valmiina kaatumaan hetkenä minä hyvänsä. Teron hermot murentuivat ja rantauduimme muutaman kymmenen minuutin tussarointimme jälkeen pienelle rannan pätkälle. Olisimme saattaneet jäädä rannalle pidemmäksikin aikaa, mutta melkoinen roskaläjä rannan pusikossa laittoi vihaksi, joten palailimme keikkuen aalloilla takaisin omaan kotisatamaan. Eihän se nyt ihan huonosti mennyt, mutta harjoitusta saattaisimme vaatia enemmän, jos valtameri pitäisi lähteä ylittämään.

Olin vieraillut itsekseni Dubrovnikin kulmilla pariin otteeseen, joten lähdin ikään kuin alkuperäisoppaan elkein matkaan. Cavtatiin ajelimme aamupalalle. Pieni ja suloinen rannikkokaupunki lähellä Dubrovnikin lentokenttää. Rannassa keikkui kesäkuukausina hulppeita ökyjahteja, joiden kansia kiillotti henkilökunta. Tällä kertaa jahdit vielä puuttuivat, mutta rantakadun ravintolat olivat jo avanneet oven. Istuessamme aamupäiväauringon paistaessa kuumasti huokailimme monettako kertaa ihmeellisestä vuoden kestävästä lomasta. Sillä hetkellä ei painanut Norjan kylmät kylvyt, jalkojen kipsaukset, vaunun rikkoutumiset. Oli vain se hetki ja raukean hyvän olon tunne. Aamupala smoothiet ja munakkaat maistuivat täydelliseltä. 

Lähtiessämme jatkamaan matkaa ankkuroitui laituriin yhdysvene, joka kulki Cavtatin ja Dubrovnikin väliä. Olin kertonut uudelleen ja uudelleen tarinaa perheelle, jossa olin matkustanut parikymmentä matkustajaa vetävällä veneellä Platista Cavtatiin. Plat oli pikkuriikkinen kylä parin kymmenen kilometrin päässä rannikolla. Ensimmäisellä reissu oli jäänyt unohtamattomasti mieleeni, sillä kiivetessämme paattiin harmaahiuksinen kippari kaivoi penkin alta kirkasta juomaa, jossa lillui rosmariinin oksa. Pienet tujaukset kertakäyttöisestä pikarista tarjottu pikari oli takuuvarmasti paikallista pontikkaa, sillä kerralla otettu ryyppy poltteli vielä pitkään rinnassa. Kipparin mukaan tujaus oli terveydelle, mutta itse väitin sen vähentäneen aallokon aiheuttamaa jännitystä. 

Vertti muisti tarinan ja pyysi, että matkustaisimme veneellä Dubrovnikiin. No miksipä ei. Saisimme kaikki nauttia matkasta ja ei tarvitsisi ihmetellä mihin parkkeerata auto. Tällä kertaa ei laiva keikkunut aalloilla, mutta tuuli tuiversi hiuksia ja aurinko porotti mukavasti. Saapuessamme laituriin Dubrovnikissa levittäytyi eteemme linnoituksen komeat muurit. Tero oli poiminut nippelitiedon tietolähteistään salaisesta baarista muurien ulkopuolella, joten lähdimme puikkelehtimaan sinne kapeita kujia pitkin. Erään aukon kohdalla pysähdyimme ja saimme kuulla, että siinä se olisi. En olisi kyllä siitä lähtenyt kurkkimaan ilman varmempaa tietoa kylmästä juomatarjoilusta. Putkahtaessamme muurin toiselle puolelle oli muurin sivulle kallioille todellakin viritelty kapeita alueita, joissa oli muutama pöytä ja tuoleja.  Edessämme avautui Välimeri ja pieni saari.

Ei hullumpi paikka viettää hetki. Merellä näytti muutama melontaryhmäkin menevän, joten heitä oli mukava seurailla, kuinka ammattitaitoisesti heillä homma sujui ja kyllä se todellakin paremmalta taisi näyttää kuin meidän meno oli ollut. Nautimme juomat ja pelasimme jonkin aikaa terassilla korttia. Lähtiessämme kysäisin sattuisiko olemaan vessaan ja pääsinkin käymään reissun tähän mielenkiintoisimmassa pikkulassa. ”Vessa” oli hatarista seinistä kyhätty koppi, jossa oli mahdollisuus vain pikku hädälle. Itse pikkuhädän tuotosta oli täynnä matkailuautoissa käytettyjä kannettavia portatiivi ja sitä liritti pikkuhiljaa kohti merta. Eli ilmeisesti kenenkään kesätyötekijä raukan tehtäviin sen tyhjennys ei kuulunut. Ovi oli sen verran vääntynyt meren kosteudesta, että lähipöydässä istujat, jos olisivat sattuneet verryttelemään hartioitaan ja kurkkineet olkansa yli olisi heille sangen selväksi tullut minkä väriset kalsarit olin sinä päivänä valinnut jalkaani. Onneksi näköala oli niin huikaiseva, että he tapittivat autuaasti ulapalle ja itse sain tehdä tarpeeni rauhassa.

Nälän iskiessä satuimme valitsemaan ruokapaikaksi pitserian, jossa tarjoilijalla oli yllättävästi suomen tarjoilusanasto hallussa. Jutellessamme hän kertoi heillä olleen harjoittelija Suomesta jokunen vuosi sitten, jolta kieltä oli opeteltu. Tietenkin meidänkin piti sanastoa hieman kartuttaa. Opetimme ehdan ”Perkeleen” ja kerroimme jopa mitä se oikeasti tarkoittaa. Lähtiessämme koko henkilökunta huikkasi peräämme ”Kiitos ja näkemiin!” vaikka kokemus ei olekaan kovin eksoottinen rantapaikoissa, niin nyt se lämmitti kovasti mieltä.

Paluumatkalla nautimme jo ehdottomasti varjoisasta alakannesta. Aurinko ei ollut polttanut, mutta selvästi kuumottanut melkoisesti päivän aikana ihoa. Autolle astellessa saatoimme todeta merimatkan olleen nappivalinta. Vielä kotimatkalla poikkesimme perheellemme ”kuuluisaan” Platin kylään, jossa oli hauska nähdä, kuinka muutaman vuoden poissa olon jälkeen kylä oli kasvanut ja Balkanin sodan aikainen hotellin luuranko oli purettu. Kenties tilalle oli nousemassa uusi ja hienompi paikka, mutta ainakin sodan näkyvät arvet olivat peittymässä. 

Palatessamme illalla kämppärille laski aurinko ja pimeys ympäröi meidät. Pieni valotuikku saattoi välillä tuikkia vanhan isännän asunnon puolelta. Emme kyenneet erottamaan edes muutaman metrin päässä liplattavaa merta. Teltan illat menivät taskulampun valossa kirjaa lukien tai korttia pelaten. Olimme viritelleet sähköjohdon, jolla saimme ladattua kännyköitä ja tietokoneita, joten emme ihan erakoituneet. Vaikka olisiko sekään ollut pahasta? Viikko vierähti vauhdilla ja oli aika pakata leiri ja jatkaa kohti Montenegroa, jos sinne aikoisimme ehtiä ennen Saksaan paluuta.

Viimeisenä ennen autoon kiipeämistä kävin kiittämästä vanhaa isäntää kädestä pitäen. Paljon emme rupatelleet, mutta taisi ele lämmittää papan mieltä, koska väsyneet silmät alkoivat tuikkimaan iloisesti  lipan alla. Olisi ollut paljon sanottavaa, mutta kun yhteinen kieli puuttui, niin jäi sanomatta. Kiitos ja näkemiin kuitenkin taipui!