Reissuja odotellessa 23.1.

19. päivän aamuna kajautimme onnittelulaulujen volyymit kaakkoon ja herättelimme Vertin syntymäpäivän viettoon. Täyteen tuli vuosia tusina. Mopon remonttirahasto kasvoi ainakin meidän vanhempien mielestä kohtuullisesti, mutta nuoriherra pohti ääneen, että vapaapäivä olisi ollut kiva ylläri.  Loman jälkeen Vertti oli pähkäillyt itselleen uuden lukujärjestyksen. Tällä kertaa hän oli ollut tyytyväinen, kun sai itse vaikuttaa viikko-ohjelmaansa. Uuden lukkarin perjantait ovat itsessään niin kevyet, että vapaapäivästä ei oltu edes keskusteltu. Ensi vuonna voin ohjeistaa häntä keskustelemaan aiheesta Monnissa rehtorin kanssa. Olisiko kyseessä kuuluisaa kasvatusvastuun siirtämistä kouluun?

Viime kerralla törmäsimme Tiinaan ja Maceen sattumalla Fugen ravintolaviidakossa. Nyt sovimme treffit Old Swiss Houseen. Ensimmäistä kertaa ravintolalasku muistutti koti-Suomen laskua, mutta oli jokaisen sentin arvoinen. Seura oli parasta mahdollista, palvelu loistavaa ja ruoka maittavaa. Tarjoilija epäröi Vertin tilaaman annoksen kohdalla. Poroa oli tulossa ja me tulkitsimme sen olevan meille niin kovin tuttua poronkäristystä perunamuussilla. Tarjoilijan mukaan kyseessä olisi voimakkaan makuinen annos ja epäili maistuisiko lapselle. Moinen epäilys oli punainen vaate Vertille, joka päätti todellakin haluavansa ja syövänsä jokaisen murusen. Vertin silmät pyörähtivät kerran ympäri, kun annos laskeutui nenän eteen. Ilme oli paljon puhuva meille muille pöydässä istuville, mutta tarjoilijalla tuleva näyttelykorkeakoulun priimus hymyili ystävällisesti. Annoksessa oli niin hillosipuleita, sieniä kuin tummaa lihaa iso kasa. Maku oli kuitenkin kuulemma herkullista, joten sinne upposi annos nuoren miehen kitusiin.

Kotimajan portaat tekivät tepposet Vikelle. Edellinen tauti oli hellittänyt, kun ilta-aurinko häikäisi matalalta suoraan silmiin, ja Vikke astui askelmilla harhaan. Tällä kertaa ei pudottu korkealta eikä kovaa, mutta sen verran kuitenkin, että polvi vääntyi ikävästi. Eihän siinä sitten muuta kuin vakuutusyhtiöön rimpauttamaan. SOS 24/7:n numero ei ollut vielä edes ehtinyt tippumaan puhelimen muistista pois, joten siitä oli sangen näppärää kilauttaa kavereille. En tiedä kuinka monta henkilöä toimistossa istuu, mutta ei minun tarvinnut esitellä itseni kuin nimeltä ja kertoa, että vanhempi poika rikkoi polvensa, kun tiedettiin jo, kenestä oli kyse. Hmmm, saamme varmaan pikkuhiljaa vakuutusyhtiön omalääkärin suoran numeron, jolla voimme rimpautella tarpeen vaatiessa.

Fugessa ei ollut ortopedia, joten saimme Benalmadenan klinikalle osoitteen ja ajelimme tutustumaan uutuutta hohtavaan sairaalaan. Tohtori siveli pari kertaa jalkaa ja näytti harkitsevaiselta. Kieli kääntyi kovin kankeasti häneltä, joten tulkki kutsuttiin hätiin. Aloin jo pohtimaan uutta uraa auringossa, sillä tulkki näppäili diagnoosin älypuhelimeen ja antoi meidän lukea sen näytöltä englanniksi. Saattaisin löytää itsestäni luontaista kyvykkyyttä hoitaa hommia kunniakkaasti älypuhelimellani, jos harkitsemme muuttavamme tänne pitemmäksi aikaa. Muutaman kerran tässä on eri näköisiä valkotakkeja nähty, mutta englannin sanastosta puuttui juuri polven ongelmiin pureutuva sanasto. Piti kaivaa oma kännykkä esille ja kääntää vielä kerran suomeksi, mistä me keskusteltiin. Polvi oli venähtänyt. Tätä olin itsekin epäillyt. Saimme uuden ajan parin päivän päähän traumatologille. Lopuksi meidät neuvottiin menemään istumaan odotussaliin, jossa kaksi vanhaa mummoa istuivat vierekkäin ja kertailivat ehkä omia sairashistorioitansa. Päättelimme volyymista, että molemmilla mummoilla saattoi olla kuulon alentuminen listalla. Uuden kutsun myötä kiipesi Vikke vuoteelle makoilemaan. Veikkailimme sairaalabingon palkinnoksi kipsiä tai sidettä. Espanjalainen Käypä hoito -suositus piti sisällään pari rullaa ideaalisidettä, taputuksen olkapäälle ja peukun noston, joten palkinto oli hieman odotettua suurempi.

Moporahaston karttuminen nosti Vertin mielenkiinnon listaykköseksi lisärahan hankintamahdollisuudet. Kotitöistä meillä ei ole koskaan maksettu. Lapset ovat tehneet oman osuutensa, milloin vapaaehtoisesti, milloin vähemmän vapaaehtoisesti ja Vertin mielestä tämä on aika ajoittain niiiin epäreilua. Hän alkoi pohtia, sattuisiko leirinalueen muut asukkaat olemaan höllempiä rahan käyttelijöitä kuin me nuukat vanhemmat. Epäilin mielessäni, mutta suosittelin lämpimästi häntä tekemään työnhakuilmoituksen ilmoitustaululle. Annoin jopa hänen käyttää äidinkielen tunnin mainoksen tekemiseen. Tiedän tämän rahan kiskonnan rikkovan kaikkia karavaanareiden reilun kaveruuden sääntöjä, mutta ehkä se annetaan anteeksi kaksitoistavuotiaalle.

Voimme todeta kotiutuneemme suomalaisten sekaan. Pari kuukautta sitten kuiskuttelimme hiljaa vaunussa, koska olimme kovin häkeltyneitä salakielen murenemisesta, mutta hiljalleen äänemme ovat normalisoituneet. Vaikka ihmiset ovat täällä keskimäärin avoimempia kuin Suomessa yleensä, niin oma rauha ja oma tila ovat kaikkien perusoikeuksia, joten mitä sitä turhaan sipisemään. Mainoksen taiteilu ei ollut helpoin juttu. Varsinkin kun koin velvollisuudekseni käydä Vertin kanssa läpi erilaisia mainoksia ja kuinka hän voisi tehdä mahdollisimman houkuttelevan mainoksen. Kotiopettajar sai ankaraa kritiikkiä oppivelvolliselta, sillä seuraamuksella, että päreethän siinä paloi molemmilta. Hetkellisesti pyrin vielä hengähtämään ja vetämään happea ja laskemaan kymmeneen, mutta koska yhteistyömme ei tuottanut minkäänlaista tulosta, niin syvään hengittäminen oli ollut virhe. Olin saanut keuhkot täyteen ilmaan kiljuakseni vastauksiani Vertille. Ammatillisuus oli kaukana. Aikamme huudettua vaivuimme syvään hiljaisuuteen. Tätä osasivat varmasti arvosta naapuritkin. Vertti pakersi mainoksen kimpussa ja itse hautauduin itsesyytöksien syövereihin. Onneksi emme jaksaneet pitää mykkäkoulua, vaan alun kankeuden jälkeen juttelimme asian läpi. Riita puhdisti mukavasti ilmaa, jatkoimme töiden tekoa tiiviisti toistemme kyljissä kiinni.

En todellakaan tiedä, miten me osataan kumpikaan solahtaa oppilaan ja opettajan rooleihimme ensi syksynä. Helppoa se ei tule olemaan kummallekaan. Toivottavasti Vertin ensi vuoden opettaja osaa arvostaa, avointa tunteiden ja mielipiteiden muodostusta ja esille saattamista, muuten saattaa olla haasteita näköpiirissä.

Mainos valmistui ja Vertti kävi ripustamassa sen taululle. Lähdimme kauppaan, mutta Vertti koki velvollisuudeksi jäädä päivystämään vaunulle. Hän oli laittanut yhteystietoihin puhelinnumeron lisäksi paikkanumeromme. Puolen tunnin päästä puhelimeni soi ja innostunut nuori mies kertoi saaneensa tilauksen. Hän oli solminut vuokrasuhteen. Olin luvannut eräällä alueen herttaisista asukkaista ilmakumipatjamme lainaksi. Tämä ihana ihminen pelasti lapsen päivän tullen sopimaan, että maksaa vuokraa patjoista Vertille ja pyysi vielä työmiestä tuomaan ja täyttämään patjat. Nyt Vertin kalenteriin on merkattu ylös toimituspäivä ja kellon aika. Vertti pohtinut kovasti, kuinka paljon olisi sopiva korvaus ja mikä on sopiva aika, kun sopimus piti viedä patjat aamulla melko joustava käsite jopa hänen mielestään. Itse joudun tekemään vielä salapoliisityötä selvittääkseni, onko puna- vai valkoviini mieluisampi ”yrityslahja” asiakkaalle.

Keski-ikäisyyskö vai kaukokaipuuko Suomeen, mutta olemme seuranneet presidentin vaaleja tarkemmin kuin koskaan aikaisemmin. Paavon edesottamuksia, kirjan tai mukien markkinointia, on seurattu riemukkain mielin. Ennakkoäänestyspaikka selvitettiin hyvissä ajoin. Se oli paikallinen Seurakuntakoti. Laskeskelimme, että ensimmäisenä päivänä kansalaisvelvollisuutta on turha lähteä täyttämään ja toisenakaan päivänä ei aamulla ole mitään asiaa paikalle. Yllätys oli melkoinen, kun saavuimme paikalle puolta tuntia ennen paikan sulkeutumista. Suomalaiset jonottivat kadulla kuin parhaana ilmaisämpäreiden jakopäivänä. Molemmat päivät olivat olleet kuulemma jatkuvaa jonoa aamusta iltaan. Siellä sitä mekin sitten seistiin uuden kokemuksen innoittamina. Kotipuolessa on enemmänkin vaivaantunut olo äänestyspaikalla, siellä kun ovat samassa luokassa usein vain me ja toimitsijat. Nyt rupateltiin jonossa niin eteen kuin taakse.

Sitten vähän Meisselin kuulumisia. Hetkenhän tässä on hiljaista ollutkin, kirjaimellisesti. Täällä Fugessa ollessa Meisseli on alkanut pitämään pientä kitinää. Ensin vähän vaivihkaa, kunnes Tero alkoi ymmärtää, että kyseessä on auto eikä vaimo. Tero diagnosoi vaivan jarruongelmaksi ja niillä tiedoin auto kiikutettiin kämppärin viereiselle autokorjaamolle. Espanjalainen auton masentaja oli Teron kanssa samaa mieltä, kun aihetta hänelle havainnollistettiin. Meisseli vietiin sovittuna aikana ja Teron mennessä sitä hakemaan auto oli vielä nosturilla käynnissä vaihde päällä ja kitinä kuului edelleen. Masentaja viittoili, että vika on kardaanin viimeisessä pätkässä ja hän ei sille mitään voi tehdä. Tulihan korjattua takajarrut ilman, että niissä oli mitään vikaa. Yhteistuumin Tero ja masentaja murjoivat kardaania, jolloin ääni hieman hiljeni. Aikaisemmin kitinä oli esiintynyt auton moottorijarrutuksessa. Muutaman päivän jälkeen kitinä alkoi uudelleen, mutta äänihän on nyt kuuluvissa koko ajan paitsi silloin, kun auton vauhtia himmaillaan moottorijarrutuksella. Mitähän sille seuraavaksi tehdään, tarina ei sitä vielä kerro, mutta varmasti kuuluu jossain vaiheessa. Kauan eläköön pyhä peltilehmämme!

Pientä pintasuunnittelua olemme alkaneet harrastaa matkan jatkon kannalta. Mennäkö etelään, pohjoiseen vai länteen? Vertti äänestää pohjoista ja laskettelua, Tero länttä, minä Marokkoa ja Vikelle käy kaikki. Neuvottelut ovat pahasti kesken. Muutama asia ennen starttia pitää selvittää ja ”loma” pitää, mutta lähtöpäivä on jo selvinnyt. Se on pikaisesti helmikuun 20. päivän jälkeen, kun veli perheineen ovat jatkaneet matkaansa eteenpäin. Eihän tässä ole enää kuin puoli vuotta aikaa jäljellä ja käsittämätön määrä olisi vielä nähtävää. Nytkö se rento ja leppoisa tahti loppuisi ja loppu reissu suoritettaisiin maaliin? Ei varmastikaan, mutta pakko alkaa neuvotella, että lähtöpäivänä ei enää kolikolla heitetä suuntaa, vaikka voisihan sekin olla mielenkiintoinen tapa valita seuraavat koordinaatit. Tosin haluammeko olla Marokossa ilman tietoa seuraavasta yösijasta, ehkä emme kuitenkaan…