Pöhelöistä tohelointiin 18.2.

Ystävänpäivä pitkässä pöydässä kuulosti todelliselta ystävänpäivältä suomalaiseen tapaan. Tarjolla oli lihakeittoa ja pöhelöitä. Itseäni kiinnosti erityisesti ne pöhelöt. Maakuntaherkku, joka oli itseltäni mennyt täysin ohi. Nehän olivat lettuja, missä nesteenä oli piimä. Nam! Pitkässä pöydässä vietimme aikaamme Lenin ja Tapsan kanssa. Leni on räiskyvä ja tarinoita pulppuava aarreaitta ja Tapsa harkitsevainen, maailmaa sympaattisen avarakatseisesti tarkasteleva herrasmies.

Ruokailun jälkeen pääsimme pelien ihmeelliseen maailmaan musiikkivisan merkeissä. Jos muutaman soinnun kappaleiden tunnistus olisi levännyt minun ja Teron harteilla, olisimme olleet varsin helppoja tulosten tarkastajia ajatellen: tulospaperissa olisi lukenut kahden biisin nimet. Lenillä ja Tapsalla oli hommat kadehdittavan hyvin hanskassa. Onneksi seuraavat kisat eivät vaatineet ihan niin suurta asiantuntemusta, vaan riitti kun osasi pyörittää kynää riittävän reippaasti.

Jätimme Teron kanssa leikin kesken, koska olimme sopineet Viken kanssa treffit töiden päätteeksi ja lähtevämme kyselemään uutta harjoittelupaikkaa. Kohteeksi oli valikoitunut Macen suosituksista suomalaisravintola Kukko. Kylänä Fuge olisi Vikelle tuttu ja nykyisen harkkapaikan henkilökunta oli luvannut Vikelle yösijan. Lisäksi satamasta löytyi sukelluskoulu, jossa tarjottaisiin sukelluskursseja kansainvälisen sukelluskortin suorittamiseen, mikä oli ollut Vikellä haaveena. Kaikki palikat olisivat kohdillaan.

Kukon ravintolapäällikkö oli paikalla ja pienten epäselvyyksien jälkeen, kuten ettei Vikke olekaan kahdeksannella luokalla tai edes lukion toisella vaan kokkiopiskelija, hänet toivotettiin saman tien tervetulleeksi harjoittelemaan. Alaikäisyys ei ollut ongelma eikä se, että hänet lykättäisiin lentokoneeseen selviytymään ”isoon maailmaan” ihan itsekseen. Kukossa luvattiin pitää pojasta huolta ja pistää hänet töihin. Paperit täytettiin vauhdikkaasti ja kadulla pölähdimme hetken perästä. Homma hoitui alta aikayksikön. Enää tarvitsi varata Vikelle sukelluskurssi kesäkuun alkuun ja alkaa miettiä, mikä olisi lentolipun päämäärä sen jälkeen. Toisin sanoen, missä meidän loppuperhe siinä vaiheessa majailisi. Tämä saattaisi olla vaikein vaihe. Meidän pitäisi alkaa suunnitella.

Kämppärille päästessämme takaisin, odotti pöydällämme punaviinipullo. Leni ja Tapsa lahjoitti sen musavisan voiton kunniaksi meille. Vähänkös nolotti varsinkin, kun tiesi, mikä meidän todellinen panostus oli ollut koko voittoa ajatellen.

Samaan aikaan, kun muu perhe oli sopinut Viken aikatauluja, oli Vertti aitoon kämppärihenkeen lähtenyt vierailemaan entisten asiakkaidensa Tuulan ja Osmon luona. Herttainen pariskunta, joka oli tullut tutuksi Vertin työnhankinta-gaten aikaan, joiden luota lapsi viimein löytyi korttia pelaamasta. Silmät loistaen Vertti palasi kotiin ja kuvaili loppukilpailujen olleen vaativia narugolf-pallojen ja lypsykoneen tissien heittoa. Onni ei ollut perhettämme suosinut, mutta hauskaa Vertillä oli ollut, joten seuraavana päivänä uuni kuumeni ja Vertti halusi leipoa ilahduttaakseen jälleen Tuulaa ja Osmoa. Lisäksi hän juoksutti leipomuksiaan lisäksi Lenille ja Tapsallekin. Laiskan äidin ahkera lapsi, kun on tottunut itse pyöräyttämään niin pullat, kakut, kuin piirakatkin. Seiskaluokan köksän kirjat ovat olleet oivallisia aarreaittoja. Ohjeet, kun alkaa 1. Ota kulho kaapista. 2. Ota haarukkavatkain laatikosta. 3. Laita haarukkavatkain kulhoon, jos osaat lukea, niin ihan pahasti ei mönkään voi mennä.

Illalla kokoonnuimme läppärin ympärille tuijottamaan Viken kahden sekunnin suttuista tv-historian toista esiintymistä, kun Sukula laittoi kuppilaa kuntoon Nuriasolissa, jossa siis Vikkekin on puuhastellut viimeiset kaksi ja puoli kuukautta. Melkoisen kauhukeittiökuvan tv-formaatti maalasi paikasta. Osa totuutta välittyi Ruudusta ja oma mielipiteemmekin on heitellyt laidasta laitaan harjoittelun aikana. Oli niin tai näin, niin Vikke itse kokee saaneensa valtavan määrän rohkeutta tehdä ratkaisuja itsenäisesti keittiössä. Hänen oma ammatillinen rohkeus on kasvanut aimo harppauksin. Vaihtoehtoina on ollutkin joko kasvaa tai murentua. Työnjako on ollut ikään kuin heitto uima-altaan syvään päähän: parasta osata uida tai hukut. Hommat on aamuisin jaettu ja siitä eteenpäin olet itse selvinnyt. Välillä on tullut kyselyä kännykkääni, miten se ja se leivostaikina tehdään tai sitten illalla olemme kuulleet, että netin ihmeellinen maailma on jälleen ratkonut ongelmat. Viken puolesta aivan mahtava ja täysin napakymppipaikka, kun nyt jo on rohkeus löytynyt ja poika kokee selviytyvänsä jatkosta takuuvarmasti, niin ei muuta kuin etiäpäin. Kovin mairittelevaa kuvaa se ei tosin anna erityisesti ravintolan omistajan toiminnasta.

Perjantaiaamuna soi puhelin ennen kahdeksaa. Olen ehdottomasti ylittänyt keski-ikäisyyden rajan, koska hyppäsin tukka pystyssä vastaamaan luuriini sydän pamppaillen miettien, mitä kamalaa on sattunut. Erikoiseen aikaan soiva luurini välitti surkean sanoman. Veljen perheen ulkomaanmatkoja todella tehokkaasti torpannut Murphy oli iskenyt jälleen kerran. 24 tuntia ennen turvatarkastusta oli nuorempi poika herännyt kuumeessa ja matka oli peruttava. Tiedän, että tunnelmat olivat huomattavasti synkemmät veljen perheen katon alla, mutta olimme itsekin todella murheissamme alahuuli lerpallaan. Odotettu jälleen näkeminen jäi haaveeksi.

Vikke kuitenkin lähti testaamaan haaveitaan ja aloitti päivän testisukelluksella. Saatellessamme hänet liikkeen ovista sisään jutustelimme hetken aikaa omistajan kanssa. Hän oli esimerkki kaverista, joka oli tehnyt harrastuksesta bisneksen, jossa hän ei koskaan kokenut tulevansa töihin, vaan koki nauttivan elämästään. Aihetta, jota olemme silloin tällöin sivunneet elämän varsitiellä haaveita toteuttaessamme. Mitähän se olisi meillä? Vieläkin jäi vastaus saamatta, joten paras olla sanomatta ihan vielä itseään irti vakituisesta leipätyöstä.

Sukula järjesteli kuppilan kuntoon Fugen lisäksi Torrelimolinoksessa. Kaverusten ostama El Saborin tarina houkutti lähteä katsomaan, miltä ala-asteaikäisenä elämäni ensimmäinen rantalomakohde Torremolinos näytti nykyisin. Melkoisen nuhjuisen näköinen kyläpahanen oli kyseessä, mutta ravintola oli ehdottomasti kokemisen arvoinen. Ainakin ohjelman esille nostamat ongelmat oli pois pyyhkäisty ja me olimme tyytyväisiä. Kaikki annokset olivat oikeasti herkullisia ja teeveessä esitelty työtä vieroksuva tarjoilija oli oikein reipashenkinen ja asiakkaiden palveluun suuntautunut tekijämies.

Kun emme saaneet veljen perhettä tänne oli meidän aika nostaa mielialaamme tavalla taikka toisella. Siihen auttaa ehdottomasti leppoisa yhdessä puuhailu tai näin me kuvittelimme. Minigolf-rata ei ole koskaan meitä pettänyt. Paitsi tällä kertaa. Olimme säästelleet kiven heiton päässä ollutta rataa vierailua varten, ettemme olleet käyneet harjoittelemassa siellä kertaakaan. Yksityistunnit olisi tosin tehnyt terää. Olimme saapuneet radalle, joka oli ehdottomasti uramme tähänastisista vaikein. Edellämme meni ruotsalaisryhmä, jossa taisi olla oikeita golfin harrastajia ja heidän suorituksiaan vakoilemalla saatoimme alkuhämmennyksen jälkeen saada pientä neuvoa, kuinka rata pitäisi suoriutua. Paljon ei auttanut edes vakoilu, sillä jos taitoa ei ole niin sitä ei ole.

Perässämme tuli toinenkin alaan vihkiytynyt seurakunta, joka vaati meitä poistumaan pariin otteeseen radasta kauemmaksi, koska heidän lyönnit piti saada kaareutua kauniisti hole in onenina sisään. Toisella kerralla oli jo ihan pakko tiedustella, että ajattelitteko meidän siirtyvän edellä olevan seurueen radalle vai vesiesteen keskelle seisomaan? Taisivat ymmärtää vaativansa hivenen liikoja. Paikat olivat ahtaat ja pysyivät sellaisena. Radan vaikeus madalsi mieliämme ja nälkäkin saattoi jo kaiherrella sisuskaluja, kun Vertti kajautti harmistuksissaan palloaan hartiavoimin. Pallo pomppi ping pongina kiven ja puun kautta kajahtaen Vikkeä takaraivoon. Taisi kuulla koko kulmakunta, ketä osui ja mihin. Onneksi olemme näitä veljesriitoja selvitelleet jo muutaman vuosien varrella, joten pikku keskeytyksen jälkeen lauma oli jälleen kasassa ja pelasi radan loppuun sitkeästi.

Kyllähän me siitä jotenkin suoriuduttiin ei kunnialla, ei voittajafiiliksillä, mutta tehtyä tuli. Nälkäisinä taapersimme pyörille valmiina lähtemään syömään jonnekin elämää suurempaan paikkaan, kunnes saimme todeta Vertin pyörän kumin tyhjentyneen. Ilmaa oli turhaa alkaa pumpata, koska kumissa oli selvä reikä. Tulomatkan rappuslaskussa oli rengas saanut sen verran pahasti kipeää, että lähellä sijaitsevaan Decathloniin oli hyvä viedä pyörä korjaukseen. Elämää suurempi ravintola vaihtui kulmakunnan pikaruokaravintolaksi ja loppuajan vietimme Decathlonissa, jossa saattoi kokeilla välineitä ihan livenä.

Tällä kertaa pojat keksivät pallotella hyllyjen välissä, koskapa muutkin sitä harrastelivat siellä ja vaikutti olevan ihan sallittua puuhaa. Muutaman hetken päästä Vertti juoksi luoksemme kertomaan, että Vikkeen sattui. Yksi oli joukostamme lyyhistynyt lattialle. Polveen sattui ihan tuhottomasti. Pää oli märkänä tuskan hiestä ja polvi ei suoristunut. Jaahas taas kerrattiin kylmä, koho, kompressio -hoidon periaatteita. Ei auttanut periaate- eikä käytännön tason toiminta, vaan ambulanssi saapui lasta noutamaan.

Puupaalla mentiin Marbellan kunnalliseen sairaalaan. Röntgenin, viiden putken nesteen poiston ja uuden röntgenin lopputulos oli, ettei ole luita poikki, mutta jotain siellä on sattunut. Olimme samaa mieltä tohtorin kanssa. Hoitotoimenpiteenä oli, meille jo tuttu vaan ei niin turvallinen, kipsaus. Puolassa olin selvinnyt nilkkani kanssa pohkeeseen asti yltäneellä kipsillä. Nyt polven kanssa espanjalainen ”Käypä ohje” neuvoi laittamaan kipsin varpaista nivusiin. Verihyytymäestoruiskeet piti noukkia apteekista kotimatkalla. Maanantaina on potilastoimisto auki aamu yhdeksästä ilta yhdeksään, joten sinne jonottomaan aamusta magneettikuvausaikoja ja uutta lekuriaikaa kahden viikon päähän.

Sunnuntaipäivän tuijotimme kipsiä, ja Vikke vaati kipsin poistoa ammattilaisin ottein, kuten olimme Puolassa tehneet ihan itse ja rautasahalla, mutta koska oli lapsesta kyse, emme siihen suostuneet. Maanantaiaamuna soitin vakuutusyhtiöön ja sitten lähdemme yksityisen puolen hoitoketjua seuraamaan. SOS 24/7 oli hetken ymmällään, että johan tässä on polvea hoidettu, joten ensimmäisen hoidon vakuutus korvaa, mutta toisen tapaturman sattuessa ei oikein onnistu. Oli jo ihan pakko kysyä, ettei kai niissä vakuutusehdoissa lue hoitoa ennettavan vain YHTEEN polveen, koska nyt oli kyseessä toinen polvi. Luurin toinen pää olikin hetken hiljaa ja niin muuttui ääni kellossa myötätuntoiseksi ja lupasi välittömästi kirjoittaa maksusitoumukset. Omalääkärikin varmasti ottaisi pikaisesti yhteyttä. Ennen kuin auton keula ehti kaartamaan sairaalan pihaan puhelin soi ja oma lääkärimme esittäytyi. Hän kertoi seuranneensa Viken tuuria jo hetken. Ennen kuin keskustelisimme ammatillisesti, hän halusi tiedustella lempeää huumoria tavoitellen itsekin vanhempana: ”Mitäs tällä kertaa?” Joten kiltistihän minä aloitin: ”No tällähän kertaa…”