Perhe koossa jälleen 12.6.

Bledin jäädessä taakse häämotti jo Itävallan eteläosassa sijaitseva Grazin kaupunki, jossa asuu entinen työkaverini vuosien takaa. Kaupunkiin saapuessamme pääsimme testaamaan itävaltalaista stellplatzia. Olimme ymmärtäneet, että kyseessä olisi jonkinlainen asfalttikentällä sijaitseva karu alue, jolla karavaanarit saisivat yöpyä, mutta omasta mielestämme olimme kuitenkin saapuneet ihan tavalliselle kämppärille: vehmaalle nurmikentälle, jossa puut varjostivat mukavasti. Tosin, että täällä isännät olivat vieraanvaraista väkeä. Respassa saimme tervetuliaislahjaksi taskulampun, jota Tero moitti vanhaksi piipiksi, joita saa Kiinasta eurolla viisikymmentä. Itse hieman loukkaannuin isäntien puolesta. Mielestäni ajatus oli ollut tärkein.

Ensimmäisenä iltana minulle myös selvisi, kuinka käytännöllinen lahja olisi ollut. Kämppärillä ei juurikaan ylimääräisiä ulkovaloja ollut, joten vanha piip taskulamppu olisi ollut oikein toimiva apuneuvo suihkuun mentäessä, jos siihen olisi laitettu patterit. Teron mielestä meillä jokaisella oli kuulemma kännykässä taskulamput, joten piippi jääköön koskemattomaksi. Itse en ollut kovinkaan innostunut ottamaan luuria suihkuun mukaan. Minun tuurillani se olisi kuitenkin uinut siellä. Ihan millä valonlähteellä, vaikka uineilla tulitikuilla, olisi ollut käyttöä, kun kesken suihkun räpsähtivät valot pois. Siellä seisoin säkkipimeässä hieman ennen puolta yötä lämpimän veden valuessa vuolaana niskaani. Väkisinkin hiipi mieleeni amerikkalaiset laatusarjat, jossa sarjamurhaaja iskee aina suihkuverhon takaa. Laiska sykkeeni tuplaantui kerta rysäyksellä. Lisäksi suihkukopit oli jostain kumman syystä sijoitettu puolimetriä lattian rajasta ylöspäin, joten rymytessäni sieltä alas ja hapuillessani pyyhettä suojakseni saattoi mielessäni lentää muutama ärräpää ei ehkä sillä hetkellä niin rakkaalle aviomiehelle. Tämä oli ilman muuta hänen syytään, koska oli moittinut isäntien lahjalamppua. Raottaessani suihkukopin ovea, rävähti valot takaisin eikä onnekseni tarvinnut yhtään pitemmälle loikkia alasti. 

Ensimmäisen illan suihkuseikkailu aiheutti sen, että viimeisen illan pesureissulle joutui Tero nöyrästi lähtemään mukaani naisten suihkutiloihin mörön syötiksi. Tämä oli kuulemma valtavan noloa ja mitä sitten, jos joku näkisi. Mielestäni se oli aivan sama ja kukaan ei kuitenkaan enää olisi liikkeellä niin myöhä. Kaikki muuthan nukkuivat jo, vain meidän perhe kukkui. Suihkun päätteeksi olimme juuri lähdössä, kun pesutilan ovi kolahti ja joku todellakin oli vielä hereillä pestäkseen hampaansa. Sisältäni alkoi kummuta jälleen pidättelemätön hihitys mielikuvitukseni loihtiessa yöpesijän ilmeen silmieni eteen. Hörötys lähes tyrehtyi Teron paljon puhuvaan mulkaisuun. Nappasin nopeasti suihkun päälle, jotta purukaluston puunaaja ei ihan kaikkea hirnuntaa olisi kuullut ja siinä rytäkässä kylpytakki kastui läpimäräksi. Näin jälkeen päin pohtiessa ei vettä olisi tarvinnut, olisihan voinut hirnua ihan itseksenikin kopissa, mutta milloinpa toimintamme olisi loogista. Reissun johdonmukainen seuraamus tosin oli, että seuraavalla kerralla minulla olisi kuulemma käytettävissä taskulamppu ja saisin sen avulla selvitä suihkusta itse tai olla peseytymättä siihen saakka, kun kotiin pääsisimme. Naisten suihkun vartiomiehenä toimiminen ei kuulemma enää jatkossa kuuluisi vihkivalan ylä- ja alamäkiin.

Kämppärin vieressä oli iso maauimala, jonne vieraanvaraisilla kämppäri-isännillä oli alueensa asiakkaille lippuja. Ensimmäinen päivä meillä meni altaan reunalla kellien ja altaassa lilluen. Vertti oli alkanut puhumaan ihan tosissaan, että hän voisi jäädä vaunulle viettämään iltaa pelikonsolin kanssa ja me pääsisimme ”tuplatreffeille” Annen ja Marcuksen kanssa. Jotenkin ahdisti jättää lapsi yksinään, mutta alue oli tavattoman rauhallinen ja jälleen eläkeläisiä täynnä, joten rohkaistuimme poistua illaksi Grazin vanhaan keskustaan itävaltalaiseen oluttupaan iltaa viettämään. Kesken illan kilautin tiedustellakseni, kuinka vaunulla sujui. Lapsi lähes kimpaantui kertoessaan kaiken olevan hyvin ja tentatessaan, olisiko minulla jotain muuta asiaa. Eihän siinä sitten muuta ollut.

Kun lapselle antaa pikkusormen useimmiten se haluaisi koko käden tässä tapauksessa yhden illan sijaan Vertti toivoi jo toistakin, mutta Annen ehdottama Tuntemattoman sotilaan -leffailta veti pitemmän korren. Varsinkin kun me vanhemmat olimme hieman empiväisiä. Olihan kyseessä kuitenkin kielletty alle 16 -vuotiaiden kuvamateriaalia, joten poika asteli silmät loistaen meidän virittelemään ansaan ja lähti mukaamme riemumielin. Oma ukkini oli jäänyt jatkosodan melskeisiin ja lapsuuteni kodissa ei tuntematonta katseltu, joten ei se omankaan perheemme itsenäisyyspäivän traditioihin ollut koskaan juurtunut. Tämän vuoksi jotain uutta ja ihmeellistä oli todellakin luvassa lapselle istuessamme paikallisen yliopiston luentosalissa parinkymmenen Itävallan suomalaisen kanssa.

Vertin alkumatka oli melko haasteellista englannin puhumisen osalta. Hän itse koki olevansa liian huono eikä halunnut sen vuoksi puhua. Siinä ei paljon auttanut perheen vakuuttelu siitä, kuinka hyvä hänen kielitaitonsa oikeasti oli. Annen ja Marcuksen seurassa tästä ei ollut enää jälkeäkään. Vertti tarinoi seuramiehen elkein. Välillä pysyttiin asialinjalla ja välillä lähti mopo keulimaan oikein tosissaan, mutta mitä sitten pääasia, että juttua tuli ja vielä englanniksi. Vuoden yksi isoin asia on ehdottomasti ollut nuoren miehen rohkaistuminen kohdata erilaisia ihmisiä ja uskallus keskustella niin suomeksi kuin englanniksi. Tässä on vielä hieman auttanut nyt Viken poissaolo, sillä Vertti on joutunut ottamaan vastuun itsestään eikä hän ole pystynyt tukeutumaan turvalliseen ja auttavaiseen isoveljeen. 

Sääkarttoja tarkastellessamme saatoimme todeta Bratislavaan luvattujen lämpöjen alkavan laskea, joten päätimme jatkaa pikaisesti jatkaa matkaa sinne. Meillä oli nyt edessä paluu siihen syksyn ”paskaan” paikkaan, reissun epäsiisteinpään kaupunkiin ja ränsistyneimmälle leirintäalueelle. Jos olisimme silloin tienneet, mitä olisi vielä edessä, emme olisi ehkä niin vahvasti tuominneet. Tosin, että taisin olla ihan itse se, joka eniten laski madonlukuja Bratislavalle. Lipuessamme alueen portista sisään koimme iloisen yllätyksen. Edellissyksyn auringon paahtama ruskea nurmikko oli uusiutunut, kuten oli joidenkin rakennusten maalikerroksetkin, joten muistikuvamme haalistuivat vauhdilla. 

Ennen kuin leiri oli kunnolla pystytetty, olimme jo matkalla tuhlaamaan ensimmäistä ilmaislippua järven rannalle wakeboardingiin. Verttiä jännitti valtavasti. Hän oli aivan varma, että koko ilta menisi siinä, että hän vaan molskahtelisi veteen eikä lautailu onnistuisi millään ilveellä. Uskoa ei meinannut mitenkään löytyä, vaikka kuinka lupasimme lihasmuistin muistavan, kun hän tarttuisi vetoköyteen. Kuten arvata saattaa Vertin pelot olivat turhia ja niinhän siinä kävi, että kaveri lähti kuin vanha tekijä rataa kiertämään. Itse valloitimme laiturin reunalta omat sohvapaikkamme, jossa saatoimme katsella pojan edesottamuksia järvellä. Muutaman kierroksen jälkeen alkoikin jo meidän odottama puhe erilaisten hyppyreiden eroista ja siitä mistä hypyt kannattaisi aloittaa. Sinne vajosivat järveen pelot taidon puutteesta.

Olimme Fuengirolaan asti olleet tarkkoina tavaroista ja ne oli kerätty aina illalla autoon tai vaunuun lukkojen taakse. Pitkä olo Fugessa ja turvallisuuden tunne, joka siellä meidät valtasi, on ollut sittemmin jopa kirous. Joku ilta ne muistetaan kerätä tarkasti talteen, joskus tavarat jäävät lukkojen ulkopuolelle. Ekan yön jälkeen venytellessäni autuaasti yöpaidassani oviaukossa pysähtyi ehta slovakialainen poliisiauto vaunun viereen ja avonaisesta ikkunastaan poliisi huuteli mitä ilmeisemmin aamutervehdyksiä. Vastasin hänelle englanniksi ja hän totesikin ilahtuneena, miten mainiota että puhuin engelskaa. Hän halusi varoitella meitä alueella ongelmia tuottavista varkaista. Kaikki irtain lähtisi mielellään heidän mukaansa ja edes polkupyörämme eivät olisi turvassa kuljetustelineissä.

Juttutuokion jälkeen inventoimme omaisuuttamme ja saatoimme todeta, että Vertin scootti sekä wakeboardingiin tarkoitettu kypärä olivat kelvannut edellisyönä pitkäkyntisille. Pyörät olivat sen sijaan sitkaasti pysyneet telineessä. Tero totesikin, että jos siitä vievät niin voivat mennä. Telineen lukkojen lisäksi, kun ne ovat hirtetty kolmella lukolla ja pienillä kuormaliinoilla tiukasti nippuun. Loppuoleilun ajan pihakalusteet ja pyörät saivat olla edelleen ulkona, muut tavarat keräsimme kiltisti yöksi pois. Pitkälle tässä oli ehditty tulemaankin ilman vorojen aiheuttamaa harmia. Ihan itseään sai syyttää ja toivoimme hartaasti, että varastuilla tavaroilla olisi ainakin jollekin vähempiosaiselle lapselle iloa, vaikka ne eivät ihan rehellisesti oltu hankittu. Toisaalta oli ihailtavaa, että varas oli ehkä jopa ajatellut lapsen turvallisuutta uudessa harrastuksessa ja napannut skuutin seuraksi kypäränkin.

Kadonneet tavarat kirpaisivat hetken ajan, kun ostimme uutta kypärää, mutta muuten asia painui unholaan. Oli meidän kaikkien hartaasti odottama päivä. Terolle se oli myös syntymäpäivä, mutta se jäi hieman taka-alalle, koska Vikke oli tulossa kotiin. Takana oli ollut jo hetken matkaa työharjoittelu. Pari viimeistä viikkoa Vikke oli viettänyt lomailun merkeissä. Ensin hän oli saanut ystävänsä vieraisille ja sitten oli ollut edessä kauan odotettu sukelluskurssi, jolla hän suoritti kansainvälisen avovesisukeltajan -luvan. Me muut olimme jonkun verran jännittäneet kurssia, sillä Fuengirola Uutiset oli näyttävästi otsikoinut Aurinkorannikon rannoilta löytyneen portugalin sotalaivoja eli meduusoja, joilla saattoi olla lähemmäs 30 metrin polttava siima perässään, joka saattaisi kohdalle osuessaan vahingoittaa sukeltajia pahastikin. Joten hieman otsa rypyssä olimme joutuneet odottelemaan aina iltapäivällä tietoa, että sukelluksella oli kaikki mennyt hyvin. Hyvin oli mennyt ja valmista tullut. Lupapaperit tulisivat aikanaan kotiin postin mukana kotiin. Keskiyön lähestyessä saimme ensimmäiset näköhavainnot lentoasemalla vilkuttavasta lapsesta. Käsin kosketeltavaksi todeksi hän muuttui hartaasti odotetun yhteisen perhehalin myötä…