Pariisin taivaan alla soi sävel 23.6.

Illan tullen pysähdyimme yöpymään Ranskaan Langresin kaupunkiin, joka sattui osumaan sormen alle arpoessamme yöpymispaikkaa ennen kaivattua Pariisia. Osuma olikin varsin hyvä. Kyseessä oli muurinympäröimä viehättävä pieni ranskalaiskaupunki. Tarinat omasta kielestään ylpeistä ranskalaisista olisi aika nähdä todellisuudessa. Tallustellessani respaan räpläilin puhelimesta valmiiksi jo valmiit lauseet, joilla voisin näyttää määrät öistä, henkilöistä ja muusta tarpeellisesta. Positiivisena yllätyksenä saatoin todeta respan puhuvan kohtuullista englantia, jolla selviydyimme sisäänkirjautumisesta helposti.

Aamuauringon herättäessä olimme valmiit virkeinä valloittamaan kaupunkia aamulenkin verran, mistä sitten muodostuikin yksi mieleenpainuvimmista lenkkipaikoista. Kaupungin pääsi kiertämään lähes kokonaan ympäri muuria pitkin. Emme olleet Teron kanssa ainoat, joille muurilla kulkeminen aamutuimaan oli mieluisaa. En tiedä onko ranskalaiset roskakuskit kaikille kanssaliikkujille yhtä kannustavia, mutta me saimme iloiset aamuntoivotukset ja peukun nostot. Muutenkin olemme miettineet, että mitenhän sitä sitten kun Suomeen palaa. Osaako sitä palata suomalaiseksi, joka ei turhia muita tervehdi lenkillä, ellei ole oikeasti tuttu vai onko tämä eurooppalainen tapa jo ytimessä, jolloin lähes kaikki tervehditään niin hississä, lenkillä, kuin kaupassakin? Hyvältä se on tuntunut ja tässä meillä suomalaisilla olisi paljon petrattavaa.

Seuraavana päivänä häämötti edessämme vihdoin odotettu Pariisi. Olimme säästäneet huvipuistokäyntimme juuri tänne, jossa huvipuistojen graalin malja, Disneyland, odotti kävijäänsä. Kahden päivän aikana kaikki tutut ja viihdyttävät Disneyn sadut ja hahmot alkoivat elämään Disneylandin kahdesta huvipuistossa. Jonot olivat karmaisevat, kaikki oli ylihinnoiteltua ja nuorison toivomia hurjia laitteita oli yllättävän vähän, mutta silti se oli huikea paikka. Koska hurjia laitteita, joihin pojat olisivat halunneet, ei ihan kauhean montaa ollut jäi molempina päivinä aikaa katsella ympärilleen ja ihastella, kuinka puistoista löytyi mitä hienompia yksityiskohtia. Lähes koko perheen suosikki oli Hollywood Tower Hotel, jonka vapaapudotus sai vatsalaukun kuulemma tärähtämään mukavasti kurkun päähän. 

Parasta viihdettä taisimme kuitenkin saada, kun toisen huvipuistopäivän iltana lähdimme käymään Pariisin keskustassa autolla. Olin jo aikaisemmin heittänyt ilmoille toiveeni päästä Riemukaaren monikaistaiseen liikenneympyrään oman auton kyydissä. Tero piti minua hieman kajahtaneena, mutta totesi, että pitäähän se sitten päästä kokemaan. Hieman ennen Riemukaaren ympyrää juutuimme Luxor Obeliskin kiertävien katujen kiemuroihin ja päädyimme kokemaan aidon pariisilaisen liikenneruuhkan. Liikennevalot olivat varmasti ne, jotka liikennettä jollain opilla ohjasivat, mutta eipä siinä valot auttaneet, kun kanssa-autoilijat ajoivat risteyksen tukkoon niin vasemmalta, oikealta, edessä kuin takaakin tullessaan. Torvet soivat iloisesti. Edessämme oli pikkuriikkinen Smart, joka oli varmasti paras nelipyöräinen niissä ruuhkissa. Se alkoi päättäväisesti työntyä neljän yksisuuntaisen kaistan yli risteyksessä. Edellä menijämme oli juuri yhtä pitkä kuin kaista oli leveä, mutta silti me päätimme noudattaa tämän uranuurtajan esimerkkiä. Jos edellä menijä tukki kaistan kerrallaan, niin me tukimme ne loput kolme. Iloinen torventoitotus ei ehkä ollutkaan meidän kohdalla iloista eikä niin kovin ystävällistä, mutta olisivat olleet edes kiitollisia, ettei meillä ollut vaunua perässä. Tai ainakin Tero oli. Loppu viimeksi se viisikaistainen Riemukaaren liikenneympyrä ei edes ollut mitenkään ihmeellinen. Tero otti sisimmän kaistan ja pyörimme kerran ympyrän ympäri ja poistuimme hyvässä järjestyksessä etuoikealle juuri parahiksi oikealle kadulle nähdäksemme Eiffel-tornin. Se oli hallinnut lähes koko ajan keskustassa taivaanrantaa ja kuin sattumalta osuimme katujen verkostossa suoraan sen nurkalla. Siinä se jökötti todellisena ja niin tuttuna.

Louvre ja Mona-Lisa olivat Viken listassa myös. Pari päivää aikaisemmin oli Vikke varannut liput sinne, sillä odotimme valtaisia turistijonoja. Odotus piti paikkansa täysin. Olo oli kuin vip-asiakkailla, kun marssimme ohi jonojen suoraan omasta sisäänkäynnistä sisään. Louvre itsessään oli rakennuksena melkoinen nähtävyys, mutta sen sisältämät taideaarteet ovat aivan uskomattomat. Olimme päättäneet haluavamme nähdä Mona-Lisan lisäksi Milon Venuksen -patsaan ja Ranskan vallankumouksesta kertova Vapaus johtaa kansaa -taulun, jotka onnistuimme näkemäänkin kaikista muista kävijöistä huolimatta. Lisäksi joskus vanhemmuuden mustana hetkenä olimme ajautuneet barbaaristen aikojen syövereihin opettamalla lapsille, mitä tarkoittaa, että tekemisellä on seuraamukset ja miten siihen liittyy Hammurabin lait. Nämä lait olisivat olleet näyttelytiloissa nähtävillä, mutta tilat olivat valtaisat ja väsy vei voiton ja lait jäivät näkemättä.  

Louvressa yritin luennoida Vertille länsimaisen sivistyksen synnystä ja miten se liittyi Ranskan vallankumoukseen. Koska viidennen luokan historian oppimäärä oli saatu kursittua kuta kuinkin kasaan, oli nuoren miehen kiinnostus hivenen lopahtanut historiaa kohtaan. Olin kuitenkin sitkeä ja yritin opettaa edes vuosiluvun kehumalla, kuinka helppoa se on, kun tarvitsee muistaa vain numerosarja 789. Lopuksi tiedustelin, mikähän numero pitäisi laittaa eteen, että saisimme oikean vuosiluvun. Kirkkaat silmät tuijottivat minua viattomasti ja näytti siltä, ettei niiden takana liikkunut tällä kertaa edes kahta hernettä yhtä aikaa. Jolloin Vikke ilkikurisesti auttoi vierestä todeten ”Se on varmaan kaksi”, jonka Vertti ilman ajatusta apinoi perässä. Upea, historiallinen, taideaarteita pursuava Louvre opetti siis perheemme nuorimmalle, että Ranskan vallankumouksessa naiset kulkevat etunenässä tissit paljaana trigoloria liehuttaen vuonna 2789. ”Anteeksi lehtori Hemminki (tuleva Vertin historianopettaja), mut mä oikeesti yritin. Sä voit jatkaa tästä.”

Doors ja Jim Morrison ovat olleet aina osa Teron musiikkimakua. Morrisonin omintakeisia rakkaussonaatteja kuunnellessaan pojat tuumivat olleensa ihan yhtä onnellisia, elleivät vielä onnellisimpia, jos eivät olisi kuulleetkaan koko hepusta mitään, mutta suostuivat kuitenkin seurata perässä, kun suunnistimme Père-Lachaisen hautausmaalle. Jimin lisäksi sinne oli haudattu muutama muukin. Eksyimme hieman harhapoluille katsellessamme ensin Molièrin ja Panhardin haudat, joten emme sitten koskaan ehtineetkään Morrisonin kiven äärelle, sillä hautausmaan työntekijät soittelivat kelloja porttien sulkeutumisen merkiksi. Eihän me maalaiset oltu tajuttu, että hautausmaan portit laitetaan kiinni kuudelta. Suomessa kun saatat saapastella, mihin vuorokauden aikaan tahansa moikkaamaan edesmenneitä.  

Krakovasta alkanut toisen maailman sodan tapahtumat saivat ikään kuin päätepisteen, kun vierailimme Normandian maihinnousun alueilla. Vaikka maihinnousussa menettivät kymmenet tuhannet sotilaat henkensä, veti muistomerkeillä vierailu hiljaiseksi toisella tavalla. Keskitysleirivierailu oli ollut ahdistava kokemus, johon on palattu useaan otteeseen reissun aikana. Vertillä on kysymyksiä riittänyt ja niihin olemme yrittäneet parhaamme mukaan vastata välillä netistä tietoa etsien. Normandiasta alkoi läntinen taistelu, jonka päätteeksi keskitysleirit vapautettiin ja julmuudet loppuivat siltä osin. Museossa ja Omaha beachillä näistä asioista puhuimme paljonkin. Kaatuneiden hautausmaalla tuhannet valkoiset ristit piikki suorissa riveissä herättivät valtavan kiitollisuuden ja kunnioituksen heitä kaikkia kohtaan, jotka olivat henkensä taisteluissa menettäneet. Edes poikia ei tarvinnut komentaa käyttäytymään liikkuessamme muistolehdossa. Vertti totesi itse: ”Täällä pitää käyttäytyä kunnioittavasti!”