Ohi on! 22.7.

35 maata, 55 000 kilometriä, 377 päivää ja 4 henkeä 11 – 12 neliössä. Erittäin hyvänä voinee tulosta pitää, koska me kaikki ollaan edelleen keskenämme puheväleissä. Matkan varrella on leiskunut ja räiskynyt. Vertti pohti laivalla reissun hyviä ja huonoja puolia. Kyseli niitä minultakin. Pohdittuani hetken totesin, että itse koin edelleen pahaa mieltä, syksyn kouluun liittyneestä takapenkkitaisteluista. Ammatillisuus oli kaukana omasta tekemisistäni ja lapsi tietenkin lähti siihen mukaan koko sielun ja ruumiin voimalla. Aina ne selvitettiin ja hetken rauha löydettiin ennen kuin uusi taistelu jälleen alkoi. Halusin vielä kerran asiasta jutella hänen kanssaan, vaikka kevät ja kesä oli mennyt rauhallisemmin. Huonon omantuntoni vastapainoksi Vertti totesi kirkkain silmin, ettei hän niitä kadu. Syksy oli opettanut hänelle valtavasti kuulemma elämästä ja koulun käynnistä. Pojan mielestä, töitä olisi jatkossa tarpeen tehdä, jos elämässä meinasi pärjätä. Itseltäni oli lipsahtanut suusta jossain vaiheessa äidin edesmennyt sanonta: ”Ei luoja laiskoja elätä”. Oli sanonta löytänyt ilmeisestikin otollisen maaperän. Käytäntöön viennin tosin näkee joskus tulevaisuudessa, mutta olipa lopputulos mikä tahansa, niin taisi tämä olla kuitenkin tärkeämpi oppi kuin äidinkielen sanaluokkien nimet.

Vertin mielestä parhaat jutut, joita oli vaikea valita, kun niitä oli ollut niin paljon ja ne painottuivat hauskaan tekemisiin: Disneyland, wakeboarding, Unkarissa hevostilan ratsastus sekä Slovenian rafting. Toisaalta vanhemmista oli aina yhtä mukava päästä eroon, kun sen aikaa sai pelata rajattomasti, kun me olimme poissa. Huonoina puolina olivat kuulemma, jossain vaiheessa oli ollut myynnissä kannabisteetä ja niuhot vanhemmat olivat kieltäytyneet ostamasta sitä. Nauroin lapselle, niiden olleen ihme vanhempia. Lisäksi riidat, joiden lopputulos oli pelikielto sekä pisteenä i:in päälle se, että ylipäänsä lähdettiin reissuun. 

No reissuun lähdettiin ja siellä oltiin. Koti-ikävää podettiin, omaa tilaa kaivattiin, valtavasti nähtiin, joskus jopa ähkyyn asti. Lähes kaikki oli pintaraapaisua, mutta se kaikki opetti kuitenkin, kuinka hieno maa Suomi on asua ja elää. On meilläkin roskia ja graffiteja, mutta ihan eri mittakaavassa, kun Itä-Euroopassa. Maaseudulta löytyy hiekkateitä ja omillakin kotinurkilla on maantien asfaltin reunat murentuneet, mutta ei meillä sentään keskellä tietä törötä reikää, johon on vain lankku heitetty pystyyn. Ei meillä iloisesti tervehditä joka käänteessä, mutta mitäpä jos sitä itse ensin vaikka tervehtisi. Muutaman päivän on nyt mökillä oltu, niin yksikään suomalainen ei ole jättänyt vastaamatta, vaikka kaikki on täysin tuntemattomia, kun olen lenkillä ollessa huikannut ”Moi” tai ”Huomenta” Miksi olettaa ja odottaa ensin muilta? Hyvältä se tervehdys tuntuu, vaikka sen on itse ensin sanonut. Onko se minulta pois, vaikka ei vastausta saa. Ehkä se kuitenkin tuo toiselle hyvän olon, vaikka hän ei sitä pysty takaisin välittämäänkään.

Aurinkoa me ei tänne Suomeen saada kuin lottovoittona kuten nyt, mutta kaikki muu täällä jo on, joten jostain meitä täytynee rangaista. Kreikan herkkuja me voidaan täällä nauttia ja kuvia katsella matkaa muistellen. Ystävät ovat ja pysyvät. Heitä nähtiin muutama matkan varrella ja monia sai tavata Skypen välityksellä. Mutta mikään ei voita sitä oikeaa kohtaamista täällä Suomessa. Miten vaivatonta se onkaan? Kilautan ja sovin tapaamisen tai hyvässä lykyssä törmään sattumalta. Niitä sattumia maailmalla ei tullut vaikka joskus kaipasi, niin että sattui.

Maisemaa ei tee tällä hetkellä mieli vaihtaa. Vaikka kokemus oli uskomaton. Ehkä jopa uhkarohkea. Eihän me loppu viimeksi juurikaan siihen oltu valmistauduttu kovinkaan hyvin, niin kummasti siellä jossain pärjää. Tuhottoman paljon helpompaa on kuitenkin kotinurkilla mennä tuttuun kauppaan, autokorjaamoon ja pankkiin, mutta eihän siinä olisi ollut jännitystä. Vikke on ollut aina reipas ja sosiaalisesti pärjäävä. Vertti on ollut aina reipas otteissaan ja nyt eivät vieraat ihmisetkään enää kovin pelottavilta tunnu. Jokaiselta pystyy kysymään apua ja jopa kaverin mummolle voi kahvipaketin ojentaa, vaikka se valtavan noloa kuulemma onkin. Tämän vuoden arvon me tiedostamme, mutta mitä kaikkea siihen liittyy ja kuinka tärkeä se olikaan, avautuu vasta tuonnempana. 

Jotain kuolematonta tässä vaiheessa pitäisi varmaan sanoa ja hienoja korulauseita kirjoittaa, mutta tämä oli tässä. Olemme väsyneitä, mutta onnellisia. Me haaveiltiin, otettiin selvää ja uskallettiin toteuttaa. 

Olisiko lähdetty, jos olisimme tienneet mitä kaikkea on edessä? No todellakin! 

Mitä olisimme tehneet toisin? Ottaneet vielä vähemmän tavaraa mukaan. Uskomattoman pienellä pärjää. Voi vaan ihmetellä, mitä me teemme, sillä kotona odottavalla tavaralla ja neliömäärällä, kun pääsemme sinne muuttamaan elokuun alussa. 

Mitä seuraavaksi? Ei mitään havaintoa! 

Tuliko meistä karavaanareita? Aika näyttää. Ainakin meistä tuli kaikkien kavereita (teiden tukkoja), silleen pikku hiljaa. 

Vaikka me perheenä kinastelimme ja riitelimme ja pienissä tiloissa moni asia oli haastavampaa kuin normaalisti kotona, niin siellä arkisten askareiden teon seassa kulki ja kulkee luja side, jota tämä vuosi entisestään lujitti. Anteeksi pojat, että rahdattiin teidät maailmalle, mutta olitte te sen jokaisen pennin arvoisia ja ne pennit ovat nyt todella vähissä suorastaan lopussa, mutta ei haittaa, sillä kotona keitetty pottumaito maistuu taivaalliselta!