Moninaiset remontit 25.2.

Tutussa sairaalassa Benalmadenassa pääsimme ensimmäisenä päivystävälle yleislääkärille, joka muisti meidät edelliseltä kerralta ja jonka englannin kielentaito ei ollut ihan terävimmästä päästä. Aikamme siinä huoneessa juteltuamme hän kävikin hakemassa vastaanottotiskiltä tulkin itselleen. Ihan hyvä, koska siihen mennessä hän oli jo päätynyt diagnoosiin, jossa Viken polvi oli tulehtunut ja siksi julkisessa sairaalassa kipsattiin varpaista nivusiin. En tiedä, miten hän tähän päätelmään pääsi ja mitä minun olisi pitänyt ajatella ainakin omasta mielestäni melko epäloogisesta hoidosta verrattuna ongelmaan. Tulkin avustuksella saimme hänelle selväksi, että tässäkin polvessa oli kyseessä tapaturma.

Lopultakin Vikke pääsi kipsistään eroon. Polvi oli komeasti turvonnut ja vaikutti siltä, että jotain siinä oli vialla, kuten edellinen lääkäri Marbellassa oli diagnosoinut. Jälleen matkattiin röntgeniin. Itse odottelin ulkopuolella jokaisen röntgenin. Vikke kertoi, ettei mitään turhia lyijysuojuksia tunneta kuten Suomessa. Nuorimies totesikin: ”Äiti älä ihmettele, jos et tuu saamaan lapsenlapsia.” ”Et kai vielä ole suunnittelemassakaan?”, tiedusteluuni sain naurun sekaisen tuhahduksen.

Himpun verran meinasi alkaa harmittaa, kun traumatologi lausui röntgenkuvista, ettei siellä mitään näy. Juu tiedetään. Nestettä poistettiin tällä kertaa seitsemän ruutallista. Tilanne onneksi hivenen kehittyi ja Vikke sai pikakiinnityksellä toimivan polvituen jalkaansa. Polvi tuntui tukevammalta. Seuraavana päivänä hoitaja lupasi soittaa kotiin magneettikuvausaikaa, koskapa sen hetkinen tieto oli, että kaikki ajat olivat sille viikolle varattuja.

SOS 24/7 soitteli ikäviä uutisia. Vakuutusyhtiö pesisi kätensä korvauksista.  Matkavakuutusehdoissa luki, että magneettikuvat maksetaan vain, jos tapaturmassa on ollut jokin ulkoinen tekijä. Toisin sanoen, jos olisin sattunut muistamaan tilanteen niin, että Vertti olisi potkaissut Vikkeä polveen, niin korvaus olisi tullut saman tien. Veljessota on useimmiten meidän taloudessa verbaalista, joten tälläkään kertaa ei ollut Vertti potkaissut. Ihmettelin luuriin, että miten sitten olisi suu pantu, jos kuvat olisi otettu heti, kun vakuutusyhtiön lääkäri oli niitä suositellut edellisessä soitossa? Aiheeseen luvattiin palata. Paluusoitto oli kerrankin pieni voitto meidän perheelle ja iso nousu vakuutusmaksuille, koska alun alkaen tapaturma oli muutettu matkasairaudeksi, jolloin magneettikuvat voitaisiin korvata. Pitäisi varmaan alkaa aktivoitua itse ja alkaa lukea vakuutusehtojen pieni präntti, mutta mitä sitten, jos olisimme lukeneetkin. Vakuutusyhtiö on muutoksen tehnyt ja tilanne kerrallaan mennään eteenpäin.

Kotirintamalla elelimme epätietoisuuden vallassa. Marokkoon oli pitänyt lähteä aika päivää sitten, mutta nyt sinne ei ollut oikein mitään asiaa Viken polven takia. Joka tapauksessa Mensseliin oli varattu taas remonttiaikaa. Oli kuulemma kuudesta hehkusta enää yksi jäljellä. Mielestäni kuulosti ihan aiheelliselta reissulta. Lisäksi kojelautaan oli syttynyt joulun kunniaksi muitakin valoja palamaan. En ollut viitsinyt kysellä mistä siellä oli kyse. Mutta se jonka jopa minä tajusin, oli oikean puoleisen liukuoven rullan rikkoontumisen. Toisien sanoen ovi ei liukunut kovinkaan nätisti, joten sitä ei oltu hetkeen aikaan käytetty vaan takapenkkiläiset olivat kulkeneet vasemmasta ovesta. Nurkka-ajossa ihan ok, sama se mistä ovesta kuljettiin, mutta tien päällä olisi oleellista päästä pientareen puolelta ulos, koska vessahätä tulisi varmasti iskemään kesken pisimmän moottoritiesuoran tien päällä ollessa.

Auto meni telakalle ja Tero polki pyörällä kotiin mukavan reilun kymmenen kilometrin matkan. Oli ollut matkan varrella useampi kukkulan valloitus, joten ihan freessinä ei mies tullut takaisin. Jumppatuokio toistui illalla. Korjaamolta ei ollut kuulunut mitään, mutta kai se auto silti pitäisi saada pois hämärän laskeutuessa. Ei muuta kuin pyörän selkään ja takaisin polkemaan. Perillä selvisi, ettei soittoa kuulunut, koskapa auto ei ollut valmis. Kolmas matka alkoi jo takapuolessa kolottaa, koskapa menomatkan kukkulan rinteet olivat olleet vielä haastavampia kuin toiseen suuntaan. Illalla oli tarkoitus mennä salille, mutta itsekseni sain mennä. Tero oli kuulemma jumpannut sille päivälle tarpeeksi.

Seuraavana päivänä kaivattu soitto sitten tuli ja Tero polki jälleen. Mitä sitten olikaan tehty? Päästän jälleen Teron ääneen. Mensselin vastaanottoaika venyi yhteistyösopimattomien hehkutulppien takia. Seuraavalle päivälle oli hankittu erikoistyökalu, mutta kolme kuudesta hehkusta ei suostunut siltikään irtoamaan, joten M-B-huollossa nostettiin kädet pystyyn. Jos hehkutulppa olisi rikkoutunut niin moottorista olisi joutunut irrottamaan sylinterinkannet vaihtaakseen loput hehkutulpat.  SRS-merkkivalo syttyi toisen kerran tämän retken aikana, Sisilian M-B-huollossa se oli ilmeisesti kuitattu vikakoodilukijalla?! Täällä Fugessa selvitettiin syy, joka oli pelkääjän puolen turvatyynyn piuhassa, se meni vaihtoon. Jarrujen merkkivalo selvitettiin myös. Vasemmassa etupyörässä oli tarvikejarrupalat ja tarvikekulumisen ilmoitin, joka oli ilmeisesti mennyt särki, tilalle laitettiin alkuperäinen M-B-kulumisen ilmoitin. Liukuoven liukusarananrulla oli helppo tapaus, varaosa oli tilattu huollon tilaamisen yhteydessä ja vaihto oli hoidettu. Mutta mutta, suurin minua häiritsevä ääni, auton etupäästä kuuluva pieni klota-ääni paikannettiin vasta minun, huoltoneuvojan ja asentajan koeajolla. Työkaveri, joka kävi Fugessa, arveli äänen tulevan iskunvaimentimen yläpään tukilaakerista. Oikeassa hän oli. Kyllä, masentaja sekä huoltoneuvoja sanoivat äänen tulevan iskunvaimentimen yläpäästä, mutta se olisi iso työmaa ruveta vaihtamaan osia. Turvallista olisi kuulemma ajaa äänestä huolimatta. Huoltoneuvoja sanoi, että epsanjaa vain puhuva masentaja oli löytänyt lisää onkelmia, tällä kertaa automaattivaihdelaatikosta. Lodjun vaihtaessa vaihdetta ykköseltä kakkoselle on vaihtotapahtuma valtava ”potku”. Sanoin että sitä se on tehnyt viimeiset 30 tkm varsinkin kylmänä ja kun lodju lämpenee ajaessa niin ”potku” pienenee huomattavasti tai häviää kokonaan. Tämän jälkeen alkoi pitkä epsanjan kielen turinointi asentajan ja huoltoneuvojan kesken ja lopputulema oli, että jatketaan ajelua ilman aukaisua. Mutta hyvää työtä (LUE vakuuttavampaa jälkeä kuin SISILIASSA) tekivät Fugen M-B huollossa melko sopuhintaan.

Loppuviikosta istuimme lekurin vastaanotolla jälleen ja odottelimme vihdoinkin tietoa, mikä polvea vaivasi. Koko ajan lääkäreiden puheissa oli vilahdellut nivelsiteet ja nyt varmuus tuli. Revenneet ne olivat toiselta puolelta osittain. Verta kertyi sen vuoksi ja painoi polvilumpiota pois paikaltaan. Jälleen poistettiin verta. Nyt enää neljä putkea. Paras uutinen oli, ettei leikattaisi, vaan seurattaisiin tilannetta. Lepo olisi paras lääke. Tätäkös Vikke juhli iloisesti. Ruokavastaavan hommat olisivat edelleen muun perheen harteilla. Lekuri tiesi tilanteemme matkan jatkamisesta, mutta kerroin meidän voivan tehdä lenkin niin, että tulisimme vielä takaisin samalle vastaanotolle. Kuvittelin ainakin niin olevan parasta Vikelle.

Seuraava jutusteluaika olisikin sitten 7.3. Pois lähtiessämme vaatimalla vaadin respan tiskillä, että lausunto lähtisi heti vakuutusyhtiöön. Autoon kiivetessä kilautin jälleen kamuille SOS 24/7 ja pyysin omaa tohtoria soittamaan. Jouduin jopa hieman toppuuttelemaan heitä, sillä lupasivat soiton tulevan piakkoin. Niin siis lähdimme juuri sairaalasta ja perjantai-ilta oli Suomessa jo lähempänä yhdeksää, että jos sitten kun lausunto tulee ja ajatuksenani oli maanantai. Täysi kymppi täytyy antaa palvelusta. Soitto tuli jo lauantaiaamuna. Hyvä, että olimme ehtineet aamupalan viimeiset palat nauttia. Saimme varmistuksen espanjalaisen lääkärin puheille. Kyyneleitä kertyi silmäkulmaani, kun suomalainen lääkäri oli myös sitä mieltä, ettei mitä suuremmalla todennäköisyydellä tarvitse leikata.

Perhepalaverin päätteeksi kopautimme pöytään lusikkaa päättäessämme suuntaavamme kaikesta huolimatta Marokkoon. Vikke ei pysty pitkiä matkoja kävelemään, joten turhaan me Portugaliin lähdetään, mutta Marokossa me ei varmasti niin paljon jalkaisin ja pyörillä haluttaisi kirmailla paikkoja katselemaan, vaan liikuttaisiin autolla. Lisäksi kelit olisivat Välimeren eteläpuolella lämpöisemmät ainakin Marrakeshin kulmilla, joten kämppärin uima-altaassa voisi Vikke aloitella polven kuntoutusta varmasti helpoiten. Enää tästä yhtälöstä puuttui ammattitaitoinen fysioterapeutti, mutta luottavaisin mielin, uskoimme löytävän sellaisen tavalla taikka toisella.

Lähtölaskennan tehtäviin kuului kolmen tehtävän palautus minulla ja Terolla. Saatiin melko reippaasti kasaan, kun emme enää alkaneet viilaamaan pilkkuja, vaan asetimme tavoitteeksi saada ne vain läpi. Lisäksi Vertti oli koko edellisen viikon istunut illat pelaamassa Lenin ja Tapsan kanssa Shanghaita ja Rommikuppia. Jotta peleistä ei muotoituisi Vertin sääntöjen mukaista peliä, olimme sopineet harjoittelevamme aikuisväestön kanssa kyseiset pelit. Ja sitten pitäisi pakata mustalaisleirimme auton kyytiin.

Kahden ja puolen kuukauden aikana olimme onnistuneet purkamaan autontavaratilan melko tehokkaasti markiisin alle. Ulkopöytä ja -tuolit, joiden alkuperäinen tehtävä on ollut viihtyisä istuminen, ruokailu ja seurustelu, olivat muuntuneet varastointialustoiksi. Asetimme tavoitteeksi olla tiistaiaamuna aamulautassa matkalla kohti uutta, suurta tuntematonta. Vertti jopa oli luvannut Lenille ja Tapsalle meidän olevan lähdössä maanantaina klo 8 – 10 aamulla. Pakko oli oikoa ja kertoa, että taisi tämä aika painua nuoren miehen ajatuksiin tulenpunaisin kirjaimin, koska ilmoitin aamu-uniselle perheelleni, että silloin tulisi nousta ylös ja alkaa leirin tyhjennys. Meillä oli tavoite, suunnitelmasta ei sen tarkempaa kuvausta ja lopputuloksestakin voisi olla montaa mieltä…