Lovea lompakkoon 17.6.

Bratislavan viikko vierähti järven rannalla rentoutuen. Poikkeuksen teki Teron tilaama autonhuolto naapurista. Perushuolto, jossa vaihdettiin kaikki suodattimet sekä moottorin ja vaihteiston öljyt, oli luvattu valmiiksi iltakuudelta. Tero päätti lähteä hakemaan jo hetkeä aikaisemmin valkoista ratsuamme. Hetken perästä sain viestin, jossa todettiin meidän löytäneen uuden ”sisilialaisen” autokorjaamon. Kello viisi iltapäivällä olivat kuulemma korjaajat vielä lounaalla. Että silleen. Slovakialainen lounasaika saattoi olla yhtä pitkä ja harras tapahtuma kuin Sisiliassa, mutta sen vietossa otettiin huomioon asiakas. Auto oli valmiina luvattuna kellolyömänä. 

Mensseli on pitänyt jo pitemmän aikaa pientä kolinaa. Siis Fuengirolasta lähtien, joka on välillä kuulunut ja välillä hiljentynyt. Se on hieman vaivannut mielenpohjalla ja pari kertaa korjaamoilla Tero on aiheesta kysellyt samalla, kun on jotain muuta huollatettu. Nyt löytyi vaivalle nimi. Kardaaniakselin ristiniveleen oli iskenyt pipi ja hintaahan tuollaiselle osalle kertyisi paikallisen arvion mukaan reipas 2700 euroa. Lukiessani tekstiviestiä vedin hetkellisesti turhan tuhdin happiannoksen keuhkoihin ja tunsin jyskytyksen takaraivossani. Voi pyhä peltilehmä! Varsinkaan kun Mensseli-raasulla ei edes ole meidän perheen arvoasteikossa minkäänlaista pyhyyttä suotu. Pohtiessamme auton korjauttamista tulimme siihen lopputulokseen, että hetkessä se ei kävisi ja sen myötä Viken viimeisten päivien aikataulut sotkeentuisivat. Totesimme menneemme Mensselin ansiosta puolet Euroopasta niin leveys- kuin pystysuunnassakin kolinan kera, joten päätimme katsoa, miten kauas pikkupipin kanssa vielä pötkisimme.

Toinen poikkeus leppoisassa lokoilussa oli vihoviimeinen tentti. Tarjolla oli anatomiaa ja fysiologiaa, jota olisi voinut tehdä viisi kertaa vuoden aikana, mutta mitäpä sitä tekemään kuin vasta viimeisen mahdollisuuden tullen. Osa kysymyksistä yllätti helppoudella ja osa olikin sitäkin hikisempiä. Vertti sanoutui koko hommasta irti todeten, ettei ollut hänen juttunsa. Vikke roikkui kiltisti mukana. Puolentoista tunnin rääkin jälkeen palautimme tentin puoli minuuttia ennen sulkeutumista. Nyt vain jännitämme, kuinkahan siinä oikeasti tulee käymään. 

Bratislavassa kertyivät sadepilvet taivaalle ja ilmaisliput loppuivat, joten me suuntasimme länteen, Salzburgiin. Sieltä löytyi leppoisa leirintäalue keskellä maaseutua. Illan kuljimme Salzburgin kauniita katuja. Käyskentely päättyi kaupungin läpi virtaavan joen yli kulkevalle sillalle, jossa jäimme lukemaan lukemattomien rakkaudenlukkojen päivämääriä ja etsimään vanhinta lukkoa. Vanhin, jonka me löysimme, oli jo 80-luvun alkupuolella tuotu kaiteeseen. Sillalta poistuessamme pohdimme, kuinkahan moni näistä pareista oli vielä onnellisesti naimisissa ja kuinka monella oli tullut tarvetta sukeltaa joen pohjasta avainta?

Yhden yön pikapysähdyksen tarkoitus oli viedä meidät lähelle Kotkanpesää, joka oli Hitlerin 50-vuotislahjana saama loma-asunto. ”Mökki” oli puuhasteltu 1800 metrin korkuiselle mäelle. Netin mukaan sinne ajeltiin lahjansaajan aikoihin omalla autolla ja loppumatka taitettiin hissillä, mutta nykyisin voisi matkaa taittaa jalan, bussilla tai hulikupperilla. Jalkamiehenä olo ei sykähdyttänyt ketään eikä helikopteri meitä maksajia, joten kiipesimme aamulla ensimmäisten joukossa bussiin. Tie kulki vuoren rinteen reunaa ja pudotukset olivat päätä huimaavia. Ylhäällä huipulla meitä odotti kivestä rakennettu ”mökki”, joka huokui mahtipontisuutta. Aurinkoterassilla oli rakennettu näyttely, joka esitteli päivänsankarin vierailuja kohteessa sekä hänen morsmaikkunsa siskolleen järjestämää häävastaanottoa. Vaikka rakkautta olikin ilmassa, niin puitteet olivat olleet kovin kolkot. Ulkona maisemat olivat henkeäsalpaavat ja niitä olisi saattanut ihailla pitkäänkin, ellei maisemapenkit olleet ruuhkautuneet kuvia napsivista turisteista, joihin mekin toki kuuluimme. Vaikka vierailu oli mielenkiintoinen, niin kuitenkin se herätti vastenmielisyyttä ja surua, kun tiesi, mitä tapahtui samaan aikaan toisaalla Euroopassa.

Vikke on pikkuhiljaa kevään aikana kypsytellyt aikaisempaa kotiinpaluuta kuin mihin me perheen aikuiset olemme olleet taipuvaisia. Poika otti asiakseen löytää itselleen kesätyöpaikan, asunnon ja kaupan päälle varasi vielä lentoliputkin kotiin. Kun kaikki puuhat olivat valmiina, me vanhemmat ymmärsimme yskän ja lupasimme kyydin lentokentälle. Neuvolassa aikoinaan neuvoivat tukemaan lapsen omatoimisuutta, joten kai me jotain ollaan ehkä sitten tuettu. Ennen paluuta Vikke halusi nähdä Liechtensteinin, Pariisin ja Normandian maihinnousun paikkoja, joten matka-aikataulu muodostui tässä kohtaa napakaksi. Itselläni oli ollut haaveena vierailla Prinsessa Ruususen esikuvana toimineessa linnassa, mutta totesin meneväni sinne paremmalla ajalla. Koska siellä poikkeaminen ei kuitenkaan tehnyt ihan kauhean pahaa mutkaa, ajelimme linnan ohi ja saimme todeta, että kyllä Baijerin kuninkaalla oli ollut aikoinaan näkemyksiä ja Disneyn piirtäjät olivat hyvin kopioineet linnan piirteet elokuvaansa. 

Nälän iskiessä oli aina tarvittu jotain sammuttajaa, muuten tappelu oli valmis niin etu- kuin takapenkilläkin. Jossain päin Etelä-Saksaa pysäytimme karavaanin ja tepastelimme kesäravintolaan, jonka kalusteet näyttivät olleen kerätyn eri mummoloiden vinteiltä. Emme tiedä oliko nuoret miehet itse omistajia, mutta vastaanotto oli sydämellinen ja tilausta vastaanottaessa oli tarjoilijalla aikaa istahtaa pöytäämme kääntämään ja selventämään saksankielistä listaa. Listalla olleet patongit olivat kuulemma maan parhaat, joten Tero ja Vikke innostuivat niistä meinaten tilata kumpikin oman itselleen. Onneksi tajusimme kysyä, mitenkähän pitkästä halosta oli kyse, sillä kokonainen olisi ollut lähemmäs metrinen. Puolikas kuulemma riitti täyttämään miehet ääriään myöten täyteen. 

Ravintolassa pääsimme osallistumaan saksalaisten MM-jalkapallon kisahuumaan. Kesäterassilla seurattiin Islanti – Argentiina -matsia. Meteli oli korvia huumaava, kun Islanti teki tasoitusmaalinsa. Ei jäänyt hetkeäkään epäselväksi, keiden kannattajat olivat kokoontuneet yhteen. Peli olisi jäänyt pahasti kesken, ellemme olisi rakentaneet oman kisastudion takapenkeille ja nauttineet parhaasta palasta, kun Islannin urhoollinen maalivahti pelasti joukkueensa rangaistuspotkuosumalta. Teron mielestä tuuletuksemme oli ylireagointia, mutta meidän takapenkkiläisten mielestä se tuli sydämestä ja miten muuten kuski olisi pysynyt tilanteen tasalla.  

Lounastamisesta huolimatta olimme kohtuu ajoissa Liechtensteinissa, jossa olimme päättäneet yöpyä. Maa oli pieni, joten yksi yö olisi riittävä. Todennäköisesti Sveitsissä yksi vaivainen yö olisi alkanut harmittamaan, joten nyt oli vain totuutta katsottava silmiin ja todettava, että Sveitsi jäisi vain kauttakulkumaaksi. Toisaalta vuoden aikana Eurooppa on kutistunut silmissämme valtavasti. Yhden pitkän päivän ajamisen jälkeen tavoittaa Travemunden satamasta lähes minkä maan tahansa, joten Sveitsi jääköön jollekin kesälomareissulle.

Saimme todeta Liechtensteinin olevan pieni ja bonuksena vielä jumalattoman kallis. Pääkaupungin ainokaista alle puolen kilometrin kävelykatua tepastellessa silmiin osui kalliita vaatemerkkejä, joita olimme sujuvasti karttaneet reissun aikana. Matkamuistoihin, joihin oli mennyt muissa maissa kympistä pariinkymppiin, tärähti tällä kertaa laskua 75 euroa. Ravintoloita ei ollut ihan valtavasti tarjolla, joten valitsimme valkoisten pöytäliinojen paikan ja kebab-paikan välillä. Koska ensimmäisessä ei ollut yhtään asiakasta ja toisessa ei vapaata pöytään meinannut löytyä, valinta oli helppo. Tosin, että neljä pitakebabin ja kolmen limun hintaa ei ollut ihan helppo sulattaa. Laskun loppusumma oli lähemmäs kuusikymppiä. 

Vaduzin pohjoispuolella Malbunin kylässä esiteltiin erään hotellin takaterassilla lintuja. Esittelyyn kuului erikokoisiä ja -näköisiä haukkoja, pöllö ja korppi. Esityksen alussa meille luvattiin kertoa linnuista myös englanniksi. Jos esittely kesti puolisentoista tuntia, oli engelskan osuus reilut viisi minuuttia. Ihan ei lupauksille tullut katetta, mutta silti saimme ajan kulumaan hienosti ja lintujen sekä niiden kouluttajan yhteistyötä oli mielenkiintoista seurata. Näytöksen aikana yleisö pääsi osaksi pitämään ja lennättämään lintuja. Viimeisen linnun esittelyssä minut napattiin mukaan. Itse en ollut edes ajatellut haluavani lähelle terävänokkaista sulkakasaa, mutta nöyrästi menin. Lintuparalla oli koko esittelyn ajan nahkapussi päässään kätkemässä näköelimet, joten siinä käsivarsi puutuneena seisoskellessani päättelin kaverilla olevan tukalammat olot kuin itselläni.   

Palatessamme leirintäalueelle syttyi Mensselin kojelaudassa uusi tuttavuus palamaan. Ohjekirja suositteli kääntymään huoltamon puoleen, joten huokailimme tuskissamme kardaanin pettäneen ja laskun olevan moninkertaistuvan, jos tahti olisi sama kuin muissakin rahankäyttöpaikoissa. Seuraavana aamuna Tero lähti kohti korjaamoa ja palasi parin tunnin päästä kertoen, että kyseessä oli pakokaasujen sensori, joka oli epäkunnossa. Osaa ei täältä löytynyt, joten pienellä varauksella voisimme jatkaa kuitenkin matkaa. Valon syttyessä meidän pitäisi vain hankkiutua jollekin toiselle huoltamolla. Eihän siinä sitten muuta kuin pienellä jännitykselle höystettynä matka jatkui läpi Sveitsin. 

Sveitsin maisemat olivat huikeat, kuten telkkarissa olimme monesti nähneet. Kukaan ei koskaan ollut kuitenkaan välittänyt kertoa, että pysähdyitpä missä tahansa, saat vetää sieraimiisi ehtaa lehmän sonnan käryä. Päätimme hurvitella ja käydä lounaalla maksoi mitä maksoi. Ja kyllähän se sitten maksoi. Pelkät pääruoat ja limut maksoivat 110 euroa. Budjetin mukaan olemme suuntaa-antavasti eläneet, milloin se on mennyt alle ja joskus yli, mutta nyt se keikahti yli ja reilusti. Ehkä oli parempi, ettemme ennättäneet enempää Sveitsissä pysähtymään…