Loma lomasta 31.1.

Kiireisen traumatologin juttusilla käynti avarsi tietämystämme Viken polvesta enemmän. Espanjassa ei turhaan oteta kuvia, vaan odotellaan ensiksi pari viikkoa, jos vaiva paranisi itsestään. Kipulääkkeet, tukiside ja lepo olivat suomalaisen mieleen loogiset ohjeet, joita noudattamalla Viken polvikipu helpotti päivä päivältä. Vikke halusi harjoittelussa käydä ja annoin luvan, kunhan soittaa meidät hakemaan, jos ei pysty olemaan. Soittoa ei koskaan kuulunut ja edessä oli muutaman päivän pakollinen vapaa Maltan reissun merkeissä.

Perjantaina olimme Vikkeä noutamassa lähteäksemme ajelemaan kohti lentokenttää. Ennen pääsyämme tien päälle Tero auttoi Viken työkaverin auton pussista pois. Kärttyisä espanjalainen oli päättänyt parkkeerata oman autonsa kahden sentin päähän peräkoukusta ja edessä oli korkea rotvallin reunakivi. Melkoisen uhkarohkea tapaus oli huudellut vielä olan yli, että kyllä hän ainakin pääsisi, mutta ei ollut tullut näyttämään, kuinka pinteestä pääsee pois. Työkaveri oli kovin pahoillaan tilanteesta. Itse olisin varmaan ”vahingossa ” laittanut pakin päälle ja pukannut kolon takana olevaan auton keulaan. Onneksi oli Tero, jolla ei moinen käynyt mielessä, vaan auttoi neidon hädästä.

Me aloitimme matkan kohti lentokenttää. Kyse ei ollut ihan samanlaisesta pyrähdyksestä kuin Hyvinkäältä Helsinki-Vantaalle. Edessä oli 600 km. Se oli melkein sama matka kuin lentäen Valenciasta Maltalle. Ei oltu sitten sen tarkemmin karttaa katseltu lentolippuja varatessa. Tällä kertaa nuukailusta kärsi istumalihakset.

Hotellimme sijaitsi Vallettan keskustasta viiden kilometrin päässä. Paikkaa varatessa olimme naureskelleet pakosti sinne koiran haudatun, koska hinta oli naurettavan halpa. Kuvat lupailivat hyvää, mutta niin ne ovat aikaisemminkin meidät pettäneet. Lähdimme siitä, että kunhan jokaisella on oma sänky ja huoneen yhteydessä on vain meidän perheen käytössä oleva kylppäri. Huoneistomme ranskalaiselta parvekkeelta näkyi kadun päässä oleva rantakin, joten rinta rottingilla saatoimme todeta paikan olevan luksusta merinäköalalla. Yllätykseksemme asuntohotellimme oli osa suurempaa kokonaisuutta, jossa oli tarjolla niin uima-altaita ja kuntosali. Kävimme Vertin kanssa testailemassa allasvesiä. Onneksi en intoutunut lupaamaan itseäni uintikaveriksi, sillä eihän ne sentään lämmitettyjä olleet. Sen verran vilakkaa oli, että jouduin pojan pyynnöstä käydä tönäisemässä hänet ulkoaltaaseen. Pinnalle tullessaan sain kuulla veden olevan KYLMÄÄ!

Liekö kylmyys vai ”luksus” sekoittanut päämme, mutta palatessa koputtelimme huoneen oven takana, koska avainkortti ei jostain syystä toiminut. Oven takaa kuului outo ääni, johon Vertti huikkaisi iloisesti vastaan ”Roomservice”. Vanha vitsi monen vuoden takaa. Erään kerran olimme tilanneet huonepalvelusta muutamaan otteeseen syötävää ja juotavaa. Viimeisellä kerralla oli joko vuoro vaihtunut tai meidän haluttiin lopettavan tarjoilijoiden juoksuttaminen, sillä nuori, mukava tarjoilija oli vaihtunut mustan puhuvaksi mörökölliksi. Nykyhetkessä ovi avautui ja edessämme seisoi tuiki tuntematon nainen. Hetken tuijotimme häkeltyneenä eteemme, ennen kuin sain soperreltuani pahoittelut häirinnästä. Olimme päätyneet, jostain syystä kaksi kerrosta alemmaksi omasta huoneestamme.

Sunnuntaimarkkinat Marsaxlokkin kalastajakylässä oli joka viikkoinen sirkus, jota suositeltiin turisteille. Markkinoita oli nähty, mutta sana kalastajakylä houkutti, jos sattuisimme näkemään maisemakuvissa nähtyjä perinteisiä, värikkäitä kalastajaveneitä. Niinhän sieltä löytyi niin kalastajaveneet, kuin Vertin haaveilemat kengätkin. Parin tunnin tallustamisen jälkeen oli pakko saada murua rinnan alle. Sopivan hintaiset ravintolat olivat pullollaan ja mitä ilmeisemmin parveilevista väkijoukoista saattoi päätellä, että meitä ennen oli jokunen ”jonossakin”.

Lopulta onnistuimme löytämään ravintolan, jossa oli tyhjä pöytä. Istuutuessamme pöytään tarjoilija-poika kiiruhti kertomaan meille, että ruokaa joutuisi odottamaan ainakin tunnin. No eihän siinä mitään. Viihdytetään itseämme tavalla taikka toisella ja odotellaan. Parikymmentä minuuttia odotettuamme totesin, että olisihan se mukavaa saada annettua tilaus, jotta tunnin odotusaika voisi alkaa. Tiedustelin tiskiltä, missä voisin antaa tilauksen, sain menun kouraan ja ohjeen antaa tilaus samaisessa paikassa. Harvinaisen selvää, kunnes tilausta oikeasti yrittäessäni antaa, totesi tiskin takana oleva punaposkinen ja hikinen kassaneitokainen, että aikaa menee aikanakin kaksi tuntia ja tilauksia ei oteta nyt vastaan, vaan joskus tulevaisuudessa. Emme jääneet odottamaan enää sitä mahdollista hetkeä, jolloin meillä olisi ruokaa nenän edessä.

Hätä ei lue lakia. Päädyimme lettukioskin luukulle valitsemaan isointa ja makeinta ja räiskälettä. Kuka käskee aina syömään ensin suolasta ja sitten makeaa? Kyllä se maha tulee toisinkin päin täyteen ja nälkä siirtyy. Kerrankin saisi jopa syödä koko makean annoksen ilman, että loppu osuudessa joutui ähkimään, sen olevan hyvää, mutta kun ei millään jaksa. Nyt jaksoi!

Terolla on sisäsyntyinen rakkaus autoihin. Kaikki nelipyöräiset, jotka ovat tehokkaampia kuin mökkipihassa möyrivä ruohonleikkuri, ovat keskustelun arvoisia härpäkkeitä. Kun perheessä on lisäksi kaksi poikalasta, tiemme vie usein tarjolla oleviin automuseoihin, niin tälläkin kertaa. Luojan kiitos ulko-ovella tulvahti vanhan autotallin painostava löyhkä heti vastaan, joten muistin perääntyä ajoissa pois. Lupasin nauttia koko rahan edestä teetä viereisessä kuppilassa ja ottaa aurinkoa. Poikia vaivasi kovasti kännykästäni loppunut akku, mutta lupasin viihdyttää itseäni ihan vain istuen ja ympäristöä tarkkaillen. Vertti hämmästeli, miten se olisi mahdollista. Ehkä hänelle oman hetken autuus aukeaa vasta omien lastensa kanssa, jos jälkikasvu sattuisi tulemaan yhtään Verttiin, tuohon porisevaan papupataan.

Mdina on Maltan vanha pääkaupunki, jonne kannattaa mennä heti aamusta. Tämä selvisi meille, kun olimme paikan päällä kellon painuessa iltapäivän puolelle. Katakombit olisivat olleet auki 45 minuuttia meidän astellessa portille, mutta ei meitä sisälle laskettu, koska turha sinne oli mennä katsomaan vain paria kolosta, kun olisi oikeaan aikaan paikalla niin voisi katsoa ja ihastella koko paikan. Miksiköhän lipunmyynti sitten ylipäätään vielä oli auki? Meidän lyhytpinnaisille historian ystäville olisi todellakin hyvin riittänyt tuo 45 minuuttia. Sama laulu jatkui niin 2000 vuotta vanhassa kirkossa, kuin toisessakin jumalanpalveluksia suorittavassa rakennelmassa. Onneksi eräs maltalainen perhe saapui juuri parahiksi katutasolla sijaitsevaan kotiinsa, joten saatoimme niskat kenossa kurkkia heidän romanttisesti sisustettuun olohuoneeseensa. Vikke ehdottelikin, että olisimme maksaneet heille muutaman euron ja käyneet oikeasti seisomassa heidän minikotinsa kynnyksellä. Yllytyshullu olen, mutta tällä kertaa jätimme idean toteuttamatta.

Iso-Britannian vaikutteet ruokapaikoissa olivat kohden voimallisesti läsnä, joten ruoka ei tarjonnut meille ihan valtavan suuria elämyksiä. Mieleen painuvin oli Hard Rock Cafe. Ei niin konseptinsa vuoksi, koska kyseisen liikkeen t-paitoja oli kohden hyvä nippu Terolla kotona, vaan ihastuttavan kolumbialaistarjoilijan Linan vuoksi. Vikellä oli nimipäivä ja satuimme tulemaan paikalle happy hourina, joten saimme melkoisen säädön aikaiseksi. Listalta löytyi kivoja juomia, joita löytyi alkoholilla ja ilman sekä energiajuomalla ja ilman. Tuplat ja niiden erikoisuudet Lina kärsivällisesti kirjasi ylös ja piti meistä kaiken kaikkiaan loistavan huolen. Vikkekin alkoi miettiä uransa siirtämistä keittiön puolelta saliin. Työ vaikutti hänen mielestään niin hauskalta ja mukavalta. Ilman muuta, voisimme todellakin kuvitella Viken rupattelemassa asiakkaiden kanssa päivästä toiseen. Olinhan hänet ollut viemässä parin vuoden vanhana vanhainkotiin seuramieheksi ruokapalkalla.

Olimme ostaneet viikon bussikortit, kun laskeskelimme niiden tulevan halvemmaksi, vaikka käyttäisimme niitä vain neljä päivää. Korttien innoittamina hyppäsimme bussiin ja matkasimme saaren pohjoispäähän astuaksemme paattiin. Määränpäänämme oli Cominon pikku saari, jossa odotti Blue Lagoon. Vikke oli vannonut kävelevänsä sukellusasussa ja räpylöissä lentokoneeseen ihan vain varmistaakseen sukeltelumahdollisuuden Cominolla. Sukelluspuvusta ja räpylöistä hän luopui viime metreillä, mutta sukellusmaski oli mukana. Vertti odotti jälleen tax freetä. Jotain oli opittu matkan varrella, koska tämä odotus verhottiin kujeiluun. Tällä kertaa kulkupelinä oli muskelivene, jonka vauhti hurmasi Vertin ja shoppailumahdollisuuksien puuttuminen unohtuivat jälleen kerran.

Blue Lagoon oli nimensä mukainen. Turkoosinen vesi ympäröi meidät ja mikä parasta sinne pääsi sukeltelemaan. Vilpoisa vesi ei poikia pelottanut, vaan sinne menivät. Kauaa ei tarvinnut meidän Teron kanssa rannalla ruikutella, sillä rantavesi vilisi meduusoja. Koskaan meille ei selvinnyt olivatko ne myrkyllisiä vai ei, mutta varmuuden vuoksi pojat itse kiipesivät vedestä pois. Kiipesimme aution saaren rinteille ihailemaan maisemia. Ne olivat silmiä hivelevät.

Matkailumme on perustunut vuosia halpalentoyhtiöihin ja pelkkiin käsimatkatavaroihin. Mukaan pakataan aina reissulaatikkoon heitetyt risaiset kalsarit, sukat ja yöpaidoiksi kelpaavat rikkinäiset t-paidat. Nämä kun jää kohteeseen on tilaa repussa muutamalle pikkutuliaiselle. Hyvin on toiminut. Joskus on joku laskuvirhe ollut, joten niin nytkin oli vikana iltana lähdettävä käymään shoppailuparatiisissa sukkia hakemaan. Pojat halusivat jäädä hotellille. Me saimme parisuhdeaikaa ja pojat saattoivat maata huoneella kavereiden kanssa chattaillen. Istuessamme bussissa tuli Vertiltä huolestunut soitto huoneelta. Puhelimessa hän kovasti tiukkasi isältään, missä Vikke on. Pienen hetken sydän jätti meiltä molemmilta lyönnin väliin. Emme oikein osanneet keksiä, missä isoveli luurasi. Kunnes puhelimesta kuului huojentunut toteamus Viken olleen vain vessassa luksushuoneistomme kylppärissä. Jäimme miettimään, miten Vertin käy kotiin palattuamme, kun makuuhuoneitakin on neljä ja vessoja kaksi.

Teron keräilijäluonne on viehättynyt auton rakkineiden lisäksi kolikoista. Niiden metsästys vei meidät Maltan keskuspankkiin, jossa esiteltiin aina Maltan Rooman vallanajoista lähtien ollutta maksuvälineistöä. Tunsin itsemme melko maalaishiirulaisiksi. Maltan keräilysarjan myyntivirkailija oli pilkun tarkka sarjoistaan. Näin varmasti kannatti olla oikeille harrastelijoille, mutta kun meidän ostopäätös nojasi siihen, mikä sarja olisi halvin ja nätimmän värinen niin ehkä meidän kohdalla olisi voinut ottaa hieman rennommin. Samana päivänä oli muuten Maltan viimeinen päivä, jolloin keskuspankki lunasti Maltan omia rahoja takaisin.

Lähdön päivän koittaessa, otimme hevoskärryt ehtiäksemme bussiasemalle. Pieni kärry heilahti uhkaavasti meidän kiivetessä kyytiin. Ajuri toivotti Vertin tervetulleeksi ajopukille seurakseen istumaan. Reilun varttitunnin kärryajelu oli Vertin mielestä ihan paras juttu koko reissussa. Parhaimmillaan perässämme ajeli parisen kymmenen auton letka. Itse en voinut muuta kuin ihailla maltalaisten kohteliasta ja ystävällistä suhtautumista meihin turisteihin. Hymy oli hyytynyt ylityöllistetyssä ruokapaikassa ja ruuhkabussissa. Terokin sai vain kohden kohteliaan vaikkakin tuiman mulkaisun lakistaan keskuspankissa, kun se oli unohtunut sisään astellessa. Oman arvonsa tunteva bussikuski taas karjui Terolle ”Turpa tukkoon, suljen oven, kun itse niin päätän.” Vastaus oli tullut Teron melko voimalliseen karjaisuun sulkea ovi. Leikattu olkapääni oli jäänyt tolpan ja avautuvan oven väliin nalkkiin eräällä bussimatkalla. Ovi antoi onneksi hieman periksi, joten uudelleen istutettu jänne pysyi kuitenkin paikallaan ja pienen sanan vaihdon jälkeen ovikin sulkeutui.

Valenciassa olimme jättäneet auton parkkipaikalle, josta oli lentokenttäkuljetus. Työntekijän englanti ei ollut paras mahdollinen, mutta Google Kääntäjä auttoi kummasti. Romania oli opettanut hyvin meidät.  Uutena kokemuksena saimme kuunnella Kääntäjän monotonista ääntä puhelimesta useampaan otteeseen selvittääksemme, missä kulmassa shafööri meitä odotti. Ihmettelimme tosin, miksi kuski ei noutanut meitä paikasta, jossa oli kehottanut meitä odottamaan. Miksei hänellä ei ollut tiettyä nurkkaa, johon aina neuvoisi noudettavat tulemaan? Mutta mikäpä me ollaan neuvomaan. Toihan se varmasti hieman lisäjännitystä hivenen yksitoikkoiseen työhön, kun monta kertaa ajaa saman reitin asemalla ja joka kerta löytää haettavat, milloin mistäkin. Kukin tavallaan…