Joulu on nurkan takana 16.12.

Kun on lämpöä parisenkymmentä astetta ja aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta, on meidän koko perheen joulutunnelma auttamattomasti hukassa. Mahtavat ovat jouluvalot kylällä ja joulutilpehööriä pursuaa kauppojen hyllyillä, mutta kaivattua tunnelmaa ei ole vielä voinut ostaa mistä pussillista. Oli pakkanen tai loska ulkona koto-Suomessa, niin sisällä havupuun rasahtelu takassa tai leivinuunissa, piparin tuoksu ja tutut joulukoristeet loihtivat aina väkisinkin joulun tunnelman. No ei ole loskaa tai pikku pakkasta. Uuni on ulkona vaunun alla, joten tuoksut karkaavat taivaan tuuliin vaikka, kuinka polttaisi viimeisen pellillisen pipareita jouluntuoksun viimeistelyksi. Tuttuja koristeita ei mahtunut mukaan. Tosin ei yritettykään.

Alkuviikosta päätimme tehdä asialle jotain ja tallustimme paikalliseen joulupuotiin. Kaikkea hienohan siellä oli, mutta kovin olivat isoja pikku kotiimme. Lopulta pitkän pähkimisen jälkeen päädyimme pikkiriikkisiin valoihin ja itse tehtyihin lumihiutaleisiin ja tonttuihin ikkunoissa. Jokainen tonttu on ollut oma persoonallinen luomuksensa. Ikkunoissa seikkailee niin Notre Damen kellonsoittaja kuin suoraan ulkoavaruudesta laskeutunut Humanoidi-tonttu. Santa Parkissa emme ole koskaan niitä nähty, mutta ehkä he ovat niitä kuuluisia Joulumuorin peräkammarin poikia. Tonttujen myötä tunnelmakin pikkuisen kohosi.  Ulos ei olla kuitenkaan mitään viitsitty viritellä, kun ei ole vielä sitä markiisiakaan.

Vakuutusyhtiöasiointi ei ollut tällä kertaa se kivuttomin juttu. Irrotettiin siis markiisi ja löydettiin reikä. Nyt sen voi jo kirjoittaa uudelleen, ilman verenpaineen nousua. Sen verran koville se kuitenkin otti meille molemmilla, että vasta parin päivän päästä kilautimme vakuutusyhtiöön. Vahinkoilmoitus opastettiin tekemään nettiin. Yhtiön sivut jumittivat, jäi tekemättä. Jumittivat vielä seuravana päivänäkin. Kolmantena päivänä totesimme, että parasta tarttua luuriin, jos tätä asiaa meinattaisiin jotenkin eteenpäin saada. Lankojen toisessa päässä yritti virkailija olla topakkana ja ohjeisti edelleen nettiin runoilemaan tarinamme. Onneksi Tero oli puhelimessa. Olisin saattanut lämmetä alta aika yksikön ja antaa suoran palautteen, joka ei olisi todennäköisesti vauhdittanut asiamme hoitoa. Pikku väännön jälkeen virkailija otti tiedot ylös ja lupasi, että meihin olla parin päivän sisällä yhteydessä. Vähän on kuulemma ruuhkaa, kun on tuo netti ollut jumissa. Juuh, ollaan huomattu. Ruuhkaa oli ja kuuden päivän päästä tuli viesti, että SVT ottaa yhteyttä. Pohdittiin, kukahan onneton joutuu lähtemään joulun alla työmatkalle Aurinkorannikolle? Harmittaakohan kaveria?

Tuli puhelinsoitto, joka Teron mukaan meni osapuilleen näin:

  • ”SVT:stä päivää. Haluaisimme tarkistaa vaunun. ”
  • ”Juu ilman muuta. Ollaan Fugessa.”
  • ”Aha, no sitten kun saavutte Suomeen.”
  • ”Öö, menee ensi vuoden heinäkuun loppuun ja olisi haluttu toi markiisi hoitaa nyt ainakin täällä Espanjassa. Selitin asian sinne vakuutusyhtiöön.”
  • ”Okei, no tota mitähän ne siellä vakuutusyhtiössä oikein ajatteli.”
  • ”Ei varmaan yhtään mitään.”
  • ”Tuota siirrän asian jollekin viisaammalle ja hän on yhteydessä.”

Voitaisiinpa mekin täällä siirtää näitä asioita aina Viisaalle, mutta kun mukana on kääpiöistä vain Unelias-kuski, Nuhanenä-kokki, Vilkas-Vertti ja Vertin mielestä Jörö opettajana, joten turha toivo. Näillä on pärjättävä.

Seuraavaksi tuli parin päivän päästä pyyntö sähköpostilla lähettää kuvia neljästä eri suunnasta vahingosta. Ihan ei ollut kaikista ilmansuunnista tajuttu kuvailla, mutta amatööritason kuvamme kuitenkin kelpasi ja SVT totesi, et ok. No vieläkin odottelemme vakuutusyhtiön lopullista lupaa, joten jouluksi ei taideta saada markiisia. Reikä seinässä -viihdeohjelma kuitenkin lakkautettiin ja ensiapuna tilkittiin reikä umpeen. Ei tule vettä sisään eikä rakenteisiin. Taitaa jäädä korjaus Suomeen tällä menolla.

Jos on ollut hieman tuo kodinkoristelu kotikutoista, niin itseni osalta en ole siihen tyytynyt. Tiina-ystäväni on ollut koko syksyn maskeerauskoulun oppeja omaksumassa täällä. Niistä taidoista pääsin itsekin nauttimaan viime metreillä. Jos reilu nelikymppiseksi oli päästy ripsarilla ja parikymmentä vuotta sitten ostetulla puuterihuiskulla, niin nyt tulevat ammattilaiset sutivat ahkerasti. Ensimmäisenä päivänä loihdittiin kabaree-tähtiaines esiin ja seuraavana mentiin hieman hillitymmällä kauneusmeikillä. Ensimmäisessä taiteilussa meni reilut pari tuntia ja toisessa vajaa pari tuntia, joten vielä joudun pohtimaan, kuinka paljon sitä oikeasti ehtii jatkossa jauheita pöllyttämään ennen töihin lähtöä. Todennäköisesti saavat oppilaat jatkossa eteensä saman variksenpelättimen kuin aikaisemminkin.

Hauskaa meillä oli ja hetken tunsin olevani oikeasti kaunis. Tästä hurmoksesta otimmekin kaiken irti ja vietimme yhden päivän shoppaillen. Jos oli vaatteet kulahtaneita matkaan lähtiessäni, niin nyt on monta uutukaista mukana. Illan pimetessä Tero ajeli hakemaan minua kotiin ja lupasi seuraavan kerran antaa minulle shoppailuluvan kotimaassa, koska muuten joudutaan osa tavaroista lähettämään rahtina kotiin ja Kiina-kauppojen säästöt sulisivat savuna ilmaan kuten Teron ilmanpaine-eurojen säästöt Valenciassa.

Jossain vaiheessa harrastimme reissun aikana ahkerasti liikuntaa. Fugeen laskeutumisen jälkeen on ollut notkahdusta havaittavissa, mistä saattaa johtua yleisen vireystilan lasku. Olemme jo tehneet korjaavaa liikehdintää, emmekä vain kierineet murheissamme. Nyt odotellaan tuloksia tunnelmiin. Kämppärin takana on luonnon tilassa olevia kukkuloita, joilla risteilee lenkkeilypolkuja ylös ja alas mäen rinteitä pitkin. Kasvillisuus on kovasti erilaista kuin kotona. Eräänä aamuna törmäsimme karvakasaan, joka tuhisteli aluskasvillisuudessa. Tutkailimme aikamme ja varovasti taittelimme kasveja sivuun sen edestä. Vihdoin pikkuisen pää vilahti ja totesimme seurailevamme marsua. Jonkun lemmikki oli päässyt karkuteille tai ehkä täällä kampanjoidaan kesälomamarsujen puolesta syyskuussa lomien jälkeen kuten meille kissimirrien. Tämä yksilö oli kovasti pullea ja kiiltävä turkkinen, joten ainakaan vielä se ei ollut vapaudestaan kärsinyt. Saatoimme vain kuvitella, miten helppo saalis tuo Etelä-Amerikan lahja lemmikkimaailmalle olisi kukkuloiden metsästäjille. Jollain kettuperheellä on ehkä tänä jouluna makea kunnon kemut.

Kaikissa amerikkalaisissa sarjoissa oli lapsuudessa aina joulujakso, joka esitettiin jouluviikolla. Sitä ei nyt tähän hätään meidän tragikoomisesta perhesatiirista pysty loihtimaan, mutta kerronpa, kuinka me tosissamme yritämme naapurin eläkeläisille saada joulurauhan. Myöhäisteinin ja esipuberteetikon kanssa on turha enää jutustella tontuista. Se bussi on jo mennyt aikaa sitten. Vertti jopa otti aiheesta kierrokset eräs ilta, koska hänen mielestään on naurettavaa puhua joulupukista lahjojen yhteydessä. Joten muutaman illan aikana olemme tehneet töitä tarinoiden muodossa oikein urakalla saadaksemme pojat ymmärtämään, miten keskellä aluetta muiden ihmisten seurassa olisi vallan kohteliasta, yrittää olla mahdollisimman hiljaa yörauhan laskeuduttua vaunujen ylle. Olemme kertoneet heille tarinaa, kahdesta veljeksestä, jotka vaunussamme seikkailevat ilta-aikaan.

Tänä iltana saimme kertoa tarinan, joka kuvitteellisesti tapahtui edellisiltana. Pojista isompi totesi hänellä olevan kuuma ja ennen kuin kumpikaan mukana olevista vanhemmista ehti reagoimaan, oli vaunun ovi jo pamahtanut auki. Ilman isompaa mekkalaa se saikin olla auki ja hetken jo vanhemmat hengähtivät. Ehkä tästä ei nyt ole tarvetta kutsua koolle sipisevää perhepalaveria. Pojista isompi oli ottanut opikseen aikaisempien iltojen opetustarinan, jossa oli käyty läpi, kuinka ovi suljetaan mahdollisimman hiljaa ja vetikin sen mallikelpoisesti kiinni, kunnes pikkuveli sängyltään tottuneen ottein alkoi naljailla oven napsahtaneen ainakin kaksi kertaa sulkeutuessaan. Tässä kohtaa oli pakko todeta veljeksillä olevan elämässä asiat sangen hyvin, kun voidaan alkaa kiistelemään napsahtaako ovi kerran vai kaksi puolen yön aikaan. Koska aiheesta ei päästy sopuun, oli isoveljen hyvä antaa esimerkki pikku veljelleen. Ovi auki ja voimakas kiskaisu kommentilla ”Nyt se naksahti kaksi kertaa”. Heti perään kolmannen kerran ovi auki ja sievä sulkeutuminen yhdellä naksahduksella kysymyksellä ”Huomaatko eron?” Historian kirjoihin ei jäänyt pikku veljen vastausta, sillä sen keskeytti uninen äidin sihinä isoveljen korven juuressa, siitä miten hiljaa päät tulee laskeutua saman tien tyynylle, mitä kutsutaan ainakin joissakin osissa Pohjolaa nukkumiseksi.

Viken mielestä nämä meidän kertomat opetustarinat ovat ihan syvältä ja hän tiedustelikin kohteliaasti tarinan päätteeksi, voisimmeko jo pikkuhiljaa lopettaa niiden kertomisen. Lupasimme toteuttaa hänen toiveensa heti, kun emme enää inspiroidu posliinikaupan norsuveljeksistä. Uusi tarina saattaa heitä jo tosin odottaa huomenillalla, jos vanhat merkit pitää yhtään paikkansa…