Hei, hei, Vikke 1.7.

Omaha beachillä paukkui 74 vuotta sitten. Meillä paukahti aamutuimaan, kun lähdimme kämppäriltä ajelemaan kohti Brysseliä. Loivassa sisäkaarteessa oli penkereen parannustyöt käynnissä, mitkä kavensivat tietä metrin verran. Näkyvyys oli huono, mutta edessä ei näkynyt tulijoita, joten lähdimme ohittamaan työmaan. Kesken ohituksen vastaan pyyhälsi paikallinen Teuvo, maanteiden kuningas. Kuului kunnon pamaus ja kuskin puoleinen sivupeili maustettuna lisäpeilillä iskeytyi sivuikkunaan. Todennäköisesti meidän jokaisen kalsareihin piirtyivät uudet, muhevat raidat. Taisin jopa unohtaa moittia Viken kielenkäyttöä hänen karjuessa takapenkiltä: ”Mikä helvetti se oli?”

Matkanteko pysähtyi siihen paikkaan keskelle työmaa-aluetta ja hyppäsimme ulos tutkimaan auton ja erityisesti vaunun saamia vahinkoja. Tilanne oli käynyt niin nopeasti, että olimme varmoja, että vastaantulija oli vienyt mennessään vähintään osan vaunun etukulmasta. Tarkastelun päätteeksi huokasimme ja totesimme tarvitsevamme vain hyvää pyykinpesuainetta vaurioiden korjaamiseen. Ulkoisesti kaikki näytti olevan kunnossa. Huh! Omalla puolellaan Teukka oli kömpinyt omasta ajokistaan pihalle ja inventoi sivupeilinsä rikkoutuneita muovinpalasia.

Tehokkaasti hän keräili palasien kanssa myös kiukkunsa ja ranskalainen temperamentti ryöpsähti silmillemme. Aiheesta olisi voinut keskustella skandinaavisen viileästi ja rakentavasti, mutta vastapeluri ei ollut tällaisesta tavasta ilmeisesti kuullutkaan. Ennen kuin ehdimme hänen luokseen, viuhtoivat kädet jo kuin hollantilaiset tuulimyllyn siivet ja äänihuulet olivat kovassa kulutuksessa. Meidän englannin kielinen keskustelunavaus sai kaverin silmät muljahtamaan ympäri ja äänen kohoamaan kohti falsettia. Miten aikuinen mies kehtasikin metelöidä sillä tavoin? Tero yritti keskustella aiheesta asiallisesti englanniksi, mutta oma pinnani katkesi hyvin lyhyessä ajassa ja avasin oman sanaisen arkkuni suomeksi. En nähnyt mitään järkeä jatkaa englannilla, koska Teukkakaan ei tähän kyennyt tai halunnut. Vielä viime kesänä en olisi villeimmissä mielikuvissanikaan osannut kuvitella meitä molempia, melko kilttejä suomalaista, seisomassa keskellä kylänraittia Ranskassa huitomassa ja karjumassa suomeksi: ”Tämän tilanteen olleen ihan oma vikasi, Urpo!”.

Omasta näkökulmasta katsottuna näin olikin. Me olimme syyttömiä ja Teukka syyllinen. Meillä oli väistämisvelvollisuus kyllä työmaan alussa. Koska työmaalla ei ollut liikennevaloja eikä näkyväisyyttä, oli Tero tehnyt sen ainoan ratkaisun mikä oli tehtävissä eli lähtenyt ohittamaan sitä, kun ketään ei näkynyt. Meidän mielestämme Teukka olisi kuulunut kyntää omalla penkereellä ja väistää meitä, mutta hän oli ajanut liian kovaa ja jääräpäisesti omalla kaistallaan. Tulimme siihen lopputulokseen, että joko hänen näössään, liikenneälyssään tai muuten vaan ymmärryksessään oli vajavaisuutta, joten pitäköön tunkkinsa ja rikkonaisen peilinsä. Meille ei ollut käynyt mitään, joten vakuutusyhtiön virkailijoitakaan ei tarvinnut alkaa hätyyttelemään. Olisi edes alkanut laskemaan volyymia, niin olisimme voineet yrittää vielä, mutta meidän pikaoikeudenkäynnissä tuomio oli selvä: hän oli syyllinen, joten survokoon kätensä taskuun ja maksakoon peilinsä.

Palatessamme autolle päin kuiskaili läheisen portin takana varsin iäkäs mummeli mielipiteitään. Hän varsin selväsanaisesti paheksui meitä vastaan tullutta maanteiden ritaria ja asettautui meidän puolellemme. Hän ei ollut halunnut tulla todistamaan tilannetta, sillä Teuvon kanssa oli kuulemma koko kylällä riittänyt haasteita vuosien varrella. Oli se hyvä, että olimme kertoneet niin sujuvasti hänestä mielipiteemme. Ei hän ollut sanaakaan ymmärtänyt, mutta eleemme oli kertonut riittävästi. Tämä oli balsamia haavoillemme. Tämäkään tilanne ei ollut hohdokkain hetkemme tämän vuoden aikana, mutta ääliöitten edessä on turha nöyristellä, kun asiallinen puhe ei ollut kelvannut. 

Illan hämärtyessä saavuimme Luttren kylään, joka oli mukavan lähellä Charleroin lentokenttää, josta Vikke lentäisi kotiin seuraavana aamuna kotiin. Asterixista ja Obelixista tuttu tietäjän hahmo otti meidät vastaan kämppärillä. Tukka oli tosin huomattavasti lyhyempi ja vaatteetkin nykyaikaisemmat, mutta sivuprofiili ja ryhti olivat kuin suoraan Akvavitixilta. Tietäjän ominaisuudet erityisesti ravintoloiden osalta osoittautui hänen kohdallaan varsin köyhäksi. Ravintoloita ei kuulemma ollut juurikaan lähitienoilla. Ravintolaan kuitenkin halusimme, maksoi, mitä maksoi, sillä olisi meidän yhteinen ateria pitkään aikaan. 

Googlen auttaessa päädyimme melkoisen stand up -isännän hoteisiin illan päätteeksi. Meidät vastaanottanut tarjoilija ei aluksi edes ymmärtänyt meidän haluavan ruokaa, mutta ravintolan isännän saapuessa takahuoneesta salin puolelle alkoi tapahtumaan. Ruokaa sai kuulemma ilman muuta ja juomaakin ihan mitä haluaisimme. Punaviini oli kuulemma erityisen hyvää ja sitä oli isäntäkin naukkaillut hyvän tovin itsekin. Rento ja kovaääninen isäntä ilahtui palavasti, kun kuuli meidän ajautuneen Suomesta Belgian takamaille. Hänen omat juurensa löytyivät Kosovosta. Välimeren räiskyvät geenit ja punaviini vauhdittivat isännän välillä tanssahtelemaan ja kuhertelemaan tiskin takana työskennelleen tarjoilijattaren kanssa. Muita asiakkaita hän viihdytti kovaäänisellä keskustelulla, joka mitä ilmeisemmin oli perin hulvatonta naurun remakasta päätellen. Emme jääneet itsekään osattomaksi vitseistä, vaan osa niistä käännettiin meillekin. Jokaiselle uudelle asiakkaalle meidät muistettiin myös esitellä. Tällaiseltako Korkeasaaren simpansseista tuntui. Tästä sirkuksesta jäi puuttumaan vain banaanit, joilla muut asiakkaat olisi meitä voinut syöttää, muuten me jo olimmekin uteliaiden katseiden rei´ittämät.

Yön pimeinä tunteina kömmimme saattelemaan Viken lentokentälle. Jopa Verttikin halusi lähteä mukaan, vaikka mukana oli hänelle itselleen jäänyt hieman epäselväksi, sillä seuraavana päivänä hän kyseli, oliko hän mukamas ihan oikeasti ollut siellä. Sinne se lapsi saapasteli varmoin askelin turvatarkastukseen vilkuttaen huolettomasti meille. Vajaa vuosi oli Viken osalta takana ja edessä oli kaverin luona asustelu ja kesätyöt. Emme osanneet olla haikeina Teron kanssa. Näkisimmehän hänet jo melko pian ja toisaalta tähänhän me ollaan taidettu pyrkiäkin: itsevarmaan ja itsestään huolta pitävään lopputulokseen. Oli hienoa kokea, kuinka nuori otti vastuun itsestään. Siipiä kokeiltiin ja ne ottivat kantaakseen. Tältäkö se lintuemosta tuntui? 

Seuraavana aamuna me kolme jäljelle jäänyttä muskettisoturia lähdimme kiillottamaan polkupyörien satuloita läheisen kanavan rantaa pitkin Charleroihin. Samaa rantaa pitkin olisi päässyt toiseen suuntaan Brysseliinkin, mutta yli 30 asteen helteessä reilun 50 km matka yhteen suuntaan ei tuntunut mielekkäältä. Charleroin laitamilla oli runsaasti hylättyä teollisuutta, joten eteemme taisi avautua todennäköisesti belgialainen tehdaskaupungin laitamat 1950-luvulla. Hylätyissä tehtaissa oli jotain kummitusmaista, mutta ei ne tainneet olla kovin kauniita viime vuosituhannella toimiessaankaan. Jos haluaisi perustaa kummitusteemaisen huvipuiston, niin paikka oli löytynyt. Loppu kaupunki oli hieman nuhruinen tummanpunaisesta ja -harmaasta tiilestä rakennettuine rakennuksineen. Retken suurin kohokohta oli kanava, sen sulut ja kanavalaivat, joita saimme katsella runsain mitoin pyöräillessä. 

Belgia ei ihan vakuuttanut meitä, mutta olimme päättäneet käydä EU:n ytimessä, joten kai nyt Brysselissä löytyisi jotain hohdokkaampaa. Vanhaa keskusaukiota oli kehuttu yhdeksi kauneimmista ja sitähän se oli. Kultakoristeiset rakennukset loistivat ehdottomasti eri tavalla kuin minkään muun kaupungin aukiot. Belgialaiset ranskanperunat maistuivat erilaiselta kuin tavallisesti. Näimme prosessin alusta loppuun asti ja ihan ne olivat aitoa oikeaa perunaa, joita tarjoiltiin uskomattoman monen erilaisen kastikkeen kera. Jälkiruoaksi etsimme vohvelikioskin. Niin tässä meidän löytämässämme kuten kaikissa muissakin kioskeissa oli tuhoton määrä erilaisia täytevaihtoehtoja. Valinta teki tuskaa kaikille. Vohvelit ovat aina olleet hyviä, mutta belgialaisissa vohveleissa oli oma viehätyksensä, joka ei voinut kilpailla omatekoisten kanssa. Ihan sama kuin vertaisi hevosta ja aasia, lähtökohtaisesti ehkä jotain samaa, mutta ei sitten kuitenkaan. 

Tintti ja Smurffit marssivat esiin näyttävästi katutaiteessa. Lisäksi törmäsimme sattumalta Tintti-näyttelyyn. Vaikka sarjakuvahahmot olivat mielenkiintoisia, tuntui Mannaken pis – Pissaava pikkupoika viihdyttävän aasialaistaustaisia turisteja erityisen paljon. Kahden pojan äitinä heidän tasolleen oli jotenkin vaikea päästä. Toisaalta eipä loppu perheestäkään kukaan onnistunut aiheesta huumoria repiä, vaikka useasti siinä olemme onnistuneetkin, joten aasialaisturistien kiherrys jäi meille mysteeriksi. Kun Brysseliin oli tultu, pyrimme pääsemään EU:n ytimeen eli EU-päämajan portaille. Lähestyimmepä sitä, kuinka monesta suunnasta, oli yrityksemme tuomittu epäonnistumaan.  Kaupunginosa, jossa virastot sijaitsivat, oli suljettu poliisisaattuein. Taisi olla joku kokous käynnissä tai käynnistymässä, mutta meitä ei sinne kaivattu, joten emme sitten käyneet itseämme siellä sivistämässä.

Sivistymättöminä moukkina jatkoimme seuraavana aamuna matkaa Luxemburgiin, jossa majoituimme pääkaupungin eteläpuolelle. Ulkoilu- ja pyöräreittejä oli kovasti kehuttu, joten olimme päättäneet niitä sitten myös kuluttaa. Tämä oli tehty helpoksi, sillä välittömästi kämppärin portilta lähti polkuja ja leveämpää kevyenliikenteen väyliä kohti erilaisia lampi-, metsä- ja peltoalueita. Näiden verkostojen kautta lähdimme tutustumaan pääkaupunkiin. Vapun vierailun jälkeen olivat lämpötilat kivunneet tasaisesti ylöspäin, minne ikinä olimme menneetkin ja vesisateet ovat olleet kovin hetkellisiä tuttavuuksia. Luxemburgissa elohopea kiipesi jo yli 35 asteen. Pyöräillessä tuulenvire mukavasti vilvoitti, mutta paikalle pysähtyessä iski läkähdyttävä kuumuus, joten meillä ei juurikaan ollut suuria haluja retkeillä kaupungin kaduilla. Päivän paras anti oli ehdottomasti sopivasti kävelykadun vieressä ollut ravintolan pöytä, josta saattoi pitkään ja hartaasti seurailla ohikulkevia ihmisiä.

Olemme Teron kanssa löytäneet itsemme Luxemburgiin jokunen vuosi sitten reppureissulla. Villeroy & Bochin tehtaanmyymälän edessä oli tuolloin ulkomyyntipäivä, jossa hinnat olivat eurosta ylöspäin ja katto asettautui maltillisesti muutamaan kymppiin suurimpienkin tarjoilukulhojen ja -vatien kanssa. Vannoin tuolloin ostavani seuraavalla kerralla koko astiaston uusiksi, jos sattuisin paikalle auton kanssa. Itselläni ei ollut enää mitään havaintoa, mistä päin Luxemburgia myymälä löytyisi, mutta Tero on kuin vanha koni. Kerran käytyään paikassa on kartta piirtynyt lähtemättömästi jonnekin hänen ryppyisen aivomassan sopukoihin. Sinne pihalle minut jälleen saateltiin. Sisimmässään armas aviomieheni taisi huokaista helpottuneena, sillä pihalla ei näkynyt ulkomyyntiä. Sisällä myymälässä hinnat olivat edelleen yllättävän huokeita, mutta rehellisyyden nimissä en nähnyt mitään järkeä lähteä vaihtamaan suomalaista Arabiaa luxemburgilaisiin hienouksiin. Prisman talousosastolta, kun ei taitaisi saada uutta kohtuuhintaan vanhan tilalle haaverin sattuessa. Ehkä mieheni vain tuntee minut paremmin kuin monesti antaa ymmärtää ja käynnin tarkoituksena olikin vain kerätä irtopisteitä seuraavaan hänen keksimään hullutukseen. Hullutus, josta minulle ei ole vielä ehditty kertoa…