Eikö enää koskaan uudelleen? 25.4.

Olen joitakin vuosia harrastellut hyvän ystävän kanssa ”Väsyneiden vaimojen” -reissuja, jolloin otamme repun selkään ja vietämme viikon jossain päin Eurooppaa. Useimmiten olemme varailleet pari kolme hotellia eri paikoista ja vaihtaneet paikkaa paikallisbusseilla. Seikkailuhenkisempää saattaisi olla lähteä Aasiaan tai sademetsään, mutta tämä on riittänyt meille keski-ikäisille naisille mainiosti. Eräällä tällaisella retkellä piipahdimme muutamaksi yöksi Montenegroon. Lehdet olivat ensimmäisiä kertoja hehkuttaneet Montenegroa Balkanin helmeksi ja joku oli lämpimästi suositellut sitä upeana paikkana. Saavuimme illalla myöhään majapaikkaan ja totesimme niin maan sen nurkkauksen kuin majapaikankin sillä hetkellä aivan kamalaksi. Siltä istumalta olisimme halunneet palata takaisin Kroatiaan. Olimme kuitenkin jääneet ja löytäneet niitä helmiä. Tosin, että heinäkuussa liikenne oli kaaosta, lämpömittari oli noussut lähemmäksi 40 astetta, Kotorin lahti haisi meren levältä ja turisteja oli järjetön määrä. En odottanut innolla Montenegroa. Olimme päättäneet käydä melko rajan pinnassa ja yöpyvämme vain pari yötä antaen maalle kuitenkin mahdollisuuden.

Tullissa meiltä tutkittiin passit, mutta sen lisäksi toinen tullimies tiedusteli, ”Onko meillä jotain mukana?” Emme oikein tavoittanut, mitä hän moisella kysymyksellä tarkoitti. Tuijotimme häntä hieman ihmeissämme ja kysyimme ”Mitä pitäisi olla mukana?” ”No esimerkiksi vain vaatteita” oli vastaus. Myöntelimme ponnekkaasti vaatteita olevan vain mukana, jonka jälkeen hän viittoili meidän jatkavan matkaa. Emme ilmeisesti edelleenkään olleet potentiaalisia salakuljettajia tai hän oli päätellyt kurkkiessaan autoon sisälle sen olevan liian suuritöinen tarkastettava. 

Kotorin rannalta Bijelan kylästä löysimme talon ja pihan, joka oli valjastettu leirintäaluetoimintaan. Alue pursusi vanhoja 70- ja 80-luvun asuntovaunuja, joiden kohtalo ei meille oikein auennut majoituksen aikana. Iloinen isäntä marssi vastaan ja suositteli ottamaan ihan minkä paikan tahansa alueelta. Hän pahoitteli kovasti, ettei ravintola ollut ihan vielä auki, mutta muut palvelut kyllä toimisivat. 

Alueella saimme tutustua pitkästä aikaa suomalaispariskuntaa ja vaihdella heidän kanssaan ajatuksia. He osasivat kertoa, että ravintola oli ollut jo edellisvuonna rakenteilla. Alueella kuljeskellessa saattoi todeta, ettei kaiken tarvinnut olevan ihan niin justiinsa. Jos Fuengirolan kämppärin pesutiloja puunattiin kolme kertaa päivässä, sai täällä ihan itse potkiskella isoimmat kuivuneet lehdet suihkun lattialta pois ennen suihkuun menoa, ettei viemäri tukkeutuisi. Toisaalta huoltorakennus henki uudisrakennuksen tunnelmaa: osa vessojen ja suihkujen ovista olivat vielä rakennusmuovien peittämät. Ehkä tarkoituksella, sillä antoihan kirkkaan sininen muovi mukavasti lisäväriä muuten harmaaseen rakennukseen. Isäntä oli valtavan mukava ja huolehtivainen. Heti ensimmäisenä iltana hän pahoitteli, ettei alueella ollut vielä yövartijaa, joten voisimme tuoda pyörät hänen talonsa eteiseen, jos haluaisimme. Lohdutimme häntä, että kiinnitämme pyörät kuljetustelineisiin ja jos joku ne siitä vie, niin menevät todelliseen tarpeeseen. Polkukoneemme saattavat jo olla hivenen vanhat ja kohuisen. Kellään ei ollut tarvetta sinä yönä eikä seuraavinakaan.

Jos edelliskerta Montenegrossa ei ollut napakymppi, niin tällä parin yön visiitin perusteella saatoimme todeta palaavamme vielä joskus takaisin ja mieluiten turistisesongin ulkopuolella. Ekana aamulla lähdin taivaltamaan itsekseni lenkille. Paluumatkalla vastaani käveli hikinen kanssalenkkeilijä, joka jo kaukaa nosti peukun pystyyn ja kohdatessamme löimme yläfemmat. Toivotimme toisillemme tsemppiä. Rantatie oli yhtä suurta viemäriverkkotyömaata, mutta silti siellä saattoi kulkea niin kävellen, pyöräillen ja myös autolla. Sopu tilaa antoi hyvin joustavasti. 

Vertti oli jo koko Kroatian viikon kysellyt, milloin me lähtisimme treffeille eli hän saisi pelata rauhassa pelikonsolilla kavereiden kanssa. Vaunussakin tämä toive esitettiin ahkerasti, mutta teltassa laitteet oli mahdotonta levittää, koska tilaa ei yksinkertaisesti ollut. Sovimme lähtevämme lähiravintolaan, kun nyt sellaisia sattui olemaan lähinurkalla. Jotenkin tuntui koko tilanne lapsen hylkäämiseltä, kun astelimme siisteissä vaatteissa kämppäriltä ulos, toisen jäädessä telttaan kyyhöttämään. Mutta toive oli hänen, joten vaiensimme kolkuttelevan omatunnun sujuvasti. Lähiravintola osoittautui täyden napakympin löydöksi. Tarjoilija jaksoi huolehtia meistä kuin kuninkaallisista ja vessaan mennessämme hän saattoi meitä molempia joka kerta ovelle asti. Ensimmäisellä kerralla aloin jo jännittämään, tuleeko hän ojentelemaan vessapaperiakin, mutta onneksi sain selvitä ihan itse.

Kotorin lahti oli tällä kertaa täysin hajuton tai miltä nyt normaalistikin meri nyt tuoksuu. Vesi oli kirkas, mutta pinnan alla tanssivat laajat levälautat omaa tanssiaan vedenalaisten virtojen rytmissä. Tuntui pahalta nähdä, kuinka meren lahti oli selvästi likaantunut lahtea ympäröivien kaupunkien toimesta. Vaikka keli oli aurinkoinen ja kesäisen lämmin, niin yhtään ei vesi houkutellut uimaan. 

Ajelimme Kotorin lahden ympäri. Ajatuksena oli käydä tutustumassa sen pikkukaupunkeihin. Päädyimme itse Kotoriin, joka henki muurien suojassa lähes tuhannen vuoden historiaansa. Turisteja oli jonkin verran liikenteessä, mutta saatoimme kulkea kuitenkin kapeilla kujilla omaan tahtiin ilman, että liiskaannuimme turistiryhmän vastaan tullessa talon seinään.  Kaupungin takaosasta olisi nousseet useamman sadan portaat askelmat näköalapaikalle, mutta jätimme sen väliin. Tero oli uskaltautunut ensimmäistä kertaa ilman keppiä liikenteeseen Oberstdorfin kuperkeikan jälkeen, joten emme lähteneet onneamme kokeilemaan. Kaveri oli kuitenkin sen verran iso kokoinen, että jalan sanoessa sopimuksen irti olisi Pekka Niskan nosturin paikalle saanti melko haastavaa ja minun ja Vertin voimin miestä ei olisi mäennyppylältä alas saatu.

Kroatian vuoristomaisemat olivat karun kauniit, mutta lähtiessämme ajelemaan Kotorin rannalta kohti sisämaata ja Bosnia-Hertzegovinaa muuttuivat maisemat vielä astetta karummiksi. Jos Kroatian puolella oli taloja siellä täällä maisemien keskellä, oli Montenegron puolella lähes autiota. Puusto vaikutti pienemmältä ja rosokalliot paljaammilta. Jossain vaiheessa havahduin kyselemään, olisiko vielä pitkäkin matka rajalle. Tero totesi, että navin mukaan vaihtuisi jälleen maa tuota pikaa. Vastauksen jälkeen mutkan takaa paljastuikin hieman yllättäen rajakoppi. Vakavailmeinen virkailija istui lasiseinän takana ja jotain hän meille sanoi. Olin kaivanut vauhdilla passit esille ja Tero ojensi niitä virkailijalla. Kieli ei meidän mielestä vielä tänäkään päivänä ollut englantia, jota meille puhuttiin, mutta jollain tapaa Tero tajusi, että tässä olisi kyseessä vain tietulli. Hieman nolona otin passit takaisin ja purin alahuulta jämäkästi, etten alkanut siinä kohtaa hihittämään. 

Teron painaessa kaasua ryöpsähti riemu valloilleen. Olimme sitten tarjoilleet passeja tietullissa. Uskomattoman viilipyttymäisesti virkailija oli asiaan suhtautunut, joten emme olleet kenties ainoita tai sitten koulutuksessa oli korostettu mahdollisista juntti-turisteista, joilta saattoi odottaa lähes mitä vaan. Eikä sinne rajallekaan kovin pitkä matka olut, joten melkein me oikealla luukulla matka-asiakirjojamme esittelimme.

Montenegron kämppärillä oli omistajan poika suositellut meitä lämpimästi poikkeamaan Trebinjeen, joten suunnistimme sinne. Pienessä kaupungissa meille välähti, että saattaisimme tarvita paikallista valuuttaa. Montenegrossa olimme selviytynyt euroilla, mutta täällä oli jälleen oma raha. Oletimme maan olevan halpa, mutta koska emme tienneet mikä oli valuutan kurssi, emme oikein osannut hahmottaa, miten edullisesta oli kyse. Torimyyjät eivät puhuneet englantia ja koska puhelinoperaattorimme oli ilmoittanut sangen kalliista netistä emme voineet turvautua siihenkään. ”Tällaistako se oli ennen vanhaan matkustaminen” kyseli Verttikin. Nauroin ja kerroin ”Ennen vanhaan selvitettiin asiat jo etukäteen eikä vasta, kun ollaan tilanteessa.” Taito joka varmasti kaikilla muilla olisi paitsi meillä. Torinlaidalla löysimme yliopisto-opiskelijoiden infopömpelin, joten haastattelimme opiskelijoita ja saimme kuulla, että summa tuli jakaa kahdella, niin olisimme euroissa. Sama oli selvinnyt Terolle pankkiautomaatilla. Olimme siis tulleet todella edulliseen maahan. Reissun tähän mennessä halvin maanlippu maksoi 50 senttiä ja jääkaappimagneetti irtosi eurolla. Emmekä kyllä usko, että sitä onnistumme enää alittamaan. Jopa Marokossa oli ollut kalliimpaa. 

Montenegrossa ihmiset olivat olleet valtavan ystävällisiä ja jotenkin tavallisia. Vieraat olivat heille arkipäivää, jotka tulivat ja menivät siinä välissä, kun he muuten hoitivat arkisia askareitaan. Niihin kiinnitetty liikaa huomiota, mutta oma tekeminen pysäytettiin mielellään turistia auttaakseen, mutta hommat jatkuivat siitä heti perään. Englannin kielentaito oli ollut todella vahva. Oikeastaan kaikissa tilanteissa oli osattu puhua sitä. Bosnia-Hertzegovinassa törmäsimme kielimuuriin. Harva osasi englantia ja sen vuoksi ihmiset jäivät kovin etäisiksi. Toisaalta paikoista, maisemista ja ihmisistä henki eniten neuvostoliittolaista tyyliä kuin muista entisen Jugoslavian maista. Saatoimme olla täysin väärässäkin, mutta näin me maan näimme.

Toisaalta Mostarin kulmalta valikoimme joen rannalta kämppärin, joka oli ollut vasta pari vuotta toiminnassa ja olimme alueen ensimmäiset suomalaisasiakkaat. Isäntä oli todella ystävällinen ja auttavainen ja valtavan innokas puhumaan. Hän taas kovasti korosti, kuinka he bosnia-hertzegovinalaiset olivat kovia tekemään töitä ja montenegrolaiset olivat heidän silmissään laiskoja. Saattoihan puheessa piillä totuuskin, jos vertasi kahta viimeisintä kämppäriä, mutta enemmän itselläni tuli mieleen vitsit, jossa meillä verrataan suomalaisia, ruotsalaisia ja norjalaisia ja kas kummaa suomalaiset ovat aina niitä kovimpia jätkiä. 

Pyykkivuorta oli pikkuhiljaa kertynyt, joten koneen sattuessa vastaan käytin tilaisuuden hyväksi ja hoidin pyykkiasiaa kuntoon. Pikaohjelman jälkeen osa pyykeistä olivat hätäisesti kastuneet, mutta isännän touhukas vanha mamma halusi näyttää minulle tien pyykkinaruille, joten totesin, että ehkä se pesu oli tällä kertaa tässä. Koko ripustustuokion ajan mamma puhui minulle saksaa minun vastaillessa hänelle ystävällisesti englanniksi. Itse koin tilanteen hullun kuriseksi, mutta mamma nyökytteli tyytyväisesti. Juttutuokion päätteeksi kiitin kauniisti ja halasin. Toivottavasti edes rutistus välitti kiitokseni, sillä sanojen sisällöstä en ollut niinkään varma.

Illalla saapuessamme alueelle ei isäntä halunnut ottaa maksua vastaan. Seuraavan aamupäivän aikana teimme lähtöä eikä ketään kuulunut pienen resparakennuksen nurkille. Ovi pysyi tiukasti lukossa. Onneksi olimme tiedustelleet hinnan, joten jätimme rahaa ja kirjeen respan avonaisesta ikkunasta pöydälle. Toivomme todellakin, että he ovat rahat löytäneet, ettemme ole seuraavan kerran maahan saapuessa etsintäkuulutettujen listalla ja pilanneet suomalaisten mainetta, sillä olimme olleet ensimmäiset maamme edustajat.

Suuntasimme matkamme Mostarin kaupunkiin. Olimme lukeneet Mostarin upeasta sillasta, joka oli Balkanin sodan aikaan pommitettu hajalle, mutta myöhemmin korjattu. Lisäksi vanhaa kaupunkia jälleen kehuttiin. Isot kaupungit ovat alkaneet pikkuhiljaa tökkimään. Vuoden aikana olemme nähneet ehkä liian monta ja liian usein. Jollain tavalla ne kuitenkin muistuttavat toisiaan. Syy miksi emme Sarajevoonkaan asti halunneet ajaa, vaan katsella jotain muuta. Mostar vaikutti kooltaan täydelliseltä, kuten Kotorkin Montenegrossa. Muutamassa tunnissa sai kaiken haltuun ilman että oli ihan puhki kävelystä ja toisaalta ei jäänyt oloa, että mitähän siellä seuraavan kulman takana olisi ollut, jos jo tästä käännymme takaisin.

Mostariin saapuessa parkkeerasimme maksulliselle pysäköintialueelle. Avulias pysäköintivahti johdatti meidät ”salaiselle” näköalapaikalleen, josta hän viittoili, minne meidän tulisi mennä nähdäksemme vanhan kaupungin ja sillan. Jäimme maisemia katselemaan hetkeksi hänen poistuttuaan, kunnes kiireen vilkkaan halusin alas tajutessamme seisovamme keskellä kuhisevaa muurahaisten maalaismarkkinatoria. Pieniä mustia vikkeläjalkoja sain nyppiä pitkin päivää lahkeideni alta, joten oli niitä ihan kiitettävästi riittänyt.

Mostar loi vaikutelman itämaista. Niin sillassa kuin vanhassakin kaupungissa oli jotain kovin turkkilaista. ilmeisesti hinnoissakin olisi ollut aidosti tinkivaraa. Emme heittäytyneet kuitenkaan ostoksille, joten Vertinkään ei tarvinnut hävetä silmiään päästä. Marokossa hänelle ei meinannut mitenkään aueta sen olevan maan tapa, vaan hänen mukaan kanssani oli ollut nolompaa hengailla Marrakechin kujilla kuin kotoisasti Hyvinkäällä. 

Onneksi upean sillan kulmalta löytyi kahvila, jossa ei tarvinnut tingata. Sai nauttia kylmää juotavaa paahtavassa auringossa ja tarkkailla sillalta hyppiviä nuoria miehiä. Vanhempi herra piti kovasti meteliä ensin sillan kaiteella ja keräsi katselijoita, jonka jälkeen sillan sivusta nuorempi kaveri hyppäsi jokeen reilusti yli 10 metrin matkan. Ohi kulkiessamme oli silmäni osunut hyppijöiden jalkoihin ja kovin olivat mustelmilla ja punoittivat tulehduksen merkiksi. Eli ei raha ihan helposti irronnut, vaikka sivusta seuraten kyseessä oli vain huimapäisyydestä. Meille ei tosin edes auennut, kiersikö hypyn jälkeen hattu yleisön joukossa vai mikä idea hypyissä oli?

Matkalla Kroatiin pysähdyimme ihailemaan Kravican vesiputouksia. Hehkuva aurinko oli vienyt Vertistä mehut, joten aluksi hän pisti kovastikin hanttiin, ettei sinne tarvitsisi kävellä, mutta lähestyessämme kuohujen kohinaa olimme kaikki vallan tyytyväisiä, ettei pieni vääntö ollut karkottanut meitä paikalta pois. Turkoosi vesi ryöppysi valtoimenaan metsän keskellä muodostaen jokeen ison lahdelman. Rannalla oli paikasta kuvia ja saatoimme todeta, että näin huhtikuussa vettä oli huomattavasti enemmän kuin kesäkuumalla. Vesi oli nielaissut puita ja pensaita ja kasvillisuus nousi suoraan vedestä kohti kirkkaan sinistä taivasta. Olin jostain lukenut, ettei uinti ollut sallittua, vaan sitä oli säännöstelty luonnon vesien suojelun vuoksi. Mutta nyt suojelu ei ainakaan ollut käynnissä tai sitten kukaan muu ei aiheesta tiennyt, koska rannalla oli jonkun verran vedessä kastautujia. Tietysti jos pilkkua viilaa, niin ei ne kyllä todellisuudessa edes uineet, vaan kävivät hätäisesti kastamassa itsensä. Vertti pullisteli, etteivät ole tainneet käydä Norjan vuoristopuroissa iltapesuilla, mutta ei hän toisaalta halunnut itsekään mallia antamaan uimisellaan.

Meidän iltapesut suoritettiin tällä kertaa Kroatian Maslenicassa. Seuraavana päivänä olisi hyvä olla lähellä Isnyä, koska parin yön päästä painaisimme päämme tyynyyn uudessa vaunussa ja oikeassa sängyssä, joten telttailukausi alkoi olla ehtoopuolella. Kummasti oli selkä tottunut. Teronkaan ei ollut tarvinnut pipoa pitää enää pitkään aikaan. Yöt olivat niin paljon lämmenneet, että olimme jättäneet teltasta ulommaisen oviverhon auki, jotta ilma vaihtuisi ja aamuauringon säteet eivät nostaisi hikeä pintaa. Sää oli suosinut, joten tästäkin vajaasta kahdesta viikosta oli jäänyt mielenpohjalleni ajatuksen haituva, kun me seuraavan kerran lähdemme telttailemaan… Ihan kuulemma saisin mennä itsekseni…