Ei kahta ilman kolmatta 7.7.

Välimatkat ovat todella lyhyitä Luxemburgissa. Emme olleet kuitenkaan valmiita polkemaan läkähdyttävässä kuumuudessa pientäkään maata mihinkään suuntaan, vaikka tätä olimme hieman alun perin suunnitelleet. Lähdimme kiertämään söpöjä pikku kaupunkeja autolla ja niitähän riitti. Kierros päättyi Moselin jokilaaksoon, jossa olimme kuvitelleet loppuillaksi kallistuvamme rannalle aurinkoa ottamaan. Tapitimme silmät suurina kymmenien metrien jonoa, joka polveili suositun rannan sisäänkäynnille. Ensinnäkin täällä ihmiset osasivat jonottaa. Asia mikä ei todellakaan ole ollut itsestään selvyys Euroopassa, vaan puoliaan on joutunut tosissaan pitämään, etteivät mummot ja papat ole kiilanneet ohi oikealta ja vasemmalta. Toinen kummastus oli paikka. Siis oikeastiko täällä pitää jonottaa uimarannalle. Suomessa saatoit saapastella lähirannalle, vaikka metsän poikki. Ketään ei kiinnostanut jonossa seisominen siinä helteessä. Aivan sama, vaikka olisimme päässeet ähkimään rannalle toisten hikisten ruhojen viereen puolen tunnin tai tunnin päästä, mutta sen ajan arvoista se ei ollut. Päädyimme loppujen lopuksi Moselin rantaan pelaamaan minigolfia.

Pelistä tuli ihan yhtä nöyryyttävää minun kannalta kuin mitä se viime aikoina on aina ollutkin. Tero voittaa suvereenisti ja nykyisin edelleni kiilaa lisäksi niin Vikke kuin Verttikin. Tällä kertaa sain kerrankin kehua olleeni kolmas, joten tulee vielä päivä, jolloin voin polleana retostella olleeni toinen, mutta siihen on vielä aikaa. Pelaaminen oli aikaa vievää puuhaa, varsinkin kun useaan otteeseen pelikaverien niskat venyivät ja ajatus harhautui muualle. Rantatiellä kulki kaiken maailman menijöitä rantakirpusta jenkkien ihmeisiin ja vastaavasti toisella puolella kenttää esiteltiin komeita muskeliveneiden pörinöitä. Olimme osuneet oikeaan aikaan bensalla käyvien kapistuksien paratiisiin.

Viken lähtö oli ohjelmoinut meidän reitin tiukaksi, joten otimme hieman pakkia ja palasimme Koillis-Ranskaan. Kaiken näköisiä menijöitä on tiellä tullut vastaan, ohittanut meitä ja jonkun olemme mekin jopa ohittaneet, mutta moukkamaisimmat kanssakulkijat ovat tainneet olla ranskalaiset. Peiliepisodi oli oma lukunsa, mutta Champangen kylään saavuttaessa kohtasimme todellisen rattiraivoon sairastuneen kuljettajan. Lähestyessämme kämppäriä kiilasi paikallinen Vatanen oikealta törkeästi eteemme. Onneksi ratissa istui järkähtämätön Tero. Jarrut toimivat ja pellit eivät tälläkään kerralla rytisseet, mutta sen verran Terokin jo lämpesi, että testasi kuinka Mensselin merkinantolaite toimi. Hyvin toimi, mutta sitä samaa ei voinut sanoa edellä menevästä. Hän alkoi tehdä kiusaa kiihdyttäen ja jarruttaen edessämme äkkinäisesti. Sitten hikeentyi Terokin ja lykkäsi kansainvälisestikin tunnetun sormen ulos avoimesta akkunasta. Edellä menijä jatkoi seuraavankin autoilijan säikyttämistä ja päätti ohittaa mutkassa, jonka taakse hän sitten katosi tuplaten, ellei kolminkertaistaen sallitun tienopeuden. Saattoi vain toivoa, ettei eteen sattuisi ketään viatonta.

Shampanjan maakunnan ”pääkaupungissa” oli Vertti enemmän kuin halukas jäämään vaunulle joka käänteessä. Koti-ikävä on alkanut kaihertaa toden teolla ja kavereiden kanssa pelattavat nettipelit ovat tätä hieman helpottaneet. Peliajat ovat välillä venyneet melkoisesti. Toisaalta meillekin teki ihan hyvää olla vain kahdestaan. Vertti ei ollut samppanjan historiasta kiinnostunut, joten lähdimme kahdestaan tutustumaan tuohon ”onnen polttoaineeseen” jättäen lapsen viettämään aikaa kavereidensa kanssa pelikonsolin välityksellä. Kuulostaa tosi hyvältä: äiti ja isä polkivat hikihatussa alkoholin perässä ympäri kaupunkia, kun tällä välin lapsen hoidosta vastasi kaverit ja pelikone. Suomessa lastensuojeluilmoitus, Ranskassa ymmärrettävää tai sitten ei, emme tiedä, koska emme kysyneet. 

Aamulla pidimme hieman kuria ja järjestystä ja lähdimme käymään jälleen kerran itsepalvelupesulassa. Käynti ei jäänyt muistoihin puhtaan pyykin tuoksun vuoksi, vaan uudesta pamauksesta, jota tällä kertaa säesti raju sirpalesade pelkääjän puoleisesta ikkunasta sisään. Kadun laitaan oli aseteltu myymälän mainostaulu melko ulkonevasti ja tämä jäi Terolta huomaamatta, kun hän seurasi muuta liikennettä. Itse olen todella epäkurantti apukuski, lähinnä apukuskin kuva. Katselen maisemia pää pyörien tai sitten puuhailen omiani. Tällä kertaa minulla oli erittäin tärkeä homma päätellä Vertin ensitalven lapasten langanjämiä, kun kajahti ja sirpaleet ryöppysi syliini. Viken tavoin en sortunut hornankattilan huuteluun, vaan testasin hengellisen esikuvan armollisuutta henkäisemällä ”Herra Jumala!” Miehiä tietysti kiinnostaisi Teron reaktio, se jää valitettavasti sensuurin tiukkaan syleilyyn. Kovan onnen lisäpeili oli osunut mainokseen. Onneksi mitään vakavampaa ei tapahtunut. Jäimme tosin miettimään, että olisiko kiinni ollut ulkoikkuna suojannut minua lasinsiruilta vai pahimmasta tapauksessa särkynyt itsekin. Jostain syystä samassa rytäkässä irtosi sisälokasuoja, miten ja miksi jäi meille isoksi mysteeriksi. 

Vanha kansa hoki: ”Ei kahta ilman kolmatta”, ja nyt oli kolme sattumaa läjässä, joten loppupäivän saatoimme nauttia leppoisissa tunnelmissa pyöräillen lähiympäristössä. Ohittelimme hiljaisia ranskalaiskyliä ja lopuksi löysimme itsemme jälleen uuden kanavan rannasta. Siellä uiskenteli puolen metrin pituisia ilmeisesti jotain karpin sukuisia kaloja, mutta veden pesuaineen vihreäsävy ei houkutellut edes miesväkeä kalastusretkelle.

 

Jostain olimme lukeneet Riquewihrin olevan Ranskan kaunein kylä, joten suuntasimme sen lähikaupunkiin Colmariin kämppärille. Pyöräretki Colmariin, seuraavan päivän autoretki Riquewihriin ja siitä eteenpäin muutamiin Alcacen viinitien pikkukyliin saivat meidät vakuuttumaan tämän tuntemattoman opuksen kirjoittajan ammattitaidosta. Toisaalta olisihan meidän itsekin pitänyt tajuta. Olimme niin lähellä Saksan rajaa, että talot ja rakennukset olivat kuin vanhat, saksalaiset ristikkotalot, joita olemme ihailleet monta kertaa aikaisemminkin. Minä ja Tero olisimme voineet jatkaa vaikka koko viinitien maisemien ja kauniita rakennuksia ihaillen, mutta takapenkillä alkoi olla melko ahdistunut olotila, joten päätimme palata jonain päivänä sinne takaisin ihan kahdestaan.  

Entinen työkaverini kutsui meitä jo viime syksynä Saksaan, mutta silloin poikkeaminen Itä-Euroopasta Länsi-Saksaan Stuttgarttiin ei olisi ollut järkevää. Nyt olimme huomattavasti lähempänä, kun sattumalta osui silmiini sosiaalisen median päivitys, jonka mukaan Jenni olisi jälleen kulmilla. Mitäpä sitä sen enempää miettimään vähän sinne päinhän me olimme menossa, kun olimme aloittaneet kömpiä kohti pohjoista ja kotia. Jennin tädin luona saimmekin viettää unohtumattoman illan upeiden saksalais-italialaisten herkkujen äärellä. Lämmin ja kiitos Helka ja Klaus!

Stuttgartissa olimme jo viettäneet aikaa surkuhupaisan vaunuepisodin aikoihin telttaillen. Vertti totesikin, että hän oli aivan kaiken nähnyt, onko pakko lähteä, jos ei halua. Ei ollut meidänkään mielestä pakko. Jenni oli kutsunut meidät serkkunsa ja hänen mukaansa kirpputorikierrokselle ja saatoimme kuvitella, miten pitkäveteiseksi tämä olisi käynyt hänelle. Päivä kului leppoisasti kuten aina kirpputoreille. Pieniä löytöjä teki itse kukin. Ilman niitä pystyisi jokainen elämään senkin jälkeen, mutta olisihan meillä tämän jälkeen pala luksusta vintage-käsilaukun, MUMM Shampanjacoolerin ja monien muiden löytöjen muodossa. 

Hollannissa sijaitseva Utrechin kaupunkia oli suositeltu ekologiseksi vaihtoehdoksi Venetsialle. Hollannista emme olleet ajatelleet oikeastaan yhtään mitään. Reppureissujen alkuaikoina olimme siellä perheenä vierailleet, joten emme olleet ajatelleet mitään ihmeellistä alavan maan suhteen. Mutta jos nyt kuitenkin tehtäisiin vertailukäynti Hollannin Venetsiaan, kun aidon ja oikeankin maisemat olivat suht tuoreena mielessä. Varsinkin kun sinne mennessä matkan varrelle osuisimme yhteen vuoden odotetuimpaan kohteeseen, Haribon karkkitehtaanmyymälään. Jokaisella oli joku ajatus mielessä, mitä sieltä saisi. Vannoimme kuitenkin samassa keskustelussa kohtuullisuuden nimiin. Meidän perheessä ei ole koskaan vielä herkku plus kohtuullisuus -yhtälöä saatu toimimaan, joten eihän se toiminut tälläkään kertaa. Mopo keuli jo ennen sisäänkäyntiä, kun esiteini juoksi halaamaan Haribon pahvisia nallehahmoja. Yhtä hellää kohtelua olemme me vanhemmat jo jonkun aikaa joutuneet odottelemaan sieltä suunnalta, mutta ehkä meillä olisi siihen mahdollisuus sokerihumalan iskiessä…