Arjen juhlaa 17.1.

Reilusti yli kuukausi on vietetty juhlahumua. Vaikka jokaisessa kohtaamisessa on ollut kääntöpuolensa ja luopumisen haikeus on useasti närästänyt rinnan alla, niin kaikista yhdessä olon hetkistä on otettu ilo ja onni irti. Nyt meillä alkoi härkäviikot. Tosin sillä erotuksella, että kotona edessä olisi lähes pari kuukautta lomatonta, kylmää, pimeää aikaa. Nyt iloinen auringonpaiste tulvii vaunuun aamulla oven avatessa ja lämpöä riittää. Emme ole aikaisemmin tunnustautuneet auringon palvojiksi, mutta nyt olemme alkaneet ihmetellä, miten selviämme ensi syksynä syyspimeyden vyöryessä ylitsemme? Onneksi sinne on vielä aikaa.

Alkoihan se meidänkin työnteko hartiavoimin. Uusia kursseja oli avautunut meille aikuisväestölle, Vertti pääsi pikkuhiljaa koulutehtävien makuun, ja Vikke jatkoi työharjoitteluaan sitkeästi. Nukkumaan pyrittiin pääsemään jo ennen kymmentä. Naapurit ainakin todennäköisesti arvostivat rauhoittuneita iltojamme. Emme vieläkään onnistu huopatossuelämää viettämään, mutta työrytmin hakeminen on tarkoittanut sitä, että tehtävien teko on venynyt joskus melko pitkälle iltaan, joten välillä voisi kuvitella meidän mököttävän toisillemme, niin hiljaista vaunussa on, kun kaikki puuhaavat omiaan.

Kovin kolaus ja vääntö olivat ehdottomasti koko perheelle paluu omiin kokkauksiin. Parin viikon ulkona syöntiputken jälkeen oli pakko ottaa itseään niskasta kiinni ja alkaa tutkailla vaunun kokkausmahdollisuuksia. Kristan ja Topin kanssa olimme aamu- ja iltapalat hoitaneet sujuvasti vaunussa. Aamupalalla Viken puuttuminen oli loihtinut mukavasti lisätilaa. Myöhäispäivälliset vai paremminkin iltapalat tai jostain sieltä välitilasta olivat aika ajoin melkoista säätämistä kuuden hengen voimin. Mutta kaikki sai murua rinnan alle ja kenenkään ei ollut tarvinnut nälkäisenä mennä nukkumaan. Joustaviksi voisi kehua meitä. Erityisesti vieraitamme.

Viken lenssu sai vihdoin kuoleman tuomion. Erikoislääkäri oli todennut Viken lääkityksen olleen vanhanaikainen. Kiva olimme siis käyneet poppamiehellä, joka ei ollut päissään eikä kovissa lääketujauksissa, vaan pelkästään vanha. No ensi kerralla ei tarvitse sieltä enää apua hakea. Nyt kun lääkitys oli mitä ilmeisemmin saatu kohdalleen alkoi nousu terveempään elämään pikkuhiljaa. Toisaalta raasu oli sairastanut reilun kuukauden ajan. Emme edes odottaneet huippukuntoon hetkessä kuuria alkavaksi. Tihentyneet tappelun nujakat pikkuveljen kanssa ja teinisarkasmin suuntaaminen meihin vanhempiin kertoivat ehdottomasti hyviä uutisia.

Erikoislääkäri halusi ottaa muutaman verikokeen Vikestä ja käski meidät tulemaan takaisin kuulemaan tulokset seuraavalla viikolla. Olin nyökyttänyt tyytyväisenä ja varannut ajan tiskiltä. Seuraavana päivänä sainkin sitten närkästyneen soiton vakuutusyhtiöltä. Olin kuulemma mennyt ulkomaalaisten klinikoiden halpaan. Tämä oli niiden tapa pumpata rahaa vakuutusyhtiöiltä. Tyhmä minä en ollut siis ilmoittanut topakasti erikoislääkärille, että katsopas nyt kun meillä Suomessa lääkärit osaavat arvioida puhelimessa potilaidensa kunnon ilmoittaessaan kokeiden tulokset, joten voisitteko te täällä Espanjassa myös alkaa olla yhtä tehokkaita. Ilmaisin myös mielipiteeni vakuutusyhtiöön, siitä että olen enemmän kuin onnellinen, että joku oli meidän vanhempien lisäksi oikeasti huolissaan lapsemme terveydestä. Saimme ”erikoisluvan” palata lääkärin pakeille, mutta seuraavalla kerralla tulisi vakuutusyhtiön ottaa ensin yhteyttä, ennen kuin lähdemme tällaisiin hömpötyksiin mukaan. No toivottavasti se seuraava kerta ei ihan ole odotettavissa.

Minun ja Teron tauti ei äitynyt pahemmaksi vaan tyrehtyi lähes alkuunsa. Itse olin liittynyt kämppärialueella tyypilliseen aamuyskijöiden joukkoon ja sitä limaa muuten riittää. Vaikka kurkkukivut ja akuuttivaihe alkavat olla takana päin, on vieläkin veto pois kuin leikkiautosta, kuten isä-vainaani aina totesi. Tänä aamuna lähdimme jopa aamulenkille. Onneksi samaan aikaan ei ollut lähdössä ketään alueen eläkeläispariskunta ulkoilemaan, olisimme jääneet heille lähdössä saman tien. Ehkä askel tästä vielä kiihtyy.

Iloinen uutinen napsahti kännykkään eräänä aamuna, kun velipoika tiedusteli ohimennen ”Lento laskeutuu 17.2. Malagaan. Oletteko kotona, jos tullaan käymään?” Ilouutiseen taittui härkäviikkojen selkä. Jälleen odotettuja vieraita tulossa. Velipoika on viettänyt karavaanailun iloisia vuosikymmeniä leirintäalueilla Suomessa jo kauan ennen kuin me ymmärrettiin tämän ilon päälle yhtään mitään. Hän on tarjonnut meille ympärivuorokautisen auttavan puhelimen, jos ei muuta niin ainakin henkistä tukea, joten oli aivan mahtavaa, että he pääsevät tulemaan. Pääsemme esittelemään käytännön taitojamme elävässä elämässä. Edellisellä kerralla, kun emme osanneet edes vesipumppua käyttää ja vedet jäivät juhannuksena tupaan tulematta. Ehkä tässä ollaan jolloin tapaa ”uralla” edetty. Nähtäväksi jää, mitä mieltä hän on.

Uraputkessa selkeästi olemme. Olemme kohennelleet kovia kokenutta vaunua. Tero haki paikallisesta matkailukulkuneuvoliikkeestä markiisin ja asensimme sen perheen yhteistyönä paikalleen. Vertin käsityötunnit menivät mukavasti, kun hän asensi takaikkunan edestä eräänä aamuna tippunutta verhotankoa takaisin paikoilleen. Ensin piti putsata vanhat liimat ja laitella uudet ja painaa sitten niitit oikeista kohdin paikoilleen. Vanhat niitin reiät olivat tainneet vuosien saatossa väljistyä, joten hommaa tukemaan oli hyvä laittaa pari pikku ruuvia. Vertti oli elementissään leikkiessään remontti-Reiskaa isänsä akkuporakoneella. Hyvä siitä tuli ja minä sainkin ripustettua verhot takaisin paikoilleen.

Suunniteltu vaunun pesun hetkikin koitti, kun sääennuste lupasi yli kahtakymmentä lämpöä. Tähän mennessä ei vedellä lotraaminen ole kovin paljon meitä kiehtonut, vaikka naapurit opastivat meitä pesupuuhiin jo heti leiriytymisen alkuvaiheessa. Viken lenssu, kun kertoi karua kieltään siitä, että joku pöpö vaunussa jyllää, joten emme olleet lähteneet onneamme kokeilemaan viidentoista asteen lämpötiloissa. Jaksoimme uskoa ja luottaa siihen, että mittari kipuaa vielä kahdenkymmenen asteen paremmalle puolelle. Ja kyllähän sitä kannatti odottaa.

Tallustelimme respaan kyselemään, missä voisi vaunua pestä. Naapurit olivat kehottaneet pesemään vaunun pesupaikalla, mutta kysyttyämme pesulupaa respasta niin selvisi että ”pesupaikka” onkin harmaavesien laskupaikka. Ihan hyvä tarkastimme asian etukäteen. Respan kaveri lupasi auliisti, että vaunun voi pestä omalla paikalla, kunhan emme aiheuta kovin isoa vesitulvaa muiden tonteille. Siitä ei ollut pelkoa, sillä ämpärillä kannettu vesi ja jälkiruokakupilla vaunuun kylkeen kaadettu tilkka ei todellakaan aiheuttanut tulvia. Puuhastelumme taisi saada sympatiapisteitä naapurilta, koskapa hän kiiruhti paikalle tarjoamaan vesiletkuaan, joka oli kiinnitetty läheiseen vesipostiin. Näytimme heti paljon määrätietoisemmilta letkuletkeää käytellessämme. Olin muutamaan otteeseen saanut ärtymyskohtauksen vaunun alaosassa olleista maantieroiskeista ja jännitinkin, miten ne lähtevät pois. Ei voi sanoa niiden helposti poistuneen keskuudestamme, mutta työvoiton me saimme ja vaunumme muuttui pikkuhiljaa alueen häpeäpilkusta kiiltäväksi menopeliksi.

Iso kivi vierähti pois sydämeltäni, joten nauru raikui, kun Vertti loiskautti kupillisen vettä päälleni ohi mennessään. Olin heti valmis vesisotaan. Taisi Vertille tulla laskuvirhe, kun hän ei ollut huomannut vieressäni ollutta puhdasvesiämpäriä. Pohjalla oli vielä mukava määrä vettä, joten vedet lensivät kaaressa Vertin niskaan. Jälleen kerran alueen rauha rikkoontui, kun kiljuimme ja juoksimme täyttämään astioitamme vesiletkusta. Itseni harmitti eniten se, että jalassani oli varvastossut, joilla ei juurikaan juostu pitkää matkaa. Toisaalta se oli ehkä ihan hyvä, sillä nytkin jouduin muutamaan otteeseen kiljumaan vastapelurille, ettei toisten vaunujen tai autojen vieressä saa vettä heittää. Oman auton tai vaunun kylki siitä kyllä piti, koska likavesi valui pois, mutta muiden kiiltävät ja vahatut kyljet olivat saaneet vedestä kalkkiset tahrat eikä se ollut ainakaan mielestäni suotavaa. Sain kuulla muuttavani sääntöjä omaksi eduksi. En tunnustanut, vaan väitin olleeni aidosti huolissani.

Rauhaa solmiessamme ja kättä päälle lyödessämme olimme molemmat aivan litimärkiä. Itseäni yskitti huolella, mutta luotin, että kuuma suihku vesisodan päätteeksi yskän pois veisi. No ainakaan seuraavana aamuna olo ei ollut pahentunut, joten nauru ja suihku olivat osoittautunut hyväksi lääkkeeksi. Seuraavana aamuna Vertti vieläkin muisteli vesisotaamme ja tiedusteli, voisimmeko ottaa uusiksi. En luvannut. Ei makeaa mahan täydeltä. Verttikin tämän uskoi ja alkoi muistella joulukuun eläintarhavierailua. Hän vertasi meidän sängyllä makoilua tarhassa nähtyihin krokotiileihin. Olimme kuulemma näennäisesti yhtä vaarattomia laiskasti köllötellessämme, mutta samalla heti taisteluvalmiita tarpeen vaatiessa. En voinut muuta kuin myöntää ja miettiä, mikähän taistelu meitä seuraavaksi odottaa?