Materan kallioasunnot jäi näkemättä, mutta meidän piti jälleen nukkua jossain. Olimme kyllä oppineet jo, että Italiassa tulee aikaisin pimeä, mutta kapeiden katujen oppitunti vei kuitenkin päivän valoa runsain mitoin, joten taas olimme pimeässä ajelemassa. Jonkin matkan päässä oli maatilamajoitus, mutta portin takana seisoessamme totesimme, ettei mennyt putkeen. Pimeää oli portin sisä- ja ulkopuolella. Soitin kuitenkin vielä toiverikkaana alueen numeroon. Puheluun vastattiin, mutta sain tietää sen minkä jo arvasimme ihan itsekin. Kiinni on.

Uutta etsimään. Vajaan parinkymmenen kilometrin päässä oli uusi, jonne soittamalla saimme ystävällisen tervetulotoivotuksen. Talon poika, Guido, olikin jo pihalla vastassa, kun kaarsimme pihaan. Kello oli vasta vähän jälkeen seitsemän, mutta kuten Suomessakin aikainen pimeyden laskeutuminen toi unihiekan silmiin ja väsyn. Päivä oli ollut pitkä ja jännittävä.

Aamulla kävin käynnistämässä alueelta löytyneen pyykinpesukoneen. Tiesin miesväen ilahtuvan. Kreikassa ja Italiassa eivät pyykinpesukoneet ole olleet aina ihan vakiovarusteita kämppärillä. Nyrkkipyykki on ollut jatkuva osa arkea. Jokainen on hoitanut omat vaatteensa kiltisti. Pojat ovat tosin useaan otteeseen haaveilleet kotona odottavasta pyykinpesukoneesta. Olisi kuulemma niin taivaallisen helppoa vain lajitella pyykit omiin koreihin likavaatekaappeihin. Siis, mitä voisi lajitella? Laittaa ihan itse likapyykkikoriin ja peräti samanväriset samoihin koreihin? Voisiko pyykit poikien toimesta siirtyä koneeseenkin? Taidan olla yltiöoptimisti.

Adoptiokoiran pennun ottanut pariskunta oli vinkannut mukavasta Tropean pikkukaupungista Italian länsirannikolla. Lupasin perheelle, ettemme käy missään matkan varrella, vaan ajamme ihan suoraan sinne. Ainoa jännitys oli ollut matkan aikana lähes päätepisteessä sijainneet jyrkät serpentiinimutkat. Mitä jos kurvin takana olisikin joku parkkeerannut autonsa? Ei ollut! Saavuimmekin kahden jälkeen iltapäivällä avoinna olevalle kämppärialueella. Aurinko paistoi ja meri kimmelsi kutsuvana. Kun pojat olivat laskeneet tukijalat vaunusta alas, he kaivoivat sukellusvälineet esille ja kirmasivat rannalle.

Myönnän, että nautimme ajomatkan mentyä nopeasti ja aikaisesta saapumisesta kohteeseen. Tämä oli harvinaista herkkua meidän perheessä. Kirsikkana kakussa oli makoisa iltaruoka, jonka aikana pimeässä lipui muita tiellä liikkujia leirintäalueelle, jossa me jo oltiin. Yhdelläkään pimeällä tulleella ei tosin ollut lapsia mukana ja olivat vielä italialaisia, joten heillä saattoi olla hommat paremmin hanskassa kuin meillä. Silti tunsimme suurta riemua, kun se ei oltu jälleen kerran me, jotka sieltä olivat tulossa perille.

Olimme levittäytyneet yli oman ruutumme, joten Tero kiiruhti ulos siirtämään autoa. Ulkoa kuului kuorossa estelyä, mutta vaikka tilaa oli, katsoi Tero parhaaksi siirtää valkoista ratsuamme oman tontin puolelle. Olimme saaneet naapuriin kaksi italialaispariskuntaa, jotka olivat italialaiseen tapaan tavattoman ystävällisiä. Heidän asettauduttua aloille kuulimme huhuilua ovemme takaa. Tero meni juttusille ja tuli kutsumaan minutkin pian pihalle. Olin mönkimässä jo itse sänkyyn peittojen alle ja perisuomalainen tarve möllöttää itsekseen painoi päälle. Tero vetosi myötä- ja vastoinkäymisiin ja pian totesin istuvani yövaatteet päällä italialaisessa illallispöydässä valkoviinilasi kädessä ja syöväni elämäni tulisinta salaminäkkileipää alkupaloiksi. Ilta meni rattoisasti. Kahdesta pariskunnasta toinen rouva puhui auttavasti englantia. Hänen ja apuun ennättävän Google kääntäjän avulla kerroimme omasta retkestämme ja saimme kuulla heidän kuulumisiaan. Kun grappa nostettiin pöytään, totesimme, että nyt on aika poistua. Saatoimme olla tylyjä, mutta tiesimme omat rajallisuutemme vahvempien juomien kanssa. Mielestämme parempi olla tyly kuin kontata kotiin, vaikka matkaa olisikin ollut vain muutama metri.

Sunnuntaiaamun kunniaksi jätimme pojat nukkumaan ja lähdimme lenkille kahdestaan. Kiipesimme kaupungille katselemaan ihmisten aamuaskareita. Pääkatu ei ollut kovinkaan leveä. Pikkuliikkeet olivat jo auenneet, joten me puikkelehdimme autojen väleissä ja pidimme kielen keskelle suuta, ettemme osuneet kenenkään tielle.

Matkan varrelle osui italialainen hautausmaa. Kun hautausmaa on kohdalle osunut, niin useimmiten poikkeamme portista sisään. Yleensä haudat ovat olleet rivissä, mutta nyt ne oli ladottu päällekkäin marmorisiin pikkutaloihin. Talon päätykolmiossa luki suvun nimi, mutta sitten oli niitä mökkejä, joissa kaikki nimet olivat erilaisia. Koska rakennelmat olivat korkeita ja estivät valon pääsyn alueelle, oli tunnelma hämärä. Värikkäät tekokukat ja kaiken kirjavat kynttilät näyttivät evankelisluterilaisen silmissä liian värikkäiltä. Käytävät, joilla kuljimme, oli kovin epätasaisia ja emme saaneet millään kiinni ajatuksesta, miksi erilaiset ja -ikäiset betoni- ja asfalttiläntit kirjavoittivat polkuja.

Lenkin loppusuoralla kävimme näköalapaikalla kurkkimassa, missä on vaunumme. Virhe! Olimme olleet järjestämässä poikien kanssa Terolle isänpäiväyllätystä. Pienet tilat hankaloittivat yllätyksen järjestämistä, joten olimme pitämässä juhlapäivän viikon etuajassa. Lähtiessämme lenkille pojat olivat leikkineet nukkuvaa ja hyvin laiskasti mutisseet peittojen alta, etteivät halua lähteä mukaan. Yllätykseen kuului tavallisen aamupalan lisäksi vessan tyhjennys ja vesisäiliöiden täyttö. Tietysti juuri silloin, kun olimme tasanteella, Tero näki Vertin vetämässä kemsan säiliötä pitkin kämpärin pihamaata. Yritin olla itse ihan ihmeissäni ja kummastelin: ”Miten se poika nyt sillä tavalla on innostunut?” Tero alkoi heti soittaa ja antaa ohjeita, minne säiliö tulisi tyhjentää. Hyvä etteivät saaneet riitaa aikaiseksi. Vertillä ei ollut käryäkään siitä, minne säiliö olisi kuulunut oikeasti tyhjentää, joten hän oli käynyt kaatamassa sen miesten vessanpönttöön. Yritin pukkia Teroa kylkeen rauhoittumisen merkiksi ja samalla pidin peukkuja, ettei Vertti paljasta harmistuksissaan koko yllätystä. Puhelu päättyi ja totesin, että ilmeisesti oli yllätys säilynyt salaisuutena.

Hetken päästä puhelin soi ja Vertti kuiski korvaani kysymyssarjaa: ”Kuuleeko isä? Meneekö teille kauan? Mitä meidän piti vielä tehdä?” Mitä siihen vastaat, kun juhlakalu kävelee metrin päässä vieressä ja kuulee kaiken. Lupasin meidän olevan kymmenen minuutin päästä takaisin. Saatoin sieluni silmin nähdä poikien kiireessä törmäilemässä toisiinsa ympäri vaunua. Palatessa takaisin oli roskapussi jäänyt auton viereen makaamaan, joten lupasin viedä sen ensimmäisenä pois. Hiivin kuitenkin takaisin ja kajautimme onnittelulaulun. Tero silmin nähden nautti, jammailen laulun tahdissa, mutta ei sitten kuitenkaan ymmärtänyt mistä oli kysymys. Olimme onnistuneet yllätyksessä täydellisesti

Kämppäri sijaitsi rannalla ja heti porttien jälkeen nousi pitkät ja jyrkät portaat kaupunkiin. Jo pelkästään niiden näkeminen aiheutti hengenahdistusta. Tutkimusmatka kaupungille oli kuitenkin tehtävä, hengästyttipä tai ei. Palkintona oli huimat näköalat. Aamulla olin ollut viisas ja jättänyt väliin, mutta nyt iltapäivällä olin jo varomattomampi. Satuin kurkkaamaan kaiteen vierestä alas ja mahan pohjasta kouraisi todella ilkeästi. Onneksi oli tyhjä penkki parin metrin päässä, joten saatoin siinä istua ja hengitellä rauhassa.

Vertti aloitti ajatusleikin. ”Äiti, jos mä hyppään tosta kaiteelta, niin onnistuisinko mä pääsemään mereen asti?” Näitä on kuultu Vertin suusta paljon. Olemme jaksaneet vaihtelevalla menestyksellä vastata niihin Teron kanssa uudelleen ja uudelleen melko rauhallisesti, mutta nyt ei pystynyt. Kiukkuinen motkotus purkautui suustani. Tuli Vertille selväksi, miten kävisi, jos hyppäisi kaiteen yli. Tosin muisti on lyhyt ja aihe kiehtoi. Kierrellessä kaupungilla ja päätyessämme toiselle näköalatasanteelle, kysymys toistui. Tähän Vertti sai luennon isältään, mikä alkoi muinaisista roomalaisista ja päättyi kadun tasolle märäksi läntiksi. Ei tainnut tämäkään vastaus jäädä sen paremmin pojan mieleen.

Isänpäivän kunniaksi kaupunkikierrokseen kuului ravintolassa syöminen. Koska olimme päässeet vihdoin pitsan synnyinsijoille, sitä oli päästävä maistamaan. Hyväähän se oli, mutta täytyy tunnustaa, että annoskateus iski, kun katselin Viken pitsaa. Vannoin ottavani seuraavalla kerralla samanlaisen kuin hän. Pitsat täyttivät mahat ääriään myöten, joten totesimme tulevamme syömään jäätelöt vasta seuraavana iltana. Astuessamme puotiin sisään puhkesi vanha mies tiskin takana onnelliseen mellastukseen. Pappa oli luonut tavan tehdä jäätelökauppaa joko monien vuosikymmenien kokemuksella tai sitten hän oli ollut aikaisemmin sirkuksessa viihdyttämässä. Jokaisen jäätelö ojennettiin syöjälleen eri tavoin. Jäätelö saattoi kaatua sedän näppien välissä ylös alas pysyen kuitenkin hallinnassa. Se ojennettiin jäätelötiskin lasin läpi ja lisäksi se olisi pitänyt ottaa heitosta kiinni. Me kaikki tietenkin asiankuuluvasti säikähdimme ja nauroimme joka kerta. Syödessämme saimme todeta, että jäätelössä maistui selvästi hyvän mielen jäätelötupa.

Sunnuntai-illan viimeinen näytös oli raivoisa ukkoskuuro ja vesisade. Veden jytistessä vaunun kattoon jouduimme korottamaan ääntämme saadaksemme sanottavamme muiden kuuluviin. Valtavat salamat leiskauttivat taivaan valkoiseksi aina uudelleen ja uudelleen. Myrsky kuohui merellä. Tätä emme olleet tilanneet, mutta sopi yllätyksellisen päivän päätteeksi. Olimme veden rajasta vain kymmenen metrin päässä, mutta onneksi muutaman metrin ylempänä. Saatoimme illalla alkaa nukkua ilman pelkoa paatiksi muuttuvasta vaunusta…

Comments are closed.

Ota Yhteyttä

Tilaa uutiskirje

Älä jää uutispimentoon! Uutiskirje sisältää uutisia ja ajankohtaisia tarjouksia.



Tilaa Bestis

Bestis on karavaanareille suunnattu maksuton asiakaslehti, joka ilmestyy 4 kertaa vuodessa.







%d bloggers like this: