”Mitäpä elämä olisi ilman vastuksia?” huokaisi isävainaa usein vastoinkäymisten kohdatessa. Perjantain viimeiset soitot vakuutusyhtiöön olivat päättyneet nauhoitteeseen: ”Olemme tänään poikkeuksellisesti suljettuna!” Viikonloppuna oli turha soitella, mutta me yritimme kaikesta huolimatta kuumeisesti ratkaista, miten toimimme pääsiäisen suhteen. Koko pesue oli hellyttävän yksimielisiä siitä, että palava halu olisi nähdä ystäviämme. Monen erilaisen vision myötä päädyimme lopputulokseen, jossa Vikelle varattiin lentoliput Nizzaan. Vertillä oli kaveri jo ollut kerran käymässä ja me aikuiset nyt vain saimme nuolla haavojamme.

Päätös otti koville, joten maanantaina päätin aloittaa taistelun, jossa pistettiin kaikki peliin. Maanantaiaamuna istuin luurissa päättäväisenä. Ulkomaan puolella oli edelleen kiirettä, mutta nyt väpätti ääni tuskaisesti puhelimessa ja vaadin saada vastauksia. Kuvailin, kuinka kurjaa meillä oli korjaamon pihassa ja kuinka kurjaksi menisi, kun emme jaksaisi enää henkisesti vastoinkäymisiämme. ”Olihan tämä nyt aivan kohtuutonta odottaa kaksi viikkoa vastauksia” oli loppukaneettini. Esitys ei ollut vielä ehkä paras mahdollinen tai puhelin vastannut henkilö oli ehkä vessaa korjaamaan tullut putkimies, koskapa saimme viestin iltapäivällä sähköpostiin. Asia oli palautettu vakuutustarkastajalle. ”Mitä kettua???!”

Tuohtuneena tartuin puhelimeen ja kilautin vakuutustarkastajalle. ”Kuka tässä nyt viilaa linssiin ja ketä?” Vakuutustarkastaja oli ehkä parempi näyttelijä kuin minä, mutta ainakin hän oli erittäin tyrmistynyt eikä osannut vastata, mistä olisi kyse. Hän lupasi olla heti tiistaiaamuna vakuutusyhtiöön yhteydessä, koska rehellisyyden nimissä hän ei tiennyt mitä häneltä nyt vaadittiin.

Itse rimputin tiistaina linjat kuumina jälleen. Lupasivat jälleen kerran palata asiaan. Kerroin, etten nyt enää siihen suostu, vaan roikun vaikka koko päivän linjalla, mutta nyt pitää saada vastaus. Olimme roikkuneet löyhässä hirressä tasan kaksi viikkoa tietämättöminä, olisiko meillä parinkymmenen tonnin lasku ja rikkinäinen vaunu, jota ei voisi vedellä perässä. Pitäisikö tässä ihastua viettämään eläketalvet aurinkoisessa Portugalissa? Olisihan ”asuntomme” vuoristoisessa maaseudun rauhassa. Huoltopalvelut olisivat nurkan takana. Alue olisi aidattu kuin paremmillakin ihmisillä. Eläkeikään vain olisi matkaa ehkä kolmisenkymmentä vuotta tai sitten me ei enää koskaan eläkkeelle päästäisikään, mutta joka tapauksessa siinä vaiheessa vaunu kasvaisi paikallista horsmaa.

Totuus oli tarua karumpaa, joten ravistelin itseni haaveista hereille ja kuuntelin luurin toisessa päässä jälleen kuuluvaa pimpoli pom -musiikkia. Mikä ihme siinä onkin, etteivät jonotuslinjan musiikit voisi olla jotain ilokseen kuunneltavaa musiikkia? Ei luulisi olevan kauhean vaikeaa lisätä heti alkuun valikkoa, jossa voisi valita jonotusajaksi 1. Ikivihreitä tanssilavakappaleita, 2. Päivän tuoreinta EuroDiscoa, 3. Suomi-poppia, 4. Klassista radion sinfoniaorkesteria, 5. Raskasta rokkia, 6. Tulevaan juhlapyhään soveltuvaa musiikkia tai 7. Luontoääniä. Näihin kaikkiin voisi lisätä pitkän listan eri esittäjiä. Teostomaksut maksaisivat asiakkaat, kun he kieliposkessa tekisivät musiikkivalintojaan ja samalla odotusaika menisi kuin siivillä. Itse olisin heti valmis vaihtamaan tätä palvelua tarjoavan vakuutusyhtiön asiakkaaksi!

Vakuutusyhtiön työntekijä todellakin teki tällä soittokerralla töitä. Emme olleet vielä niin kuuluisia, että kaikki konttorilla tuntisi meitä, joten hän tavasi tietojamme ja yritti yhdistää meitä, milloin minnekin. Menestys oli huono. Hän jopa kävi kyselemässä pariin otteeseen kollegalta neuvoja. Toisin sanoen kävi varmaankin hakemassa kahvia ja puhelun pitkittyessä piti vielä vessatauonkin. Asia ei kaikesta huolimatta ratkennut. Puolentoista tunnin puhelun jälkeen minun oli luovutettava. Virkailija vannoi palaavansa samana päivänä asiaan. Luettelin hänelle koko perheen puhelinnumerot läpi, sillä edellispäivänä omaan liittymääni ei ollut jostain syystä saanut yhteyttä, joten nyt en ottanut sitä riskiä, homma tyrehtyisi sen vuoksi.

Kaksi tuntia myöhemmin soi puhelimeni. Numero viittasi vakuutusyhtiöön. Virkailijalla oli uuni tuore päätös käsissään. Vakuutusyhtiö lunastaisi vaunun! Jes, jipii! Tanssin voitontanssia luuri korvalla loppuperheen hyppiessä ympärilläni. Kiljuin mielessäni ”Kuulitko iskä, nyt on maksaja mukana!” Olin väsyttänyt vakuutusyhtiön! Tai sitten se oli vain saanut asian vihdoin päätettyä, mutta ihan sama nyt oli hyvä hetki pullistella vähän aikaa. Terokin otti oikein juoksuaskeleita mennessään kertomaan Tommylle asian tulleen päätökseen.

Puhelun päätyttyä vahinkotarkastaja soitti heti perään uudestaan ja kertoi ääni innosta väristen samaa uutista. Kaveri kuulosti itse asiassa ihan mukavalta, oikeastaan tosi mukavalta, sillä samassa puhelussa hän jo katseli meille jo uutta vaunua. Hän suositteli hankkimaan uuden sieltä jostain Euroopasta. Hän eli hommassa mukana ja kertoi juuri katselevansa koneelta mahdollisia vaihtoehtoja. Puolasta olisi kuulemma saatavissa erityisen edukkaasti.

Kahden viikon piinapenkin päätyttyä olimme huojentuneita ja tuntui, että voisimme syleillä koko maailmaa. Koko perheen aivolisäkkeet rutistuivat nuppineulan pään kokoisiksi rusinoiksi meidän lutratessa endorfiinikylvyissä. Saatoimme katsoa tulevaisuuteen ja miettiä, miten tästä eteenpäin. Suunnitelma oli harvinaisen yksinkertainen: vaunun tyhjennys ja kohti Nizzaa mahdollisimman pian. Pohtiessamme ja laskeskellessamme autontiloja, vaunussa olevia tavaroita, neljää polkupyörää, mahdollisesti vaunusta otettavia kiinteitä tavaroita koimme melko mielenkiintoisia hetkiä. Tavaraa oli aivan liikaa.

Vakuutusyhtiöltä oli tullut sähköposti, jossa kiellettiin ottamasta mitään kiinteää mukaan vaunusta. Haaveilimme aluksi pyörätelineistä ja markiisista. Niihin tuli lupa myös vahinkotarkastajalta. Olisimme saaneet ottaa ne mukaan ”ehdottomasti”, mutta minkä teet, kun tilaa ei ollut, niin sitä ei ollut. Tommy vielä vinkkasi, etteivät pyöränkuljetustelineet välttämättä sopisi yhteen uuden kodin kanssa, joten parempi jättää sinne ja miettiä asiaa myöhemmin.

Ennen lähtöä vaunun ympärille ilmestyi kaikkien kaveri ja huomiota hakeva koirakamu. Selvästi kyseessä oli jonkun perheen lemmikki, joka halusi jokaiselta rapsutuksia. Yö meni torkkuessa, sillä kaveri päätti kaivautua vaunun alle juuri makuupaikkani kohdalle ja joka kerta, kun koiruus vaihtoi kylkeä, kolisi allani. Aamulla Tommy tilasi paikalle rankkurin ja ihanuus joutui lähtemään. Epäilimme yhdessä jonkun jättäneen koiran korjaamoon pihaan edellispäivänä, sillä se oli kuin kotonaan vaunujen välissä ja pyrki kotimme portaita pitkin sisälle joka kerta, kun ovemme raottui. Hetken me mietimme, pitäisikö musti käydä pelastamassa, mutta lähtöaamuna saatoimme todeta, ettei meillä todellakaan olisi edes jyrsijän mentävää koloa kuormassamme.

Parinkymmenen kilometrin matka lentokentälle sujui tiiviissä tunnelmissa. Takapenkin eteenpäin Teron oli rakentanut valelattian, jonka alle sai jemmattua kolme banaanilaatikollista tavaraa. Olisi tullimiehillä ihmettelemistä meidän telttailukamojen salakuljetustoiminnassa, jos tarkastus sattuisi osumaan meidän kohdalle rajoilla. Onneksi Vikellä oli lentolippu eipä menisi hukkaan, sillä pakkausurakan päätteeksi autossa oli paikkoja kolmelle ja minä ja Vertti pienimpinä istuimme sylikkäin takapenkillä. Vikke hyppäsi huojentuneena terminaalin edessä pois jatkaen matkaa halpalentoyhtiön siivin Nizzaan ja me aloitimme 1800 km ajourakkamme samaan osoitteeseen. Se kumpi olisi perillä ensin, ei olisi yllätys. Se kummalla oli mukavammat matkustusolosuhteet, ei ollut yllätys. Yllätyksiä olisi varmasti edessä, mutta tärkeintä oli, että olimme jälleen oman elämän herroja ja vapaita kulkemaan kuin taivaanlinnut. Lasse Best Caravanilta oli jo vilauttanut vaunumahdollisuutta Dethleffin tehtaalta Etelä-Saksasta. Aika näyttäisi, miten kävisi, mutta sitä ennen meillä oli ihana pääsiäinen edessä. Kevät ja lämpö tekivät tuloaan, joten neljä kuukautta teltassa ei olisi mahdotonta sekään…

Comments are closed.

Ota Yhteyttä


Tilaa uutiskirje

Älä jää uutispimentoon! Uutiskirje sisältää uutisia ja ajankohtaisia tarjouksia.



Tilaa Bestis

Bestis on karavaanareille suunnattu maksuton asiakaslehti, joka ilmestyy 4 kertaa vuodessa.







%d bloggers like this: