Uskomatonta, miten muutaman päivän ylimääräinen ”loma” vaati töitä hartiavoimin, että kaikki tehtävät olivat taas ajan tasalla. Vietettyämme reilun viikon rupeaman tietokoneillamme ja Vertti koulutehtäviä puurtaessaan, koimme olevamme vapaan viikonlopun ansainneet. Poikien toive oli jälleen yllätys, yllätys, äidin ja isän treffit. Tämä takaa heille omaa aikaa. Toisin sanoen keskeytymätöntä ruutuaikaa, jota ei edes paheksuvasti mulkoilla vanhemman väestön toimesta.

Perjantai-iltana suuntasimme Fugen yöelämään ja päätimme ylittää itsemme tutustuttamalla itsemme kaikkien lähiökuppiloiden äitiin, Tauski-baariin. Meno oli lähes yhtä villiä kuin terassikierroksemme tähänkin asti ja poistuimme paikalta yksien jälkeen. Asiakaskunnan keski-ikä oli reilusti yli meidän tulevan eläkeiän ja muutenkin koimme, ettei meillä olisi oikein yhteistä jutun juurta kantaruusujen ja -peikkojen kanssa. Ruokapaikaksi olimme valinneet Fugen ensimmäisten treffien paikan Casa Colonin, ja menukin oli selvä. Se oli Tiinan ja Macen edelliskerralla syömät ihanuudet Wasabi-tonnikala ja pääruokana villinä ja vapaana laiduntaneen naudan sisäfile. Ruoka oli sanalla sanoen taivaallista.

Lauantaiaamuna suuntasimme Gibraltarille. Edellisen illan pelisessio oli venynyt pojilla reilusti pitkäksi ja Vertillä oli huomattavia vaikeuksia irtautua pelimaailman lumoista. Apinat olivat hänen mielenkiinnon kohteena yhtä kaukainen kuin Apinoiden planeetta kahdeksankymmentäluvulla maasta. Pienen hiiltymisen hetken jälkeen perheemme pakkautui autoon synkän hiljaisuuden saattelemana. Itse istuin perheen matriarkkana kutimet kourassa koko matkan neuloen tuohduksissani piiitkää sukkaa itselleni. Silmukat kiristyivät matkan aikana melkoisesti ja etusormen kirvellessä pahimmillaan avauduimme Vertin kanssa toisillemme. Uhkaus, kiristys, lahjonta -kasvatuksemme pyhä kolminaisuus on jo pikkuhiljaa poistunut käytöstämme ja tilalle on muuttanut syyllistämisen -oivallinen tukijalka. Maalattuani vuokralähiön, pitsalähettien ja sydän- ja verisuonisairauksien -sisältämän tulevaisuuden kuvaa Vertin silmien eteen, jos ainoa kiinnostava aihe elämässä on pelikonsoli, sain heräteltyä Vertin jälleen todellisuuteen ja hän murahtelikin kysyvästi, mitä siellä sitten niin ihmeellistä on, että täytyy oikein paikan päälle vaivaantua. Ollaanhan me niitä apinoita aikaisemminkin nähty? Sopu oli pakotettuna autoon laskeutunut ja näennäinen rauha oli solmittu.

Vikke lueskeli jonkun perheen matkakertomusta Gibraltarista. Heidän ohjeet olivat jättää auto rajan ulkopuolelle ja syödä ennen kuin rajan ylittää, sillä ruoka olisi ihan kamalaa. Vastoin näitä ohjeita, me uhmasimme kohtalotarta ja ajelimme omalla autolla rajan yli. Rajavahdille yritin ojennella passejamme, kuten edellä olevista autoista oli niin tehty, mutta saimme kulmien kurtistelua ja turhautuneen käden heilautuksen jatkaa matkaa.

Ohjeiden mukaiset valtaisat autoruuhkat teiden tukkona antoivat odottaa itseään. Me ajelimme, niitä odotellen aina eteläkärkeen asti. Jotenkin olimme onnistuneet valitsemaan sen pienimmän kinttupolun, joka sinne johti. Kaduksi kutsuttava polku kiersi mitä ilmeisemmin kaikkien paikallisasukkaisen takapihat. Viimeinen tunneli sai meidät jo purskahtamaan nauruun. Onneksi ei ollut vaunua perässä, muuten se saattaisi olla mallia avo, kovin oli tunneli pieni ja ahdas lähinnä hevoskärryille soveltuva kulkureitti. Takana päin oleva katu myös kapeampi kuin Italiassa konsanaan, joten olisimme saattaneet joutua rapsutella hilsettämme tovin. Nyt solahdimme tunnelin toisella puolella auringon paisteeseen ilman naarmuja.

Eteläkärjessä kävimme ihastelemassa jyhkeitä muinaisen Platonin nimeämiä Herakleen pylväitä molemmin puolin Afrikan ja Euroopan mannerta. Kävimme keskustelun ja päätimme siinä lopullisesti lähtevämme velipojan vierailun jälkeen Marokkoon. Aihetta oltiin jo paljon tutkittu, mutta nyt tuntui aika olevan kypsä tehdäksemme uusi siirto kiertolaiselämässämme. Jos siellä käy eläkeläispariskunnatkin matkailukulkuneuvoillaan, niin kai mekin jollain opilla siellä hengissä selvitään.

Lopullinen rauha solmittiin Vertin ja minun välille Tripadvisorin avustamana, kun löysimme saarivaltion meren takaisen niemen kärjen parhaan ruokapaikan. Pitsaa ja pastaa oli tarjolla ja mikäs siinä, kun se oli oikeasti aivan loistavaa. Vakoiltuamme naapuripöytiin saimme todeta, että pärjäämme kolmella annoksella ja minä voisin närppiä kaikkien annoksista mahani täyteen. Hyvin toimi. Olimme valmiit valloittamaan vihdoinkin apinoiden kukkulan. Apinoista olimme nähneet jo vilauksen ruokapaikkaa etsiessämme ja se oli ollut alkusysäys lopulliselle sovinnolle. Olihan Vertin ja Viken mielestä ”Täysin hullua”, että apinoita istui roskikseen vieressä kuin oravia Suomessa.

Tuuli keikutti gondolihissiä ikävästi matkatessamme ylöspäin. Vatsan pohjassa kiersi pahaenteisesti ja korkeanpaikan kammo yritti kuiskutella olkapäälläni. Onneksi väkeä oli hissi turvoksiin asti täynnä, joten jos en halunnut kurkkia maisemia, niin niitä ei todellakaan tarvinnut vilkuilla. Astuessamme kiikkerästä kulkupelistä ulos alkoi parin tunnin ihmettelykierros saman tien. Suloinen poikanen istui kaiteella suoraan oviaukkoa vastapäätä ja oli toivottamassa meidät uteliaat turistit tervetulleeksi apinoiden vuorelle. Oli huokaisevaa seurata yli neljänsadan metrin korkeudessa näköalapaikalla kaukaisten sukulaistemme keikkumista kaiteilla. Valokuvia räpsimme ahkerasti ja seurailimme muiden turistien ja apinoiden toimintaa. Vertin hartain toive oli, että jonkun varomattoman turistin laukku lähtisi.

Onneksi näin ei käynyt, eikä tarvitse syyttää Verttiä ennustajaukoksi. Mutta huipulla kiertäessämme saimme todistaa tilannetta, jossa harmistunut sukulaissetämme repäisi autosta sivupeilin lasin irti. En tiedä oliko se tarkoituksellista ja palkkioksi vai minkä vuoksi ikkunasta ojennettiin karkkipussi moisen uroteon jälkeen. Vai mahdollisesti ajateltiinko, että peili saisi jäädä roikkumaan sähköjohdoistaan paikalleen ja apinalle riittäisi pussiin sisältö. Oli niin tai näin, olisin itse miettinyt tarkemmin, sillä ainakin näköalatasanteella uhattiin 4000 punnan sakolla, jos sattuisi ruokkimisesta jäämään kiinni. Kukaan ei kyllä mielestämme tätä vahtinut. Itse olisin ilomielin käynyt mersuliikkeen kautta jälleen kerran uutta peiliä ostamassa, hinta kun varmaan olisi huomattavasti alle neljän tonnin.

Pojat yrittivät ahkerasti pehmittää meitä, erityisesti minua, että he voisivat rapsuttaa jotain pienimmistä ja suloisimmista veijareista, mutta lupaa ei herunut. Saimmekin olla polleita, kaikki tietäväisiä vanhempia, kun eräs apina näykkäsi viereistä turistia, joka oli ottanut lähikontaktia sukulaisensa kanssa. Veripisaroiden tirskuvan haavan näkeminen lopetti aiheesta keskustelun tehokkaasti.

Edelliskerralla, kun kämppäriravintolassa oli tanssi- ja karaokeilta, olimme luvanneet itsellemme lähtevämme katsastamaan miltä siellä näyttäisi. Lauantaina oli lupauksen lunastamisen aika ja pojat villeinä ilosta, jo toinen ilta rakkaiden viihdelaitteiden ääressä ilman keskeytystä.  Ihan heti alkuillasta emme olleet valmiita katsastamaan tilannetta, mutta parin tunnin päästä oli hyvä hetki mennä, silloin oli ainakin jo rennot karavaanarit rentoutuneet entisestään.

Kaksi ja puoli kuukautta olemme alueella viettäneet aikaa, mutta ravintolassa istuvista ihmisistä tunnistimme muutaman hassun. Lähes kaikki olivat meille täysin tuntemattomia kasvoja. Voisi todeta nolona meidän vältelleen tehokkaasti muiden ihmisten kanssakäymisen. Oman ”katumme” ihmiset taidamme vain tunnistaa. Illan aikana baaritiskillä kävijät kävivät tutuiksi ja lähinaapurin saapuessa seuraksemme baaritiskille saatoimme vaihdella ajatuksiamme. Tero lupasi lähteä tanssimaan tai laulamaan karaokea. Tarjous oli siis joko tai, jonka saatoin neuvotella illan aikana sekä tanssimiseksi että laulamiseksi. Koska vasempia jalkoja meillä on todellakin neljä ja rytmitajukin täysin hukassa, jätimme parketin kuluttajat rauhaan ja paneuduimme karaokelistaan. Hivenen oli vanhemman vuosikymmenen musiikkitarjontaa kirjattu ylös, joten Teron vitsiksi tarkoitettu heitto Armista ja Dannysta sai minut liikkeelle kyselemään sattuisiko Youtubesta löytyä ”Tahdon olla sulle hyvin hellä”?

Armi ja Dannyt kutsuttiin lavalle ja Tero vannoi vajoavan maan alle astellessaan perässäni nöyrästi mestauspaikalle. Ei se nyt ihan huonoin veto siinä ravintolassa ehkä historian aikana ollut, mutta läheltä liippasi. Uusien kasvojen näkeminen ja show-henkinen esitys sai kuitenkin huikaisevat aplodit vähään tottuneilta karavaanareilta. Illan lopuksi henkäilimme vielä toisillemme ”Kotiviinin”, jonka jälkeen poistuimme paikalta naurun saattelemina. Seuraavana aamuna saimmekin kuulla muutaman uuden Armi ja Danny -aiheisen hyvän huomenen toivotuksen. Hauskaa oli, kun antaa itsestään pienen siivun, saa itselleen takaisin huomattavasti muhkeammin.

Sunnuntaiaamuna oli aika valloittaa Caminito Del Rey, Kuninkaan reitti, Malagan liepeillä oleva muutama vuosi takaperin uusittu kallionseinämiin kiinnitetty kävelyreitti. Jossain jo varoitettiin, ettei suositeltu korkeanpaikan kammoisille. Liputkin kehotettiin ostamaan netistä ja eväitäkin kannatti ottaa reppuun. Sinne me lähdettiin minä korkeanpaikan kammoinen etunenässä ilman lippuja, mutta eväitä oli pakattu mukaan pienelle armeijalle. Parkkipaikalla vilisi väkeä tuhottomasti ja epäilimmekin tulomme olleen hukkareissun ilman lippuja, mutta taapersimme puolentoista kilometrin matkan lippuluukulle. Alussa meillä oli edessä ensimmäisenä pilkkopimeä tunneli, joka oli koko päivän Vertin mielestä yksi kohokohdista. Lippuluukulla selvisi, että hyvin mahtuisimme mukaan, joten ei muuta kuin kypärät päähän ja menoksi.

Suurin osa matkasta kulki reilun metrin levyistä puusiltaa pitkin, josta näki monien kymmenien metrien välillä ehkä jopa satojen metrien pudotuksen. Jalkojani heikotti. Kalliosolan pohjalla kuohuva joki kuivui välillä melko kapeaksi lirinäksi. Välillä kuljettiin turvallisesti maalla leveitä polkuja pitkin ja eväitäkin nautimme jossain välissä, jotta hyvän tuulinen retkikuntamme pysyi hyvän tuulisena. Kaiken kaikkiaan aivan huikea kokemus. Jälleen täysin turvallinen, ei niin kovin pitkäkään, mutta saimme kokea olevamme todellisia reippailevia ulkoilmaihmisiä ilman suurempia hikikarpaloita.

Ajellessamme kotia kohti pidimme sitkeästi kiinni poikien toiveesta päästä pitkästä aikaan Taco Belliin. Kurjuuden gurmeeta nauttiessamme päätimme lähteä leffaan, kun Vikke esitteli meille vauhdikkaan junankaappaustrailerin, jossa oli sovelias ikäraja ja elokuvaelämystä ei ollut edes dubattu. Päivän oli vienyt meistä mehut, joten pakollisten leffaherkkuostosten jälkeen saapastelimme esityssalin laitamille odottelemaan. Ovet olivatkin auki, joten marssimme saliin. Puoli tuntia vierähti ja juuri muutamaa minuuttia ennen näytöksen alkua sisään marssi naisnelikko. Vilkaisimme Viken kanssa toisiamme ja kurtistelimme kulmiamme. He eivät vaikuttaneet potentiaalisilta kaappausleffan katsojilta. Alkutrailereissa vilahteli paljasta pintaa ja sipisin Viken korvaan, että taidamme olla väärässä paikassa väärään aikaan.

Vikke oli jo uppoutunut netin ihmeelliseen maailmaan ja kertoi minulle löydöksen tuloksia. Meidän leffa olisi alkamassa juuri parasta aikaa Malagan keskustassa ja silmiemme eteen levittäytyisi tuota pikaa Fifty Shades of Freed. Tirskuimme ja hihitimme tiedon jyväsestä hervottomana ja tiedustelin muilta, että mitäs, jos lähtisimme kyselemään, olisiko meille mitään muuta tarjolla. Vertti meinasi: ”Voidaanhan me tää nyt ihan hyvin kattoo, kun tässä istutaan.” Isoveljen melko suorasukainen sisällön avaus pienemmälle veljelle sai kaikkien töppösiin vipinää ja poistuimme alkukohtauksen alkaessa pyörimään kankaalla.

Kahdentoista vuoden sivusta seuraaminen näyttelykoulun pääsykokeisiin ei ollut valunut minulta hukkaan. Kolme kertaa avauduin henkilökunnalle paheksuntaa huokuen kyseistä elokuvaa kohtaa ja heittäydyin kuvailemaan kaksitoista vuotiaan poikamme viattomuutta. Kolmannella kerralla löytyi riittävän korkea arvoinen henkilökunnan jäsen, jolla oli valtuudet palauttaa rahat takaisin, kun muuta ei ollut sitten oikeasti tarjolla. Saatoimme todeta kirjaimellisesti reisille menneen tämän viikonlopun korkea kulttuuriesityksen hakuretken, mutta onneksi olimme kuitenkin päässeet käymään riittävän korkealla maisemia ihailemassa…

Comments are closed.

Ota Yhteyttä


Tilaa uutiskirje

Älä jää uutispimentoon! Uutiskirje sisältää uutisia ja ajankohtaisia tarjouksia.



Tilaa Bestis

Bestis on karavaanareille suunnattu maksuton asiakaslehti, joka ilmestyy 4 kertaa vuodessa.







%d bloggers like this: