Muistomme bisnesluokan olosuhteista hämärtyi kertarysäyksellä, kun paluumatkalla Madridista avasin sähköpostin ja luin vakuutustarkastajalta tulleen ystävällisen oloinen viestin, jossa kiiteltiin kuvista. Eihän ne ammattilaisen ottamille vetänyt vertoja, mutta kyllä hänkin siellä selvästi yritti positiivisempaa kuvaa itsestään rakentaa. Tosin seuraava lause rakensi lähinnä kylmän ringin takapuolemme alle. ”Olisiko vaunussa törmäyskohtaa ja jos olisi niin saisiko siitä kuvia.” Velipojan karavaanariapu oli tätä asiaa jo ennustellut, kun olimme terapiapuheluita useampaan otteeseen puhuneet. Kuuluisan kamelin selkä notkahti perin ikävästi sillä hetkellä. Teron sanainen arkku sulkeutui loppumatkaksi ja myrskypilvet kerääntyivät otsalle.

Ihan montaa kertaa ei asiat kaiherra Teron yöuniin reikiä, mutta nyt oli iskenyt unettomuus. Todistusaineisto löytyi aamulla sähköpostistani. Pääsin muokkaamaan Teron verbaalisen tuotoksen kirjallista muotoa, jonka saattoi lähettää vastaukseksi vahinkotarkastajalle sekä vakuutusyhtiölle. Olisimme voineet olla tietenkin lyhytsanaisempia, mutta jotenkin alkoi tuntua siltä, että molempien osapuolien oli hyvä kuulla meidän tarina, jotta emme joutuisi enää ihan kovin montaa kertaa vääntämään rautalangasta vaunun tarinaa.

Osa kirjeestä lähenteli ilkeilyä, mutta turhautuminen ja mielipaha leijui sakeasti sillä hetkellä ilmassa. Tiedustelimme kohteliaasti, minne vahinkotarkastaja haluaisi meidän toimittavan vaunun lisäarvioitavaksi. Ilmaisimme mielipiteemme, ettei meillä ollut muuta mahdollisuutta kuin ottaa vaunun renkaista kuvat, koska ne osuivat siihen hidastetöyssyyn. Tosin ettei jälkiä ollut, joten yhtä tyhjän kanssa. Ymmärrettiin kyllä, että työtähän se vahinkotarkastajakin vain teki, mutta ketutuskerroin nousi hetkellisesti tappiin. Paluupostissa tarkastaja lupasi muotoilla raporttinsa pikaisesti ja lähettää sen vakuutusyhtiöön tiedoksi.

Lukion aikainen Maslowin tarvehierarkian säännöt kumpusivat mieleeni paikasta, jonka olin kuvitellut unohtaneeni aikoja sitten. Fysiologiset ja turvallisuuden tarpeet saimme tyydytettyä jo totutuilla rutiineilla, mutta pyramidin huipun valloitus oli lähes yhtä takkuista kuin Mount Everestin lumihuiput. Sosiaalisten suhteiden toteuttamisen mahdollisuudet alkoivat pikkuhiljaa murentua päivä päivältä. Pääsiäinen lähestyi ja ystävien saapuminen Nizzaan, mutta vakuutusyhtiö ja -tarkastaja vaikenivat molemmat. Koimme olevamme vähemmän toivottuja asiakkaita ja arvostuksen tarve huusi huomiota välillä raivoisasti ja välillä hiljentyen pikkuiseksi piipitykseksi. Tommy naureskeli korjaamolla, meidän tapauksen olevan niin haastava vakuutusväelle, etteivät hekään tiedä kuinka meidän kanssa tulisi toimia. Maslow väitti kaikkien tarpeiden tyydyttyvän hierarkkisesti. Haastava tilanne potki meidät kuitenkin huipulle ja päätimme tyydyttää edes itsensä toteuttamisen tarvetta reissaten kuin tuli hännän alla lähinurkkia. Sitä vartenhan me manner-Portugaliin olimme tulleet.

Euroopan lounaisnurkka piti nähdä ja sinne mentiin, vaikka juuri sinä päivänä saattoi jo odottaa vanhoja mummojakin taivaalta. Vettä satoi kaatamalla ja tuuli oli kerännyt voimansa koko Atlantin selän pituudelta. Oliko siinä mitään järkeä? No ei! Mutta lähtö oli ennemminkin pakoa todellisuudesta, kuin matkailun riemua ja uteliasta mieltä nähdä se lounaisin nurkka. Perille päästyämme pojat julistivat istuvansa autossa. Ymmärsin heitä sataprosenttisesti. Olisin halunnut itsekin jäädä kuivaan ja lämpimään, mutta kalliojyrkänteen reunalle taaperrus täytti näennäisen velvollisuuden tunteen siitä, ettei tässä olla luovuttamassa millään osa-alueella. Alue olisi ollut upea auringonpaisteella. Oli se sitä nytkin, mutta ennemminkin koimme pelonsekaista kunnioitusta katsellessamme merta, joka velloi jyrkänteen alapuolella turkoosina. Aallot paiskautuivat kallioihin valtavalla voimalla. Sagres oli nähty! Sen minkä vaakatasolta tulleelta sateelta pystyi.

Tommyn poiketessa meitä moikkaamassa ja pitämässä meidät sosiaalisessa verkostossa, saimme lisävinkkejä paikallisretkeilylle. Monchiquessa voisimme ihailla upeita näköaloja 900 metrin korkeudesta aina merelle asti ja Silves tutustuttaisi meidät Portugalin arabialaisiin juuriin. Kuulostivat molemmat näkemisen arvoisilta, joten ei muuta kuin auton kyytiin ja menoksi. Viisainta olisi varmaan ollut myös valmistella mahdollista lähtöä ja suoritella opintoja, mutta jostain kohti piti nyt löysätä, ettei ilmatila kiristyisi liikaa. Pinnan alla väreili joka tapauksessa sekä poikien, että meidän aikuistenkin mielialat heittelivät. Tähän asti oli menty rennoin rantein ilman aikataulua, mutta se oli omaehtoista. Kun valinnanvapaus ja -mahdollisuus oli viety, saatoimme vain todeta, ettei se ollutkaan enää niin kivaa.

Vakuutusyhtiöön kilautus oli joka aamuinen rituaalini. Myötätuntoa piisasi, mutta jos ulkomaan puolella oli kiireistä, niin siellä oli kiireistä. Soittopyynnön jättäminen ei paljon lämmittänyt, koska takaisinsoittoa ei koskaan kuulunut. Turhautuminen oli käsin kosketeltavaa. Tapauksemme kohdalle oli varmastikin kirjoitettu kissankokoisin kirjaimin: ”Tarjotkaa hotellia heille ihan joka välissä”. Okei, me lähdetään käymään Lissabonissa, johan se Vertti oli aikoja sitten löytänyt sen edelleenkin elämää suuremman trampoliinipaikan sieltä, mutta toimii ne puhelimet sielläkin, joten huomenaamulla olen jälleen yhteydessä.

Lissabon oli Napsun mukaan siitä mahtava paikka, ettei siellä kuulemma ollut mitään niin hienoja maamerkkejä. ”Siis äiti voimmeko me vaan hengailla siellä?” ”No ilman muuta, kunhan osumme hengaillessamme vanhan kaupungin kaduille ja jossain vaiheessa portugalilaisten löytöretkeilijöiden muistomerkille ja museoon.” ”Mut eihän siellä ole netin mukaan mitään nähtävää!” ”Siksi äidin pitääkin olla viisaampi ja tietää!” Vakuutusyhtiön budjettiin sopiva kuntosalillinen, läträyslammikollinen ja loistavalla aamupalalla varustettu hotelli oli löytynyt keskustasta hieman sivuun, mutta mitäpä tuosta, metroverkosto auttaa aina.

Karavaanariuden aikana ei julkisia ollut juurikaan tarvittu, joten oliko taidot ruostuneet vai mistä oli kyse, mutta lippuautomaatti sylkäisi meille yhden ainoan lipun käytettäväksi. Olimme omasta mielestä kuitenkin ostaneet neljä vuorokauden lippua. Kuittikin sen pelkästään todisti. Koska laitakaupungin metroasemilla ei henkilökuntaa ollut, niin ihan saatiin taas itse selviytyä. Yksi portista sisään. Portin toisella puolella lipun kuittaus ulos, lipun ojennus portin yli ja jälleen seuraava sisään. Vertti tunnontarkkana sääntöjen noudattajana (noudattaisipa aina yhtä tiukasti sovittuja sääntöjä esimerkiksi kännykän käytöstä ja pelikonsolilla pelaamisesta) syömistyi ja saimmekin vanhempina värikkään kuvauksen siitä, kuinka epärehellisyys rappioittaisi elämämme tulevaisuudessa. Myöntelimme nöyränä ja lupasimme korjata tilanteen heti, kun tiellemme osuisi palveluhenkinen lipunmyyjä. Ennen kuin sellainen löytyisi, olisi parasta totuuden torvenkin seurata tällä kaidalla tiellä, muuten saattaisi jäädä Lissabonin tunneliverkostoon haahuilemaan. Yhyttäessä lipunmyyjän saimme kuulla ostaneemme neljän päivän yhden hengen lipun. Ei menneet rahat hukkaan hymyn lisäksi myyjä osasi vaihtaa lipun oikeaksi.

Jostain käsittämättömästä syystä metrokartta oli jäänyt minuun käteeni, joten pyrin seuraamaan sitä tunnon tarkasti. Kartta oli mielestäni suurpiirteinen, koskapa odotin kaikkien asemien nimet olevan merkittynä siihen nimen viereen ruksilla, rinkulalla tai vastaavalla tavalla. Näin ei ihan kuitenkaan ollut, joten jossain kohtaa hyppäsimme hivenen liian aikaisin asemalaiturille. Pieni murhe, joten ei muuta kuin uutta odottamaan. Risteysasemalla sekosin lopullisesti kartan ja asemien kanssa ja seuraavaa kiiltomatoa odottaessamme jaoin tuskaani jo perheellekin. ”Edellinen asema Saidanha oli ihan selvästi karttaan merkitty, mutta tälläkin asemalla päästiin kahdesta suunnasta Saidaan, kuten siellä edelliselläkin, mutta kun ei sitä löydy koko kartasta, vaikka kuinka olen etsinyt.” Kaikki miespuoliset hiljentyivät ja katselivat ympärilleen palaten tuijottamaan minua hiljaisuudessa. Koin hetkellisen tyydytyksen, ei tämä ollut heilläkään ihan helppoa.  Vikke tiedusteli: ”Oletko aivan tosissasi äiti?” ”No todellakin. Kai te ymmärrätte nyt, miksi täällä on niin vaikeaa suunnistaa.” Sain kuulla saidan puuttuvan kartasta, koska yleensä karttoihin ei merkitä uloskäyntejä, koska se olisi hieman turhaa, kun joka asemalla vähintään yksi sellainen olisi.  Lisäksi minulle selvennettiin, että esimerkiksi englannin kielisissä maissa siinä saattaisi lukea ”exit”, mutta voimme toki tarkistaa jatkossa yhdessä löytyisikö esimerkiksi Lontoon maanalaisen kartasta sen nimistä asemaa, etten hämmentyisi sielläkin yhtä paljon. Minun ei sitten tarvinnut enää suunnistaa, vaan sain upota aivopieruineni loppuajaksi ihmisten tarkkailuun.

Jos itse tuijottelen häpeilemättä muita ihmisiä, suuntaavat jälkikasvumme intensiivisesti katseensa kännyköihinsä. Jopa siinä määrin, että Vikke jäi istumaan metroon, kun me muut hyppäsimme eräällä pysäkillä asemalaiturille. Helpoimmalla olisimme varmaan päässeet, jos olisimme hoksanneet laittaa hänelle snäpin, kuvaohjeen instaan tai ohjeet tube-kanavalle, mutta aikaa ei ollut, joten heiluimme metron ikkunan takana kuin heinämiehet ja hakkasimme metron ikkunaa. Viken onneksi hänen vierellään seisoi nuori mies, joka tutkaili ympäristöään vähintään yhtä uteliaasti kuin minä. Pieni kopautus olkapäähän sai eloa teinimonsteriin ja saimme kaverin ulos viime tipassa. Toisaalta pieni kunniakierros ei varmasti olisi ollut paha 17 -vuotiaalle, mutta eipä tarvinnut turhia odotella.

Vanhan kaupungin kadut olivat täynnä mitä erilaisimpia katutaitelijoita. Yksi heistä oli japanilainen Harley Davidson harrastaja, jonka tavoite oli kiertää maailma moottoripyörän selässä seuranaan vain kitara. Seuraava etappi oli Marokko, jonne hän tarvitsi 50 euroa bensarahaa. Vaikka olemmekin ehkä keskivertoa valmiimpia heittäytymään elämänvirtaan, niin nyt oli löytynyt voittaja. Ihan emme olleet valmiita vielä pelkän soittimen varassa maailmaa lähtemään kiertämään.

Jokin tässä kohtaamisessa jäi itämään Vertin mieleen, sillä seuraavana päivänä kotinurkan Lidl:ssä oli myynnissä akustinen kitara, johon hän halusi vaihtaa meidän mukana olleen ikivanhan sähkökitaran, jota hän oli ihan ahkerasti harjoitellutkin. Varsinaista Jimi Hendrix -sooloa on saanut vielä odotella, mutta ehkä sähköisen pelin vaihduttua akustiseen alkaisi harjoittelusta kantautua tunnistettavia kappaleita. Lisäksi nuoren miehen toive oli, että me muut perheen jäsenet laulaisimme mukana. Ilman muuta lupasimme. Saatoin sielusilmissä nähdä meidät leirinuotiolla telttamme edessä asiaan kuuluvaa kitaran soittoa kuunnellen, jolloin kajauttaisimme yhteisteislauluna ”Meill´on metsässä nuotiopiiri…”.

Toisen päivän Vertti saisi viettää tramppamestassaan. Ainoastaan sopimani Skype-välitteinen viini-ilta odottaisi illalla, joten kolmeen asti voisimme nauttia liikunnan riemusta. Sen jälkeen kolmen tunnin ajomatka, kaupassa käynti ja ruoanlaitto, niin olisin valmiina klo 18 Suomen aikaa vaihtamaan kuulumisia. Hmmm, kolmen jälkeen (Portugalin aikaa) alkoivat viestit lennellä kaverien pohtiessa, millä kyydeillä liikutaan logistisesti parhaiten. Ihmettelin miksi moinen kuhina, kun aikaa olisi vielä monta tuntia, kunnes mieleni perukoilta välähti laskeneeni ajat ihan pyllylleen. Portugalin aikahan oli 2 tuntia jäljessä, joten minun pitäisi tämä viiden tunnin puuhat hoitaa vajaassa tunnissa ja samalla hetkellä Verttikin saapui hikisenä trampoilta toista jalkaa ontuen.

Ukkovarpaaseen sattui. Sukan alta paljastui selvästikin turvonnut varvas ja orastava mustelma alkoi muotoutua. Jalalla oli todella hankala kävellä. Vertin kipukynnys on korkea, joten jouduimme pohtimaan mitä tehdä. Oli perjantai-iltapäivä ja ”leirintäalueemme” sijaitsi syrjässä kaikesta. Varvas oli rusahtanut Vertin lyötyä sen hypätessään trampalta pois. Voisihan se olla vain pelkkä säikähdys ja paranisi itsestään, mutta entä jos ei, niin missähän se lähin viikonloppuna auki oleva päivystys olisi?

Oma mieli mustui. Tapaaminen ystävien kanssa oli peruttava joka tapauksessa ja ehkä olisi sitten kuitenkin parasta soittaa taas kerran SOS 24/7. Olinhan ottanut Vertille oikein laajennetun vakuutuksen, jonka turvin Vertti saisi testata kaikkea muuta paitsi amerikkalaista jalkapalloa ja rugbya. Hätäpalvelusta suositeltiin hakemaan apua nyt, kun sitä oli vielä saatavilla. Kaikki tiedot täyttyivät valtavan näppäristä, koska annoin luvan kopioida ne edellisistä tapauksissa. Enkä ollut edes kovin tarkka, mistä niistä tietoja otettiin. Tekstiviestinä tulisi taas vaihtoehtoja ja voisin laittaa heille tiedon, minkä valitsin, jotta maksusitoumus voitaisiin lähettää oikeaan paikkaan. Jos olisi jotain kysyttävää, voisin aina soittaa heille. Väitin hanskaavani tilanteen melko hyvin. Soiton aikana oli Terokin pohtinut tilannetta ja hän lupasi selviytyä lekurissa, jos itse osaisin viritellä Skypen omatoimisesti takapenkillä. Ihana, rakas mieheni teki jälleen kaikkensa, että vaimo saattaisi rentoutua. Koska vuoden äiti -palkinto oli mennyt sivu suun jo useaan otteeseen, otin tarjouksen vastaan ja jäin takapenkille.

Skypen hälyttäessä auton ovet sulkeutuivat ja Vertti lähti nilkuttamaan lääkäriin. Mietin, mitähän ystävät haluaisivat kuulla? Aloitus voisi mennä: ”Vertti meni just lääkäriin isänsä kanssa, koska on pieni teoreettinen mahdollisuus varpaan murtumisesta.” ”Vaunuasia ei ole edennyt mihinkään.” ”Tänään ”Olemme vain pähkäilleet, pyörikö nauha ainoastaan meille vai kaikille muillekin? Olinko ajanut vakuutusyhtiön ulkomaan osaston soitoillani burn out -lomalle? Onko Suomessa ollut uutisia vakuutusyhtiömme konkurssista?” ”Mitä teille kuuluu?” Naurusta ei meinannut tulla loppua hetkeen aikaan…

Comments are closed.

Ota Yhteyttä


Tilaa uutiskirje

Älä jää uutispimentoon! Uutiskirje sisältää uutisia ja ajankohtaisia tarjouksia.



Tilaa Bestis

Bestis on karavaanareille suunnattu maksuton asiakaslehti, joka ilmestyy 4 kertaa vuodessa.







%d bloggers like this: