Viikko on napotettu paikoillaan ilman tarvetta lähteä jatkamaan matkaa eteenpäin. Hyvä niin! Sisiliasta lähdön jälkeen meno on ollut hieman hampaat irvessä menemistä. Takaraivossa tikitti aikataulu Viken harjoittelun aloittamisesta, meidän opintovapaiden tehtäväaikataulut eivät joustaneet, joten tehtävät oli oltava palautuslaatikoissa juuri niinä päivinä, kun pitikin ja Vertin Suomessa olevien koulukavereiden loma alkoi painaa täälläkin päälle. Jatkuva yhdessä olo hiersi. Pieniä erimielisyyksiä nousi esille, mutta mitään ylitse pääsemätöntä ei kuitenkaan onneksi tapahtunut.

Tähän mennessä olemme olleet kätkeytyneenä melkoisen hyvin pienen maamme salakielen taakse. Nyt olemme alueella, joka on täynnä suomalaisia. Tähän asti on voinut riidellä rauhassa ilman että kukaan ymmärtää, mikä on aihe ja mitä sanotaan. Toisaalta jos lähin naapuri on sijainnut kämppärin toisella laidalla, ei ole tarvinnut madaltaa ääntään, ettei häiritse heitä. Riitoja on tullut ja mennyt ja sananpeistä on väännetty, milloin mistäkin, mutta nyt on tunne, että yksityisyys on mennyttä. En tiedä liittyykö tämä siihen, ettei olla oloa ja eloa harjoiteltu aikaisemmin leirintäalueilla ennen reissuunlähtöä vai ollaanko me jotenkin epäsosiaalisia tapauksia?

Olemme kulkeneet omaa tietämme. Viettäneet aikaa edelleen paljon perheen kesken. Tehtävien tekeminen on pakottanut myös viettämään aikaa paljon vaunussa. Kun vapaa-aikaa on ollut, niin silloin olemme olleet muita nurkkia katsomassa kuin kämppärin kulahtaneita rakenteita. Toisaalta viiden kuukauden aikana oman tarinan kertominen on alkanut painaa, joten ehkä tässä on oltu hieman epäkohteliaan hiljaisia muille jopa suomalaisiksi. Olemme jälleen myös alueen ainoa lapsiperhe, jonka desibelit ovat välillä melko isot. Anteeksi naapurit, ensi kuun loppuun asti me vaan täällä ollaan!

Vikke aloitti työhön tutustumisen kuun eka päivä. Lähdin saattajaksi työpaikalle. En sen takia, etteikö Vikke olisi pärjännyt, vaan ehkä enemmän näyttääkseni naamani ja kertoakseni, että on sillä lapsella vanhemmatkin ja vielä kaiken lisäksi täysipäiset, ehkä. Kohtaaminen on sanalla sanoen mielenkiintoinen.  Sain kuulla, että yleensä heille ei oteta alaikäisiä, mutta oli poikaa niin sitkeästi ja paljon kehuttu, ettei heillä ollut muuta vaihtoehtoa kuin ottaa kokeiluun. Joko alaikäisyys, tai sitten tapa oli vakio kaikille, mutta keskustelu alkoi työpaikan sääntöjen läpikäymisellä. Yksikään ei niistä itseäni yllättänyt ja toisaalta en usko, että Vikke niitä oli ensimmäistä kertaa kuulemassa. Kuulostivat ihan järkeviltä.

Jokaisena päivänä töihin on lähtenyt iloinen poika ja takaisin on palannut väsynyt, mutta tyytyväinen tekijä. Kaikkea on saanut puuhata aina tiskistä ruokalistasuunnitteluun asti. Ilmeisesti kehutkin ovat olleet paikkansa pitäviä, koska nuori mies ei ole vielä ainakaan kertaakaan paikkaansa moittinut. Melko nuorekkaalla ja naisvaltaisella henkilökunnalla saattaa tässä olla osuutta asiaan. Toisaalta vastuuta on jo tullut. Erästä päivää Vikke jännitti erityisesti, koska hän oli yksin annosten esille laitossa vastuussa. Ei ollut kovin useasti moista tehnyt ja tulikaste oli edessä. Hermostuneissa tunnelmissa töihin lähdettiin, mutta rehvakkaasti henkseleitä paukutellen takaisin tultiin, joten loppu hyvin kaikki hyvin.

Pientä takapakkia tuli lenssun iskiessä Vikkeen heti alkuunsa. Onneksi täällä Pikku-Suomessa apua löytyy omalla kotimaisella kielellä, joten ei muuta kuin lääkäriin. Puhelimessa jo hieman ihmettelin, kun tuntui lääkärin olevan melko huonokuuloinen, mutta ehkä ne olivat nämä espanjalaiset linjat, jotka aiheuttivat ongelmaa. Saapuessa vastaanotolle seurailin lääkärin liikkeitä ja toimintaa. Itsellä kun tapana tehdä hommat melko vauhdikkaasti, joten ollessani harkitsevaisten ihmisten kanssa, koen oloni hieman epämukavaksi. Niin oli nytkin. Puhetta tuli harvakseltaan ja liikkeet olivat tarkkaan harkittuja. Kurkkuun kurkattiin ja kaulaakin paineltiin. Mitään turhia kokeita ei otettu, mutta antibioottikuuri määrättiin. Lopuksi lasku ojennettiin ja todettiin apteekin olevan kadun varressa.

Kadulle palatessa katselimme Viken kanssa toisiamme ja totesimme yhteen ääneen epäilyksemme. Joko tohtorisetä oli naukkaillut jo lauantailounaalla sangriaa tai sitten ikä oli lähempänä sataa kuin eläkeiän aloitusta. Epäselväksi tämä meille jäi, mutta mieleni sopukoissa päädyin siihen lopputulokseen, että seuraavan kerran on parasta kokeilla seuraavaa vaihtoehtoa lääkäriluettelosta. Tämä tarkoitti sitä, ettei sairastamista kannata aloittaa viikonloppuna, koska muut suomalaistohtorit ovat silloin vapaalla. Nyt antibioottikuurin loppupuolella voi todeta, että tropit ovat kuitenkin auttaneet, joten ehkä meidät vastaanottaneella kaverilla ainakin jotain havaintoa oli lääketieteestä tai sitten onnekas veikkaus oli osunut oikeaan.

Pieneen alavireisyyteen on tuonut iloa ja aurinkoa tutut ihmiset. Ensimmäisenä perjantaina lähdimme poikien toiveesta Teron kanssa treffeille. Nykyisin kovin jo epäilyttää, kun pojat ovat kovin innokkaita meitä lähettämään kahden kesken iltaa viettämään. Ehkä tässä ollaan yllin kyllin aikaa vietetty lasten kanssa, joten jokainen kaipaa kenties hieman aikaa itsekseen. Vai onko kyseessä vaadituiksi lahjuksiksi tuodut rasvaiset ja sokerit herkut, joilla lapset on aina treffi-iltana lahjottu. Oli, miten oli, mutta keskustaa kohden poljimme hyvissä ajoin. Aikaa kului kaduilla kävellessä ja jouluvaloja ihaillessa. Jossain vaiheessa iltaa Googlelta kysäisimme lähintä tapaksia tarjoavaa paikkaa. Sellainen löytyi nurkan takaa, joten sinne suuntasimme.

Eteemme avautui aukio, josta sai valita tapaksia tai ihan mitä itse halusimme. Menimme sitkeästi alkuperäisen suunnitelman mukaan ja saimme pöydän hetken odottelun jälkeen. Ilta oli lämmin ja ruoka jälleen kerran hyvää, vaikka ei me niitä tapaksia tällä kertaa otettu. Tilauksia odotellessamme satuin mainitsemaan, että tuttava pariskunta on kanssa näillä nurkilla. En saanut saatettua lausetta loppuun, kun he jo tallailivat katua pitkin. Tilanne oli ihan totaalisen hassun kurinen, kun vielä selvisi, että ravintola, jossa istuimme, oli heidän kylän lemppari ravintolansa. No juttuhan riitti yömyöhään asti. Oli ihana jakaa kokemuksia erityisesti, kun myös he olivat viettäneet perheen kanssa edellisvuoden ulkomailla. Saimme todeta teinin olevan teini sukupuolesta riippumatta. Kiitos vielä kerran seurasta Tiina ja Mace! Seuraavaa kertaa odotellessa😊

Fuge alkaa olla tuttu vaunun miesväestölle. Olemme katuja ahkerasti kulkeneet ristiin rastiin apostolin kyydillä, fillareilla kuin autollakin. Itsellenikin on joku paikka jopa hahmottunut. Yksi sivu kun rajoittuu mereen niin pakostakin pääilman suunnat alkavat olla selvillä. Kämppärin nurkalla on Miramarin kauppakeskus, jossa lähikauppamme Carrefour sijaitsee. Carre on kokoluokaltaan Prisma. Siwaa siitä ei saa siis tekemällään ja unohtuneen jogurttipurkkien haku kestää aina ihan tuhottomasti. Toisaalta mikä siinä kestäessä, kun pikkukauppojen jälkeen olemme kuin Lissut Ihmemaassa.

Pelkästään kala- ja leikkeletiskien ihmettelyyn saa varata rutkasti aikaa. Susheja kaupassa valmistelee yhdestä kolmeen sushi-kokkia ja onhan niitä pitänyt useampaan otteeseen jo ostella. Juku, että ne ovatkin hyviä. Terokin, joka on ollut ruokarajoitteisen (lue nirson) miehen maineessa, on ollut halukas testaamaan ja se on jo paljon se. Erityisesti meitä on häkellyttänyt useampi ilmeisesti sitten kaupan henkilökuntaan kuuluva henkilö, jotka patsastelevat erityisesti ruuhka-aikoina kaupan pääkäytävällä. Mikä heidän funktionsa on, on jäänyt meille totaalisesti auki, mutta onhan se hienoa, että töitä riittää. Ensimmäisellä kerralla meiltä meni ihan ohi, että hedelmä- ja vihannesosastolla oli oma punnituspisteensä, jossa oma henkilö seisoi ja odotti meidän tuovan tuotteet punnitukseen. Olemme näihin jo Kreikassa ja Italiassa törmänneet, mutta nyt olisimme kaivanneet jonkinlainen ison plakaatin kattoon roikkumaan punnituspalvelun kohdalle. Toisaalta en ole voinut muuta kuin ihailla heidän ammattitaitoaan, koska viime kerrallakin avokadoja oli kolmessa eri paikassa. Punnitsija arpoi joka tapauksessa oikean hinnan pussin kylkeen tai ainakin, minä olin hänen kanssaan samaa mieltä.

Viken harjoittelupaikan hankki ystävämme, joka on ollut koko syksyn täällä maisemissa lasten kanssa. Oli ihana nähdä pitkästä aikaa läheinen ystävä, jonka kanssa saattoi jakaa ajatuksia. Säätilakeskustelut ja muutaman minuutin small toolkit, kun eivät ihan kauheasti itselle anna mitään. Skype-puhelut kotiin aiheuttavat aina pientä haikeutta ikävän iskiessä. Nyt on koti-ikävä hetkeksi helpottanut, kun on saanut jutella kylliksi asti.

Itsenäisyyspäivänä emme sonnustautuneet parhaimpiimme, mutta suunnistimme jälleen Tiinan, Taran ja Tommin luokse. Heillä kun sattui olemaan hotellin töllössä toimivia Suomi-kanavia. Itsenäisyyspäivä tuntui oikealta, kun jälleen kerran sai istua telkun ääressä ja arvostella Linnassa juhlivien pukuvalintoja. Toisaalta nuorimman väen ei tarvinnut jämähtää meidän kaavoihin, vaan heille virittelimme omat kanavat nurkan taakse tyynyjen päälle herkkujen kanssa, joten loppuillasta saattoikin sitten jouluisasti kiekaista ”Ja meillä kaikilla oli niiiin mukavaa”…

Comments are closed.

Ota Yhteyttä

Tilaa uutiskirje

Älä jää uutispimentoon! Uutiskirje sisältää uutisia ja ajankohtaisia tarjouksia.



Tilaa Bestis

Bestis on karavaanareille suunnattu maksuton asiakaslehti, joka ilmestyy 4 kertaa vuodessa.







%d bloggers like this: