Tehdäänkö päätökset meidän perheessä harkiten, erilaisia vaihtoehtoja punniten, tietoon perustuen vai nopeasti, tunteella, ilman tietoa mihin se johtaa? Miten päätösten jälkeen menee yleensä noin niin kuin meidän mielestämme? Joskus on mennyt huonomminkin, mutta nyt meni loistavasti! Vikke tiivisti meidän kaikkien tunnelmat: ”Jes äiti, ihan kuin ois joulu.”

Patraksen kulmalta löytynyt kämppärialue oli joko ihana tai sitten vain katselimme sitä vaaleanpunaisten aurinkolasien läpi. Ainakin pysyimme Kreikan leirintäalueiden valintakriteereille uskollisena loppuun asti. Meren rannassa oltiin. Tosi asiassa sillä ei olisi ollut mitään merkitystä, sillä pari päivää meni euforisessa sumussa siivillä ja muutaman uimahypyn puuttuminen mereen mahtavalta laiturilta ei olisi olotilaa muuksi muuttanut. Kämppärin emäntä taisi olla Vertin sukulaissielu. Alueella käyskenteli neljä koiraa, josta kolme oli ollut aikaisemmassa elämässä kulkukoiria, mutta nyt pulleita ja kiiltäväturkkisia laiskoja vahteja.

Lisäksi alueelle kurvasi saksalaispariskunta, jolla oli mukana Italiasta pelastettu pentu suloinen kuin mikä suurine korvineen ja uteliaine tutkimusmatkoineen. Pennun ruokatunnin kesto 30 sekuntia ilahduttaisi myös useimpia pomoja. Vaihtoehdot olivat olleet, joko he ottavat sen tai pentu menee säkkiin ja mereen. Itse jouduin kovaan tenttiin poikien puolelta. Miksi ihmiset voivat toimia niin kylmästi? Miten olisin toiminut itse vastaavassa tilanteessa? Silmät olivat lautasen kokoiset, kun kerroin kuulleni lapsuudessa tarinoita, joissa oli toimittu samoin Suomessakin. Kiemurreltuani aikani totesin, että no pakkohan se olisi ollut ottaa meidän mukaan. Nyt vain toivon koko loppuvuoden ajan, ettei vastaavia tilanteita tulisi vastaan meille ainakaan kovin montaa. Olimme onnistuneet jo tappamaan lahjabasilikan henkihieveriin. Komeasta pustasta oli jäljellä enää muutama sitkeimmistä oksista, joten miten kävisi elävän koiran pennun, sitä ei voisi heivata yhtä helposti lastista ulos. Kysyimme nimittäin huolisiko emäntä basilikaraukan kasvamaan jollekin nurkallensa. Ainakin hän hyvin näytteli aurinkoista ja innostunutta. Emme tiedä, päätyikö henkitoreissaan ollut kompostin päälle keikkumaan vai herättelikö emäntä sen henkiin kuten kulkukoiraparat, mutta sinne jäi.

Saapuessamme alueelle oli emäntä kovasti kehunut sekä alueen että ravintolan olevan auki koko vuoden. Ruoka maksaisi koko perheeltä vain 20 euroa juomineen päivineen. Ensimmäisenä iltana söimme oman kaapin antimia ja seurasimme ikkunasta, miten mamma hääri ravintolassaan. Käsittääksemme sinne ei koko iltana kukaan eksynyt, joten päätimme ilahduttaa mukavaa tätiä ja mennä Kreikassa vietettävän viimeisen illan kunniaksi sinne syömään. Seuravana päivänä Tero ”varasi” pöydän kuudeksi emännän nähdessään. Lähinnä halusimme varmistaa, että siellä olisi tuoretta syötävää. Kello kuudelta saapastelimme ravintolaan ja astuessamme sisään koimme häkellyttävän hetken. Isossa tilassa oli katettuna yksi pöytä tai tarkemmin sanottuna, tilassa oli vain yksi pöytä. Muuten seinän vierustoja kiersi koottuna kaiken näköistä tavaraa: vanhoista kauniista lipastoista muovisiin rutussa oleviin pöytäliinakasoihin.

Illan emäntä ohjasi meidät touhukkaasti pöytään ja kiidätti juotavaksi viinikannun ja vettä. Selkäni takana oli pakastinarkku, josta hän reippain ottein kantoi avokäsin jäät vesikannuun. Itse totesin olevan ehdottomasti terveellistä tällä kertaa nauttia viiniä. Muiden perheenjäsenten seuraavan päivän mahatauti saisi mennä merenkäynnistä johtuvan matkapahoinvoinnin piikkiin. Pöytään tippui nopeaan tahtiin kreikkalaisia alkupalaherkkuja, jotka olivat jälleen kerran aivan mahtavia. Jonkin kilahtaessa keittiössä höristimme korviamme ja odotimme jännityksellä, mitähän Saarioisten valmisruokavalikoimasta meidän kohdalle osuisi. Ihan kauhean pahasti ei pieleen mennyt. Vertti sai nenän eteen reilun kokoisen lautasen spagettia ja jauhelihaa. Sama toistui kaikille muillekin. Ja kyllä, joka kerta keittiössä kuului mikron kilahdus. En tiedä oliko mamma valmistanut jo ruoan eilen vai halusiko hän varmistaa ruoan olevan varmasti kuumaa, mutta mikron kautta annokset pöytään tulivat.

Tilanne nauratti meitä kovasti ja ensimmäisen suupalan maistaminen oli ennakkoluuloja täynnä. Jokainen meistä saattoi todeta sen olleen yksi parhaista mikroaterioista, joita olemme koskaan syöneet. Joudumme Viken kanssa vielä palaamaan mamman luo ekskursiolle hakemaan lisäoppia mikran käyttöön.  Lisää oli yllätyksiä tulossa. Seuraavaksi meillä oli kulhollinen tummanvihreää supisuomalaista hernekeittoa, joka oli tosin tehty linsseistä. Eihän sitä enää kukaan oikeasti jaksanut syödä, mutta Vertti ohjeisti meitä elämänviisauksillaan. Pahaa ruokaa otetaan ihan vähän ja levitetään lautaselle, näin ei kuulemma keittolan täti suutu. Oli ihan pakko paljastaa, että kyllä se näkee ja tietää, että sitä ei ole syöty, mutta hienosti olet yrittänyt olla pahoittamatta toisen mieltä. Paljastus oli maata mullistava pienen pojan maailmassa.

Useaan otteeseen touhukas emäntä kävi tarkistamassa, että kaikki oli hyvin ja ruoka maistui. Emme voineet muuta kuin hymyillä ja kehua, sillä ilta oli loistava esimerkki siitä, kuinka hän oli myynyt meille perinteistä kotiruokaa ollen todella ylpeä tekemisestään. Jäin miettimään, että ainakaan itselläni se ei olisi välttämättä onnistunut. Vaikka olisin tiennyt, että kaikki on ensiluokkalaisinta, kalleinta ja viimeisen päälle mietittyä, niin silti epävarmuus olisi kaihertanut sisälläni. Jos olisin kiitosta saanut, olisin vähintään kiemurrellut nolosti ja punastuen saattanut jopa muistaa hyvät käytöstavat ja kiittää. Tai sitten suomalaiseen tapaan alkanut vähätellä tekemisiäni. Miksi kehujen vastaan ottaminen onkaan niin vaikeaa?

Loppuhuipennus sai vielä odotuttaa itseään. Juuri kun olimme päätelleet, että ateria oli ohi, meidän eteen lennähti pienen pienet jälkiruokakupit. Vai oliko ne oikeasti munakupit aamiaispöydästä? Mamma tuli hillopurkin kanssa ja kertoi sen olevan läheisen luostarin tekemää hilloa, erinoista ja herkullista. Vertti sai jälleen toimia ensimmäisenä ruoanmaistajana. Kaikki tuijotti häntä jännittyneinä niin mamma kuin me. Äidin epäonnistuneet kokeellisen keittiön tuotokset olivat koulineet pojasta esimerkillisen ja melko kohteliaan maistajan. Hillo meni alas hymyssä suin ja peukku nousi pystyyn mammalle. Samaan aikaan hän iloisesti hymyillen varoitti isäänsä: ”Älä ota paljon, se on ihan kamalaa.” Toivoin todella, ettei mamma ymmärtänyt. Joko hän ei oikeasti ymmärtänyt tai sitten hän kauhoi kostoksi meidän kaikkien kupit täyteen todella makeaa ja kitalakeen tarttuvaa ruusuaromilla terästettyä hilloketta. Siinä sitä sitten syötiin iloisesti rupatellen maailman makeinta jälkiruokaa. Lopputulos oli puolen desin määrästä takuuvarma sokerihumala.

Keskiviikkona satamassa piti olla viimeistään neljältä. Poikkesimme omista tavoistamme ja kökötimme siellä jo kolmen jälkeen. Muutama kunniakierroksen saatoimme tehdä tällä kertaa etsiessämme sisäänpääsyä melko tyhjältä satama-alueelta. Opasteet eivät olleet kaikkein parhaimmat. Maanantaina lippuja varatessa oli alue ollut täynnä jonossa seisovia erilaisia kulkuneuvoja, hälytysajoneuvoja sekä levottomia miesjoukkoja. Jäljelle oli jääneet pari poliisiautoa ja aitoihin nojaavat miesporukat. Kun lopulta rullasimme laivaan nousua odottavien autojen melkein jonoksi kutsuttavien muodostelmien luokse, saimme palautetta pojilta. Olin jälleen kerran kuulemma epäonnistunut risteilijän valinnassa. Vieressä seisoi saman yhtiön komea lippulaiva ja me odottelimme pääsyä kuppaseen rahtilaivaan. No tasan ei käy onnen lahjat. Lähdetäänkö vai jäädäänkö tänne ja lähdetään kiertämään Balkania? Elämä on valintakysymyksiä täynnä. Demokratiaan uskovina vanhempina annoimme pojille mahdollisuuden vaikuttaa perheemme valintoihin. Noustiin laivaan.

Lippuja varatessa oli minulle iskenyt nuukuus ja olin ottanut pelkät kansipaikat, kun sellaiset olivat tarjolla. Itse olin lapsena useastikin matkustanut perheen kanssa sukuloimaan Ruotsiin kansipaikoilla ja se oli jäänyt mieleen aina yhtä jännittävänä, joten nyt halusin tarjota samaa jännitystä omille lapsille. Tai ainakin näin perustelin hankintani perheelle. Virkailija oli kehunut laivalla olevan erittäin mukavia lentotuoleja. Tietenkin olin loihtinut silmieni eteen bisnesluokan nojatuolit. Bonukset liiviinsä käärineen virkailijan maalaamat mielikuvat murenivat, kun näimme todellisuuden. Nuhruinen sali oli täynnä vielä nuhruisempia pikkusen isompia kuin economy-luokan lentojakkarat. ”Siis näissäkö me istutaan seuraavat 15 tuntia” kysyi ällistynyt Vikke. Edes esittelemäni vaatehuoneen kokoinen tax free ei auttanut tässä kohtaa. Lentoliput Suomeen olisi ollut parasta tilata pikimmiten. Onneksi laivamme ei ollut lentotukialus hävittäjineen, sillä nyt meitä saattaisi olla enää kolme matkaamassa täällä.

Jännittävää lapsuudessa joo kyllä, mutta keski-ikäisenä, melkein jo siis aikuisena, syntymävika selässä ja melko tuore leikkausarpi olkapäässä yön pimeät tunnit perhettä vahtivalle äidille nukkumissalissa olivat kamalat. Vatsanpohjaa kutkutteleva jännitys oli kaukana. Kutinassa oli kyse todennäköisemmin orastavasta ummetuksesta.

Vikke ja Vertti valtasivat tuoleja sen verran itselleen, että oikaisivat niille itsensä ja unihan tuli heti. Viken oli mielestäni ainakin turha valittaa aamulla herätessään, että yö oli huono. Se oli huono kaikille muille hänen ympärillään. Sen verran raskaasti poika teki tukkitöitä koko yön. Vertti vastaavasti hätkähti pariin otteeseen ylös. Molemmilla kerroilla oli kuulemma vessahätä. Toisella kerralla kesken matkan hän alkoi kiukutella, miksi häntä pitää juoksuttaa yöllä pitkin laivaa. No kun vessaan piti mennä. Ei kuulemma pitänyt. Aamulla näistä retkistä ei ollut pojalla mitään havaintoa.
On varmaan turha kertoa, että olin hieman hapan poikien ”huonosti” nukutusta yöstä. Lohdutin itseäni mielessäni: ”Kyllä te sitten tiedätte, mikä on HUONOSTI nukuttu yö, kun teillä on omia lapsia!

 

Comments are closed.

Ota Yhteyttä

Tilaa uutiskirje

Älä jää uutispimentoon! Uutiskirje sisältää uutisia ja ajankohtaisia tarjouksia.



Tilaa Bestis

Bestis on karavaanareille suunnattu maksuton asiakaslehti, joka ilmestyy 4 kertaa vuodessa.







%d bloggers like this: