Käynti Itävallassa jätti pienen kaiherruksen mielen perukoille: kaipuu länsimaiseen jämptiyteen, siisteyteen ja varmuuteen, esimerkiksi siitä, että vettä voi juoda huolettomasti hanasta. Ajatuksia piti jälleen hivenen muokata siirryttyämme Unkariin. Rautaesiripun takana olleissa maissa on oma tunnelmansa. Paikat saattavat olla hivenen kuluneita, rappaukset lohkeilleita, vesiputket ruosteessa ja pientä pintaremonttia vaatisi yksi jos toinenkin paikka. Toisaalta elämä näyttää maaseudulla inhimilliseltä. Ojankaivuuprojektissa on aina mukana kaveri, joka voi istua ja levätä toisen kaivaessa. Kaivajan väsyessä toinen voi taas jatkaa. Ojanpientareita trimmaa miesporukka puolesta kymmenestä ylöspäin. Suomessa olisi vain yksi tai maksimissaan kaksi työntekijää. Unkarissa muutamalla on aina aikaa jäädä katsomaan ihmeissään hulluja suomalaisia, jotka viuhtovat sauvat nyrkeissä ohi. Kyläkauppojen sisällä tai edessä on lähes aina ihmisiä rupattelemassa. Asiat eivät ole niin justiinsa, mutta elämässä näyttäisi olevan maalaiselämän uneliasta laatua.

Perjantai-iltana pimeän jo laskeuduttua saavuimme Budapestistä 40 kilometrin päähän Akac-Tanyan pienelle hevostilalle Ujlengyelin kylään. Rullatessa pihaan meitä vastaan jolkotteli iloisesti häntäänsä heilutteleva koira. Pimeys oli samettisen mustaa, jota rikkoi siellä täällä muutamat valaisimet. Epätietoisuutemme oli käsin kosketeltavaa, olikohan tämä oikeasti kämppäri? Ei täällä ainakaan ole kukaan muu matkailuajoneuvojen kanssa. Pihapolulla asteli mies, joka lähestyi autoamme. Tero lasketteli hämäläisen hitaasti ”Is this camping?” Mies tuikkasi päänsä ikkunasta sisään ja höristi selkeästi korviaan. Joko hän ei ymmärtänyt tai sitten hän ei kuullut. Tero ystävällisesti korotti hivenen ääntänsä ja tiedusteli hyvin rauhallisesti aidolla rallienglannilla ”Onko tämä kämppäri?” Hetken hiljaisuutta ja vastaus tuli selvällä suomen kielellä ”Uksi minuutti.” Mies loikki sisään ja meillä autossa repesi riemu. ”Menit sitten solkottamaan keskellä Unkarin pustaa englantia. Etkö ymmärtänyt, että täällä suomalaisen sukulaiskansan parissa pärjää savolla?”

Auton rinnalle ilmestyi Aime, rento luonnon lapsi, joka aidolla unkarilaisella vieraanvaraisuudella otti meidän vastaan ja puhui selvästi suomea ilman mitään ulkomaalaiskorostuksia. Olimme saapuneet pieneen suomalaissaarekkeeseen keskellä Unkarin pustaa. Sauna lämpeni joka ilta ja asiat hoidettiin suomeksi euroilla. Tunnelma oli unkarilaisen uneliasta, ei niin justiinsa. Iloisesti meitä vastaan tullut koira, Bella, vietti leirissämme kaikki päivät. Aamulla herätessä ikkunaa avatessa Bella istui uskollisesti oven edessä ja illalla viimeisenä oven suljettuamme Bella jäi istumaan oven eteen. Hän oli Unkarin koirien söpöyskilpailun voittaja, jolla oli suunnaton määrä rakkautta ja kiintymystä ja sitä hän jakoi anteliaasti kaikille vastaanottajille.

Vaunun kulmalta kymmenen metriä sijaitsi hevosaitaus. Se ja muut aitaukset olivat vain näennäisiä. Jos ne eivät hevosia miellyttäneet, niin niistä saattoi myös poistua ja jäädä laiduntamaan pihapiiriin. Karkaamiseen ei ollut niillä tarvetta, koska ne nauttivat silmin nähden rapsutuksista ja työstä ratsuina pitkillä maastoretkillä. Ensimmäisenä aamuna heräsin hevosten hörähtelyihin, mutta sitten totuin ja nukuin syvästi ja raskaasti jokaisen yöni maalaisseudun tuoksuissa.

Jossain toisessa elämässä, jonain toisena aikakautena ja toisella leveysasteella kuin Suomi olen saattanut olla tilan emäntä. Kaipuu aurinkoon ja siihen tekemisen meininkiin, joka minussa heräsi lomailun aikana. Olisin ollut heti valmis käärimään hihat ja ryhtymään töihin. Hivenen olisin voinut ruohoa leikata, rakennuksia maalata ja paikkoja järjestellä. Paikka oli tehty suurelle määrälle vieraita. Päivän touhujen jälkeen he kokoontuisivat illalla pöydän ympärille herkuttelemaan maanantimilla nauttien yhdessäolosta.

Olimme eksyneet tilalle, koska olin halunnut viedä perheen jälleen kerran mukavuusalueen ulkopuolelle. Meistä vain Vikke ja Vertti oli käyneet hevosen selässä. Nyt oli aika myös minun ja Teron ylittää omia rajojamme. Aime ystävällisesti järjesti mahdollisuuden ratsastukseen, vaikka emme olleet sitä etukäteen tilanneet. Saimme heppakaveriksi Gandalfin. Taru sormusten herrasta -kirjan mukaisesti hän oli iso, vaalean harmaa, viisas ja rauhallinen ruuna. Nimi olisi voinut olla myös Tero: iso, rauhallinen ja suorastaan laiska askelluksessaan. Pääsimme harjoittelemaan ratsastuksen alkeita. Joka kerta, kun joku meistä kipusi Gandalfin selkään, saimme tähyillä hetken maisemia, koska Gandalfin mielestä kyse oli samalla lounastauosta. Evästaukoja saattoi pitää myös käyskentelyn lomassa. Kaikkien muiden rajat venyivät vain yhteen kertaan, mutta Vertti innostui jälleen ja hän sai käydä vielä pariin otteeseen ratsastamassa. Viimeisellä kerralla hänelle tehtiin oma pujottelurata, jossa hän sai harjoitella ilman taluttajaa. Voi, tuota lapsen horjumatonta uskoa itseensä ja omiin taitoihinsa! Niiden mukaan olisi pitkät maastoretket olleet seuraavana ohjelmassa.

Tällä kertaa emme lähteneet eteenpäin hevoskärry perässä, mutta keskustelun aloitimme paluusta tilalle ensi kesänä. Tilahan olisi vain kivenheiton päässä Bratislavasta, jonne olimme joka tapauksessa menossa. Toisaalta löysin aivan mahtavan leirikoulupaikan. Ehkä vielä jonain päivänä joku luokka löytää itsensä kanssani keskeltä Unkarin pustaa.

Comments are closed.

Ota Yhteyttä

Tilaa uutiskirje

Älä jää uutispimentoon! Uutiskirje sisältää uutisia ja ajankohtaisia tarjouksia.



Tilaa Bestis

Bestis on karavaanareille suunnattu maksuton asiakaslehti, joka ilmestyy 4 kertaa vuodessa.







%d bloggers like this: