Perheessämme on suurin osa henkilöistä vahvasti suuntautuneita kännyköiden toimintoihin. Itse poikkean valtavirrasta. Kännykkä on välttämätön pahe. En ole luonut siihen kapineeseen suurtakaan tunnesidettä, joten siitä on useasti akku loppu, äänettömällä se on lähes aina, koska muuten se useasti häiritsee ikävillä äänillään. Äänettömänä se on valtavan helppoa hukata ja varsinkaan kun sitä ei mielestäni ainakaan mukana tarvitse kantaa. Reissun aikana olen joutunut sen joitakin kertoja laittamaan itse lataukseen, kun Tero on pikkuhiljaa pyrkinyt eroon kännykkäni huoltourakasta. Ei liene ihme, etten oikein osaa kapinetta käyttää ja yhteistyö ei sen kanssa oikein suju. Jos muut pystyvät heikoissakin wifeissä saamaan yhteyden, minulla pitää wifi olla supervahva, jotta se toimii. Tämän vuoksi istuin Kalamiassa ulkosalla mööpeliä räpläämässä, kun eräällä kerralla tapasin Andrean.

Andrea ja Tilman ovat saksalaispariskunta, joilla on sapattivuosi menossa. He olivat alkuvuoden kiertäneet Aasiaa ja sen jälkeen hypänneet pyörien päälle Eurooppaan kurvailemaan. Vietimme yhdessä aikaa ja juteltavaa riitti kokemusten vaihdossa. Oma englantini ei ole ollut koskaan täysin sujuvaa, joten rupattelu englanniksi on paikoittain raskasta, mutta tällä kertaa juttua piisasi yömyöhään asti ja silti se ei raskaaksi käynyt. Saimme monia kullan arvoisia vinkkejä ja ideoita. Toisaalta oli ihana kuulla pariskunnalta, jotka olivat vuoden loppuneljänneksellä, että ei heidänkään mielestään vuosi pelkkää juhlaa ja herkkua ole ollut. Väsymys, jota koimme Kreikkaan tullessa, oli ihan ymmärrettävää eikä vain meidän taitamattomuutta tai kohellusta. Tosin, että eiväthän he voineet tietää, mitä kaikkea tässä matkan varrella ollaan toheloitu. Ihana pariskunta, jotka näemme jälleen kesällä vyöryessämme kohti Suomea.

Toukokuussa kävin kampaajalla ja pyysin häntä leikkaamaan jotenkin niin, että se voisi rauhassa venyä lähes puoltoista vuotta ennen kuin näkisi saksia uudestaan. Ei hän ole turhaan ammattilainen. Taito oli hyppysissä. Siinä se on nyt rauhassa venynyt ja saa kasvuaan jatkaakin. Miesväen kutrit ovat olleet aika ajoittain tapetilla. Onneksi Teron ”luukki” on helppoa pitää yllä, mutta sitten on nuoriso. Olen esitellyt aika ajoin eri tyylisiä ja kansalaisuuksia omaavia partureita. Yhdestäkään he eivät ole vielä innostunut. Nuoriso on vaatinut kuitenkin jonkinlaista siistimistään aika ajoin. Menin tekemään sen virheen, että Suomen pit stopin aikaan eräänä melko myöhäisenä iltana kannustimme Verttiä leikkaamaan kutrinsa lyhyeksi ja, koska hänen oli vaikea saksia käytellä, olin avustamassa. Leikkaus onnistui yllättävän hyvin ja kaikkien mielestä uusi tyyli oli vallan magee. Uusi hiustyyli puri kuin häkä ja myös Vertin paras kaveri teki samaisena iltana oman tyylin freesauksen. Vertti-raasu on siis kuvitellut äidin jotenkin tukan leikkuutaidon hallitsevan.

Kolmisenkymmentä vuotta sitten veljeni päätti luopua myös olkapäille ulottuvista kutreistaan ja säästeliäänä miehenä värväsi minut parturikseen. Jokunen hetki siinä sitten puuhailtiin ja niin hyvin meni pieleen, että hän totesi leikkaavan itsekin paremmin. Mikä oli kyllä totta. Tämän jälkeen seuraava yritelmäni parturoitsijana oli Vertti. Nyt olivat kutrit taas niin paljon venynyt, että näkö alkoi hämärtyä, joten Vertti vaati minut töihin. Hieman saksien käyttäjän ja asiakkaan kommunikointi pätki, koska minulle ei koskaan selvinnyt, miten kuontalo olisi pitänyt leikata. Jokaisen tupsun tipahtamisen myötä kuului ”Ei noin!!!” ”Öö, no miten sitten.” ”No, kyllä sä tiedät!” En tiennyt ja tilanne oli jo niin surkuhupaisa, joten sain hervottoman naurukohtauksen. Vertti-raasulta pääsi itku ja purin poskeeni ammottavan rei´än rauhoittuakseni. Yhteistyö sujui loppua kohden hieman paremmin, kun sain konkreettisia ohjeita, mistä ja minkä pituiseksi mikäkin kohta leikataan. Lopputuloksen saatatte arvata, koska asiakas vaati vahingonkorvauksia. Neuvottelut ovat vielä hieman kesken. Jää nähtäväksi, kumpi ne korvaukset henkisestä kivusta ja särystä saa: vastahakoinen parturi vai karvansa menettänyt asiakas.

Tero etsi päivänä eräänä netin ihmeellisestä maailmasta tietoa, miten lähestyvät talvikuukaudet vaikuttavat Meisselin renkaisiin. Itse en ollut uhrannut ajatustakaan aiheelle, vaan olin kuvitellut köllötteleväni koko vuoden porottavan auringon alla. Saimme vähän kylmää kyytiä kirjaimellisesti, kun selvisi, että Balkanin maissa on pakolliset talvirenkaat marraskuun puolesta välistä eteenpäin. Parisen tuhatta kilometriä olisi kynnettävää ja aikaa olisi pari viikkoa. Sloveniassa olisi Vikellä vielä töitäkin tiedossa ja meillä vanhuksilla muutama tehtävä ja tentti tehtävänä. Ei auttanut muu kuin todeta, että Kreikka on jätettävä taakse ja matkaa lähdettävä taittamaan.

Eilen sitten heippasimme Andrean ja Tilmannin. He suunnistivat lauttarantaan ja lähtivät Italiaan. Me pakkasimme auton voisi sanoa jopa jouhevasti ja aloitimme siirtymisen suuren tuntemattomaan. Albania, Makedonia, Bosnia-Hertzegovina olivat edessä. Ei tietoa missä yöpyä ja sadetta luvassa. Kosovosta kävimme keskustelua, tunnustammeko sen maaksi vai jätämmekö väliin. Kyse oli vain näennäisestä sanahelinästä pitää elämän katsomustiedon tuntia. Itse olin vakaasti Suomen virallisen kannan puolella, mutta ymmärsin ratin ja penkin välissä istuneen tuskan. Toisaalta mikä oivallinen hetki syventää Vertin ajattelua maailman murheisiin.

Kymmenen kilometriä myöhemmin koko auto hurrasi. Miksi lähteä Balkanille, kun ajatus hiertää. Mitäpä jos mekin suunnistamme Etelä-Italiaan, Sisiliaan. Patraksen satama oli vielä edessäpäin, joten eihän pienestä tiedusteluretkestä laivayhtiön tiskille olisi haittaa. Satamaan päästyämme näimme Andrean ja Tilmannin auton, joten ensimmäisenä oli pakko käydä kertomassa, ettemme ole iilimatomaisia vakoojia, jotka änkeävät pakolla seuraan, mutta Italiaan me tästä ehkä myös tulemme.

Pienen jalottelutuokion aikana saimme kokea pakolaisongelman konkreettisemmin kuin kertaakaan Suomessa. Sataman kaiteilla parveili kymmenittäin nuoria pakolaismiehiä. Juuri oli tapahtunut heidän puoleltaan hyökkäys autoon, jossa olivat jääneet ovet auki. Jotain oli varastettu, mutta sitten kuitenkin eräs saksalaispariskunta kertoi meille, että miehet haluaisivat vuokrata auton päästäkseen Italiaan. Oli niin tai näin niin olo oli ensimmäistä kertaa turvaton. Satamassaa parveili poliisiautoja ja -moottoripyöriä. Kävellessämme Viken kanssa satamatoimistoon vastaan tuli 20-30 miehen juoksevaparvi poliisit perässä. Tilanteessa ei ollut päätä eikä häntään, kun toiselta nurkalta miehiä ajettiin takaa, oli toisella nurkalla joukko miehiä nykimässä lukossa olevia auton ovia. Heidän toiminnassaan oli jotain todella epätoivoista. En oikein pystynyt muodostamaan mielipidettä puolesta enkä vastaan. Toiminta itsessään ei ollut oikeutettua ja mutta oliko kyseessä suuri hätä, joka ajoi heidät tuollaiseen toimintaan, vai röyhkeys, jäi meille epäselväksi. Lisäksi jäimme miettimään, että mitä sitten, jos he onnistuisivat hyppäämään autoon satama-alueella. Mihin se sitten johtaisi? Ainakin meidän mielestä olisi mahdotonta päästä laivaan ja Italiaan. Toisaalta, jos maidenkin välinen liikenne on yhtä kaoottista kuin Zakynthoksella, niin ehkä siinä piilisi pieni mahdollisuus.

Mustan huumorin siivittämä menimme kyselemään lauttamatkaa tiskille. Tässä me ollaan. Laivalla me lähtisimme, ei kai me muuten satamassa oltaisi. Italia olisi päämäärä. Ei meillä lippuja ole varattu. Ihan mikä päivä sopii. Ihan kauheasti niiden ei tarvitsisi maksaa. Mieluiten, jos laivayhtiö maksaisi meille, että saa meidät asiakkaiksi. Me oltaisiin menossa autolla ja asuntovaunulla. Ai minkä pituinen. No jos se noin 12 metriä olisi. ”Vikke käyppä ottaa kuva, niin virkailijakin tietää millä me mennään”. Rekisterinumeroko, siis molempien. Öh, muistan auton ja ehkä vaunun. Ai miksi ei haittaa. No sitten kirjoitanpa tähän paperille jotain. Jos menee pieleen niin maksaako lisää. Juu on meillä passit. Koko perhe lähtisi. Ai, ei tarvitse näyttää tässä. Laitan pussiin takaisin. Vikke, antoiko iskä sulle maksukortin? Siis löytyisi tilaa keskiviikolle. Maksan kortilla.

Emme tainneet olla ne vakuuttavimmat asiakkaat, mutta ilmeisesti emme ehkä ihan ne satama-alueen epätoivoisimmat matkaan pyrkijät. Tiedusteluretken päätteeksi palasimme autoon laivaliput kourassa. Tero siinä sitten totesi, että menit ne sitten ostamaan. ”No, joo, jos sitä aiotaan mennä.” No nyt ollaan ainakin menossa marraskuun ensimmäisenä päivänä Italiaan. Taisin joskus aikoinani kirjoittaa, että jos eläintarha ei kiinnosta sillä hetkellä, niin voimme kurvata huvipuistoon. Balkan ei napannut, joten kurvaisimme parin kämppäriyön päästä Bariin, Italiaan. Mitähän tästä olisi tullut, jos koko maailma olisi ollut avoin. Hyvä, että teimme vähän rajausta ja päätimme pysyä Euroopassa…

Comments are closed.

Ota Yhteyttä

Tilaa uutiskirje

Älä jää uutispimentoon! Uutiskirje sisältää uutisia ja ajankohtaisia tarjouksia.



Tilaa Bestis

Bestis on karavaanareille suunnattu maksuton asiakaslehti, joka ilmestyy 4 kertaa vuodessa.







%d bloggers like this: