Viime keväänä suurpiirteisiä matkasuunnitelmia tehdessämme keskusteluissa Romania sai monta mainintaa, jopa enemmän kuin Serbia. Romanian peräkylä omasi mielestäni mahdollisuuden aina kaikkien aikojen kauhuskenaarioihin. Myönnän olleeni todella epäluuloinen.  Ensimmäisen kerran vilautin Romania-korttia, kun mietimme vetoautoa. Ajelimme tuolloin jo aikaisemmin kertomallani letkeän laiskalla Sitruunalla, jonka tehot eivät meinanneet riittää tyhjän peräkärrynkään vetämiseen. Tarvitsimme ehdottomasti jonkun muun vetojuhdaksi. Terolla on aina kytenyt rakkaus Amerikan ihmeisiin. Pienen hetken ruokapöydässä vieraili Chevrolet Chevy Van seuranamme. Keskustelu sai lämpimät sävyt jo heti alussa. Loppuhuipennuksena vedin esille Romanian peräkylä -kortin, jossa vetoautomme hajoaa ja etsimme korjaamoa. Lupasin tässä vaiheessa pestä käteni tästä projektista. Perustelut moiselle nirppanokkamaiselle käytökselleni olivat omasta mielestäni täysin oikeutettuja. Muutaman vuoden elimme Amerikan pick up -aikaa, jolloin niitä vietiin ympäri Etelä-Suomea korjattavaksi. Reissurumba johtui siitä, ettei jokaisella korjaamolla ollut työkaluja vaadittaviin töihin ja niissä harvoissa paikoissa oli tietysti aina ruuhkaa. Totta kai niissä elämää suuremmissa rakkineissa oli tuumakoot pulteissa ja muttereissa ja työkaluiksi eivät kelvanneet eurooppalaiset millimetriset mutterin vääntimet. Mielestäni todennäköisyys tarvittaville työkaluille ja varaosille olisi Romanian peräkylän korjaamolla häviävän pieni.

Eilen ylitimme rajan ensin Serbiasta Bulgariaan ja muutaman kymmenen kilometrin päästä saavuimme Romaniaan. Päämääränämme oli Craiovan kaupunki. Tullimuodollisuudet kestivät ja Serbiasta tulevat ajoneuvot tutkittiin tarkoin. Meidän takakonttiin ja vaunuun haluttiin myös kurkistaa. Bulgarian rajavartija oli jopa sanonut ääneen. ”Ok, teillä ei ollut muita kyydissä.” Romanian rajalla rajavartija huuteli minulle ja Vertille, jotka istuimme takatilassa, ”Kaikki ok?” -kysymyksiä. Nostelimme peukkuja ja hymyilimme. En viitsinyt Vertille avata tarkemmin, miksi Vertin sanoin ”tuima, mutta todella mukava setä”, halusi oikein tietää, miten meillä menee. Itseäni puistatti ja mitä ilmeisemmin Teroakin, koska loppupäivä kulkuneuvomme ovet olivat koko ajan lukossa siellä ollessamme.

Aikaa meni ja pimeys lähestyi vauhdikkaasti. Kämppäri oli luvannut ”palan taivasta”. Kaupassa käynnin jälkeen kilautimme kyseiseen kämppäriin. Matkaa olisi enää kolmekymmentä kilometriä ja soiton tarkoituksena oli tarkentaa tuloaikaa. Puhelinkeskustelu ei mennyt ihan suunnitelmien mukaan. Respan kaveri muistutti, että yöt ovat kylmiä, joten telttaan kannattaa varustautua hyvin. ”Siis mitä? Miksi? Meillä on auto ja asuntovaunu!” ”Juu, ei meille pääse tulemaan yhdistelmällä. Valitettavasti tie on siihen liian huono.” Jäi taivaspalat näkemättä.

Tien heikon kunnon saatoin uskoa. Serbiassa viimeisen yösijan kämppäri sijaitsi huikeilla näköaloilla varustetun kukkulan päällä. Tai olisi ollut huikeat maisemat, jos ei sää olisi ollut niin harmaa. Tie kapeni ja kapeni niin pahaksi, ettei yhtään leveämmällä vaunulla sinne olisi päässytkään. Onneksi Tero oli halunnut Kotimme maksimileveydeksi 235 senttiä. Ei voi sanoa sen heittämällä menneen, mutta melko kivuttomasti kuitenkin. Leveämpi olisi jäänyt mutkiin tukoksi. Nyt oli kipuja. Missä me nyt yövymme? Kaksi kämppäriä löytyi netin mukaan lähistöltä. Kierroksen päätteeksi saatoimme todeta molempien haihtuneen kuten Bialystokissa savuna ilmaan.

Rajalle tullessamme olimme ohittaneet useamman satoja metrejä pitkiä rekkajonoja. Oletettavasti ne seisoivat vieläkin siellä, jos tarkastukset olivat yhtä tarkkoja kuin henkilöautopuolella ja näin mitä ilmeisemmin oli. Niistä kuitenkin kumpusi idea rekkaparkista. Google Play -kauppa auttoi ja asensin rekkaparkkipalvelun puhelimeen. Kolmenkymmenen kilometrin päässä oli lähin.

Parkki löytyi. Sen nurkalla oli Alin ravintola, josta menin kyselemään neuvoa. Ystävällinen kaveri kyseli, olenko Italiasta. En ollut, mutta vastaukseni ei muuttanut kieltä. Ohjeet tulivat italiaksi. Olimme tervetulleita! Nukkumista varten tarvitsisin käteistä ja pankkiautomaatti löytyisi parin kilometrin päästä. Käytiin nostamassa rahat. Toisella kerralla tiskillä oli yövuoron nyrpeähkö neito. Mutta homma hoitui, kuitti ja avain kourassa, astelin autoon. Niiden tarkoitus oli mitä ilmeisemmin auttaa vessan ja suihkuun pääsyssä. Ei muuta kuin yhdistelmä parkkiin ja iltapalan laittoon. Viikonloppu alkakoon!

Ennen kuin ehdimme astelemaan vaunuun, parkkialueen yövahti juoksi paikalla ja oli närkästynyt. Elekieli oli selvä: ei siihen ja mieluiten kokonaan pois. Ahaa, iso rekka tuli pihaan ja alkoi pysäköidä. Täällä pysytään järjestyksessä eikä parkkeerata miten sattuu. Odotetaan rauhassa, kyllä me kohta päästään sen viereen. Yhdistelmämme siirtyi jouhevasti rekan viereen ja Tero sammutti auton. Tämä ei sopinut parkkivahdille. No, minne hän meidät haluaa? Puheesta kävi selväksi ”hotelli Kamera”. Mikä hotelli, missä? Ainoa rakennus oli Alin ravintola, joten ehkä sen lähelle sitten. Tero veti kulkuneuvomme ravintolan ja parkkivahdin kopin väliin. ”Onko tämä hyvä?” Nyökytys ja peukun nosto. No, niin nyt lähdetään vaunuun. Ja taas parkkivahti oli paikalla. Ei, ei, ei! Näytimme hänelle avaimen ja kuitin. Osoittelimme vaunua ja näytimme, että nukumme siellä. Ei onnistu. Kaivoimme Google-kääntäjän esille. Sitä siinä naputtelimme puolin ja toisin ja asiat alkoivat selkiintyä. Olisi ehkä pitänyt käyttää kääntäjää jo paikkaa maksaessa. Olin maksanut Alin ravintolan yläkerrasta kahden hengen huoneen, joten yhdistelmä tulisi viedä ”hotellin” parkkipaikalle ja huonetta tulisi käyttää. Touhukas parkkivahti lähti oikein kädestä pitäin näyttämään huonetta. Siellä se oli siistinä ja puhtaana kahdella sängyllä varustettuna.

Palasimme tiskille takaisin. Rahoja ei voinut palauttaa. Tyttö tiskin takana nosti meille näytille jopa kassakoneensa. Google-kääntäjällä neuvottelimme rahan vaihtamisesta vaikkapa limuun. Muut vaihtoehdot olivat alkoholi ja tupakka ja niille ei ollut tarvetta. Ei sitä niin vain huonetta limuksi vaihdeta. Lopuksi halusimme nähdä päällikön. Kuulemma nukkui. Kaverihan oli vielä iltaunisempi kuin minä, sillä kello alkoi lähestyä vasta yhdeksää. Milloin hän on paikalla? Hän olisi paikalla huomenna kello 8.30. Melko tiukkailmeinen Tero naputti kännyä ja ilmoitti sen avustuksella olevamme silloin paikalla.

Parkkipaikalle takaisin ja parkkivahdilta kyselemään, paljonko se parkkeeraus tässä maksaisi. Kaveri oli ihan ihmeissään. Teillä on huone hotellissa ja te haluatte nukkua vaunussa. Juu, meillä on kahden hengen huone hotellissa ja nukkujia on neljä. Meillä on kaksi lasta. Nyt hän ymmärsi. Vahti ei ottanut rahaa. Olimmehan jo maksaneet hotellihuoneesta. Hän käski parkkeerata hänen koppinsa viereen ja mennä nukkumaan. Ihan varmasti mentäisiin! Olimme hakeneet turvallista paikkaa nukkua ja sen me olimme löytäneet. Ison juomarahan saanut yövahdin vieressä ja pihan suurimman lampun alla oli oltava turvallinen paikka.

Rekkaparkkiin tulosta oli kulunut kaksi tuntia, kun vihdoin pääsimme vaunuun ja rauhoittumaan unia varten. Iltapala jäi hivenan köykäisäksi, josta meidän kulinaristi hieman protestoi. Oli kuulemma huonoin viikonlopun aloitus koko reissulla. Juu, ei nyt huvittanut alkaa odottaa tacovuokaa. Toisaalta olisin halunnut nähdä yövahdin ilmeen, kun olisimme kaivaneet uunin peräkontista ja kantaneet sinne nacho-vuoan paistumaan.

Ilta suli hysteeriseksi nauruksi, kun teinimonsteri kertoi laittaneensa kavereille avunpyynnön ”Me ei tiedetä mitä meille tapahtuu? Äitillä ja iskällä on kahden hengen huone hotellissa ja mä istun Vertin kanssa autossa jossain päin helv… Romaniaa.” Positiivista tässä oli se, ettei Vikke missään vaiheessa ilmoittanut ottavansa ensimmäistä lentoa Suomeen ja tällä kertaa lentokentälle oli matkaa vain reilu 40 kilsaa. Hivenen saatoimme olla väsyneitä ja käydä kierroksilla. Joten menimme lupaamaan lapsille, joilla on suunnaton hinku Kreikkaan, että huomenaamulla suuntaamme suoraan etelään. Pienimuotoinen suunnitelma, Bukarestiin ajosta ja junalla Moldovaan ja Mustameren rannikkoa alas, saisi jäädä. Oltiinhan me kuitenkin käyty siellä Romanian peräkylässä.

Loppunäytös

Kello 4.19 heräsin voimakkaaseen koputukseen. Mitähän nyt? Vahti on tietysti vaihtunut ja sama setti uudelleen? Parkkipaikan yövahti oli oven takana respan tytön kanssa ja hänellä oli huoneemme rahat kädessä. Hän pyysi kuittia ja huoneemme avainta. Annoin avaimen ja kuitin. Vahti pyysi parkkipaikasta maksun. Maksoin mukisematta. Vahti tarkisti ”Okei?” Juu, todellakin okei, unelias hymy ja peukunnosto. En tiedä minkälaisen keskustelun olivat käyneet ja miten pitkä se oli ollut, mutta kassakone oli saatu toimimaan mitä ilmeisemmin yön aikana.

Klo 4.44 havahduin, kun kukko alkoi kakistella kurkkuaan. Viime kesän Saksan reissun ensimmäisenä telttayönä minua valvotti 10 millimetrin paksuinen retkipatja, lasten kokoa oleva makuupussi, kolmeen pekkaan jaettu tyyny, koiratarha ja tavarajuna sekä hysteerinen naurukohtaus. Nyt seuranamme oli vilkasliikenteinen tie, eri aikoihin käynnistyvät rekat, tavarajunat, hälytysajoneuvot, kaksi parkkivahdin apuna olevaa, haukkuvaa vahtikoiraa ja vielä ”oikeaan” aikaan heräävä kukko. Jos joku rekkamies tätä joskus sattuu lukemaan, haluan sanoa hänelle: Olen aina arvostanut työtäsi. Ilman sitä en hakisi näppärästi maitoa lähikaupasta ja eläisi muutenkin tavattoman helppoa elämää. Mutta erityisesti nyt yhden yön yritettyäni nukkua rekkaparkissa, teistä tuli minulle arjen sankareita. Tämän yön jälkeen en voisi kuvitellakaan itseäni maatielaivan rattiin, en käsitä miten te siihen pystytte ja vielä ammattitaidolla. Ajakaa turvallisesti! Niin mekin yritämme täällä…

Comments are closed.

Ota Yhteyttä

Tilaa uutiskirje

Älä jää uutispimentoon! Uutiskirje sisältää uutisia ja ajankohtaisia tarjouksia.



Tilaa Bestis

Bestis on karavaanareille suunnattu maksuton asiakaslehti, joka ilmestyy 4 kertaa vuodessa.







%d bloggers like this: