Aamun koittaessa Madonassa ropisi sade kattoon. Oli aika kytkeä vaunu kiinni ja jatkaa matkaa.

Suuremmat kaupungit eivät innostaneet, joten miksi kiusata itseään Sofialla. Varmasti hieno paikka, mutta jääköön toiseen kertaan. Bulgarian mielenkiintoisten paikkojen listalle olin raapustanut, jonkun lehtiartikkelin mukaan: Sandanski. Otimme suunnan sitä kohti. Romaniasta alkanut auringon paiste oli muuttunut jälleen vesisateeksi. Illan korvalla saapuessamme päämääräämme, sai harmaa, vetinen keli ensimmäistä kertaa näyttämään kämppärin kovin poistyöntävän oloiseksi. Ei napannut sitten yhtään.

Netin ihmemaasta löytyi salaista tietoa. Välimeren rannalle olisi matkaa vajaat kaksisataa kilometriä ja aurinko paistaisi pilvettömältä taivaalta. Perhe äänesti jaloillaan, siis renkaillaan ja nokka kääntyi kohti Kreikkaa. Raja-asemalle saapuessamme totesimme olevamme saapumassa maahan, jossa saattaisi tavata kotoisen kaaoksen. Tähän mennessä olimme seisseet raja-asemilla omalla kaistallamme. Kukaan ei ollut mutkitellut jonosta toiseen. Rekoilla oli selvät omat kaistat. Töötit eivät olleet törähdelleet. Tästä se lähtee, täällä tehtiin sitä ja kaiken huippuna oli keskellä kaistoja ylileveä rekkakuljetus poikittain, joka ei tiennyt minne mennä, tai kuinka sinne jonnekin pääsee.

Tarjoilimme passejamme viranomaisille. Yhtä kiinnosti, mutta seuraava ei. Meille vain vilkuteltiin. Alkakaahan mennä ja mehän mentiin. Jokin taikasauva loihti vuorten toisella puolella ilta-auringon esille ja pilvien kadotessa taivaan rannoille saimme kuulla takapenkiltä teinimonsterin viisauksia. ”Mähän sanoin, Kreikassaa paistaa aina aurinko!” Pikkusen saattoi olla ilta pitkällä, kun kaarsimme Asprovaltaan. Enää emme saaneet tiskillä kummeksuvia katseita. Kuinka monta yövymme -kysymykseen vastasimme jälleen hiukan anteeksi pyytäen, ettemme tiedä. Tällä kertaa vastaus oli ystävällinen hymy ja vastaus ”No problemo”. Paikan voitte valita ihan mistä haluatte ja tulkaa maksamaan, kun lähdette. Sama on jatkunut tämän jälkeen.

Mitä voisi kertoa Kreikasta? Aurinkoa on riittänyt. Jossain vaiheessa jonkin verran arat ja jumiutuneet istuinlihakset ovat vetreytyneet. Hivenen kalpeahkoksi kääntynyt nahka on saanut väriä. Merenrantaa on tutkailtu niin hiekalta kuin merestä käsin ahkerasti. Riippukeinut ovat päässeet oikeuksiinsa. Kotikokkimme kiinnostus paikalliseen ruokakulttuuriin on herännyt toden teolla. Olemme nauttineet fetaa niin monessa muodossa, etten enää osaa luetelle kaikkea. Paikallisen nakkikioskin herkkua Gyrosta olemme käyneet haukkailemassa.

Kaikki tapaamamme ihmiset ovat herttaisia ja auttavaisia. Kausi on ohi, joten kaikki paikat alkavat olla kotoisasti hieman rempallaan. Suurin osa ravintoloista ovat sulkeneet ovensa, mutta eipä se ole meitä haitannut. Meillä on vihdoin kesä täällä. Kaukana ovat Pohjois-Suomen ja Norjan kylmät vedet. Vielä kaukaisemmalta tuntuu koti-Suomen syksy ja koleus. Joka päivä olemme jaksaneet todeta, että tämän vuoksi olemme matkustaneet tuhansia kilometrejä. Elämä on tässä ja nyt!

Madonassa meitä viihdytti linnut ja kissat. Täällä meillä on joka kämppärillä ollut oma koirakamu. Asprovallassa ensimmäisenä iltana jolkotteli pikkutontillemme maksamakkaraa läheisesti muistuttava kaveri. Päivien vierähtäessä ja oven sulkeutuessa illalla sekä ensimmäisenä sen avatessa istui pihassa Max. Jalat olivat saaneet kipeää vuosien saatossa, mutta siinä piili myös osa hänen viehätystään. Istuminen oli aina yhtä siroa ja neitimäistä, kuin taipuneilla jaloilla sen vain taisi. Eri väriset silmät vangitsivat katseen. Toisen ollessa ruskea ja toisen ollessa sinertävän valkoinen. Katse oli hypnoottisen kaunis.

Paikan vaihtuessa Marathonin kylässä saimme kaveriksi talonmiehen lyhyt karvaisen, ruskean, vanhan ja niiiin valtavan laihan sekarotuisen. Hampaitakaan ei tainnut enää olla kaikkia tallella, koska tarjotut jämäruoat nautittiin hyvin rauhallisesti ja arvokkaasti. Viimeisenä päivänä juuri ennen lähtöä satuin näkemään, miten hän nautti suuren annoksen ruokaa talarin pihalla, joten jo melkein suunniteltu koirakaappaus jäi tekemättä. Kyllä siitä pidettäisiin huolta.

Täällä Paralia Astroksessa kämppärin omavahti Jack on pitänyt meistä vastaavasti huolta. Yksi yö takana alueella, jossa meidän lisäksi on vain kaksi saksalaispariskuntaa, joten Jackillä on selvästi oma reitti kulkea meidän väliä. Onneksi rytmimme ovat erilaisia, joten jokaiseen kattaukseen hänellä on hyvin aikaa ehtiä odottelemaan makupaloja. Silti pikimustan vahdin linjat pysyvät solakoina. Alueelle on kotiutunut vajaa kymmenkunta pikkukissaa. Emme tiedä ovatko ne pentuja vai vain jotain minirotua, mutta selvästi heillä on nokkimisjärjestys. Jack tulee ensin ja sitten kissojen lauma. Jos mirrit lähestyvät liikaa on aika Jackin verrytellä ja ajaa ne pois. Mieluiten puuhun, jonka alla suuri vahti istuksii ja tuijottelee kattiparkoja.

Valtaosa melko runsaasta kulkukoirajoukosta ovat rauhallisia, hivenen arkoja, ihmistä väistäviä tapauksia. Tämä on itselleni ollut helpotus, koska elämäni ensimmäisten kolmentoista vuoden aikana ehdin jättämään itseni viisi kertaa eri koirien purukaluston väliin. Marathonissa sain hivenen jännitystä elämään. Aamulenkit rannalla eivät olleet pelkkää auringon paistetta ja meren kohinaa, vaan jonkin matkan päähän kotiutunut kolmen koiran joukkio terrorisoi rantaa räksyttämällä reippaasti ja tulemalla kovin liki. En ollut ainoa, vaan sitä ne tekivät jokaiselle ohikulkijalle. Vanhat muistot ja tunteet mielen sopukoista nousivat vahvasti pintaan koirien puruleluna.

Eräänä aamuna Vertti halusi lähteä mukaani lenkille. Vähän emmin, koska en halunnut hänelle ikäviä koirakokemuksia. Elämässä pääsee varmasti helpommalta kuin itse, kun 27 ensimmäistä vuotta kiersin koirat kaukaa tai lähestyin niitä tuskallisesti hikoillen.

Tullessamme jälleen ganstereiden kulmille olin kireä kuin viulunkieli. Koiralauman lähtiessä juoksemaan kohti en ehtinyt miettimään mitään. Kauhukseni Vertti lähti koiria kohti lempeästi höpötellen.  En tiedä kumpi osapuoli oli hölmistyneempi: minä vai koira-gansterit? Mutta koirat lopettivat räksytyksen ja tulivat kohti uteliaasti haistellen. Vertti taputteli koiria ja huuteli minulle: ”Kato äiti, nää on tosi kilttejä. Tuu säkin silittää.” En mennyt, vaan odottelin kauempana tilanteesta todella häkeltyneenä. Hetken perästä jatkoimme matkaa. En ehkä ole ihan kaikessa onnistunut äitinä, mutta omaa pelkoani en ole ainakaan lapselleni siirtänyt, vaikka kokemuksia ei ole myöskään lakaistu maton alle. Hyvä niin, sillä Koirakuiskaaja Cesar Millan on kohdannut haastajansa. Ja tämä nousevan tähden keinot ovat vain rakkaus ja ruoka, joten voisi Cesar tulla ottamaan Vertistä mallia!

Comments are closed.

Ota Yhteyttä

Tilaa uutiskirje

Älä jää uutispimentoon! Uutiskirje sisältää uutisia ja ajankohtaisia tarjouksia.



Tilaa Bestis

Bestis on karavaanareille suunnattu maksuton asiakaslehti, joka ilmestyy 4 kertaa vuodessa.







%d bloggers like this: