Itku pitkä ilosta, parku paljosta naurannasta oli äiti-vainaan lempilausahduksista, kun jotain sattui. Meihin osui ja upposi kahden aikaan yöllä palatessamme kotiin Maltalta. Vikke ja Tero jäivät autoon respan viereiselle parkkipaikalle. Mehän olimme jo toistamiseen tyhjentäneet auton perätilan varaston vaunuun Maltan reissulle lähtiessä, joten tilaa oli vain kahdelle nukkua. Autoliikenne on alueella kielletty klo 24 jälkeen. Toisaalta ei me oikeasti olisi voinut kuvitella tyhjentävämme siihen aikaa kaikkia niitä tavaroita hiljaa vaunusta uloskaan. Metelin me olisimme saaneet aikaiseksi väsyneinä ja hyvin nopeasti kiukkuisina. Tero ja Vikke jäivät sikeäunisimpana nukkumaan autoon ja me Vertin kanssa hiippailtiin kotinurkille. Päätä särki ja silmiä kirveli. Hartain toive jopa Vertillä oli vain painaa pää tyynyyn ja herätä seuraavana aamuna uuteen nousuun hiipiessämme läpi uinailevan leirintäalueen.

Kulman takana odotti pyörremyrskyn jäljet. Tai siltä se siinä väsymystilassa tuntui. Kaikki tavarat, jotka oli jotenkin jätetty järjestykseen vaunun eteen, olivat siirtyneet pihan toiselle laidalle ja markiisi niiden eteen rutussa. Mitä ihmettä mitä se siinä tekee? Tukikeppi näytti ainakin olevan mutkalla. Sille hiton kovan onnen markiisille oli käynyt jotain. Ilmeisesti ottanut ja lähtenyt lentoon. Pelkkä vaunun ulkovalo ja taskulamppu kourassa yritin hiippailla lähinaapureiden vaunuja ja autoja läpi ja nähdä oliko niiden kyljissä koloja tai naarmuja. Äkkiseltään ei näkynyt, mutta jos kepit on heilunut hervottomina ja markiisi on otettu alas, niin pakkohan sitä jotain oli tapahtunut ja dramaattista. Se niistä yöunista! Vertille totesin, että murehditaan huomenna. Nyt me ei asialle voida mitään, mutta omalta osalta se jäi sanahelinäksi. Laiska sinukseni veteli yön pitkät tunnit huomattavasti reippaampia rytmejä kuin tavallisesti.

Mielikuvitukseni laukkasi ja mieli teki pakata ulkona olevat nyssäkät sillä siunaamalla hetkellä vaunuun ja työntää vaunu portista ulos. Huomenaamulla olisimme kaukana poissa, kun muu väki heräilisi auringon nousuun. Miten me voidaan olla niin tyhmiä, että jätetään markiisi meidän mielestä hyvin tuettuna ja sidottuna myrskyankkureilla maahan ja puuhun kiinni. Olisihan meidän tyhmät pitänyt tajuta rullata se pois lähtiessä. No ei taas tälläkään kerralla tajuttu. Meitä tyhmempiä karavaanareita saa hakea, joten turhaan tästä mitään menestyvää yritystä on alkaa perustelemaan. Nimihän tosin voisi olla: Ota opiksesi tai Opi ottaaksesi (tuikkua murheeseen ja niitä murheita riittää, jos meidän neuvoja kuuntelette). Konkurssissa se olisi ennen kuin firman perustamispapereihin olisi saatu Patentti- ja rekisterihallituksen leima. Eihän kukaan tarvitse meidän neuvoja, kun ei me osata kuin kämmätä. Blogin nimeksikin voisi muuttaa samoin tein Toopet tien päällä.

Puoli seitsemän aikaa Vikke ja Tero hiippaili sisään jääkalikoina. Olivat kuulemma heränneet varpaat umpijäässä. Vikke oli nukkunut rautaisilla unenlahjoillaan, mutta Teron unet olivat menneet yön pimeiden tuntien viestittelyn myötä. Ketutuskertoimen voitte vaan arvata. Auringon noustessa ja kuuman kaakaon lämmittäessä rinnassa saattoi vain todeta, että ensin Vikke töihin ja sitten aletaan ihmettelemään.

Teron rullatessa autolla pihaan takaisin kiiruhti naapuri kertomaan pitkän viikonlopun uutiset. Itse saavuin hitain ja surkein askelein syvässä häpeässä rypien paikalle. Tuuli oli noussut perjantaina ja lauantaina se oli sitten nostanut tehojaan reippaasti. Meidän tukiliina oli kajahtanut poikki komealla paukahduksella ja markiisi kääntynyt nurinniskoin. Pari naapurin miestä oli kiirehtinyt paikalle ja ottanut sen alas. Mitään ei ollut särkynyt sen enempää. Keneenkään ei ollut sattunut ja naapureiden kyljet olivat yhtä suorat ja kiiltävät kuin aikaisemminkin. Väsymyksessä ja huojennuksessa meinasi itku tulla. Jouduin hammasta puremaan tiukasti yhteen, etten alkaisi märistä. Pahimmat painajaiset oli silitelty pois ja nyt vaan olisikin edessä jälkien siivous.

Alueella oli ollut muitakin kovaonnisia. Katoksia ja etutelttoja oli lähtenyt lentoon. Kadunvarresta olevasta kerrostalosta oli tuuli repinyt mennessään monta metriä pitkiä peltilevyjä. Kattotiiliä oli tipahdellut kadulle. Eräs naapuri oli ollut kyläilemässä kaupungissa ja katsellut meren kuohuntaa parvekkeelta. Muovinen parvekejakkara oli lennähtänyt vaakatasossa kasvojen edestä kovalla vauhdilla lentoon. Parvekkeilta oli muutenkin lentänyt ja tippunut kaikenlaista tavaraa kadulle. Onneksi ei ollut ilmeisesti sattunut kenellekään mitään tai ainakaan ei ollut tiedossa.

Meidän tavarat olivat siirtyneet pihan toiselle laidalle naapureiden avustuksella. Runttuista markiisia oikoessamme saimme todeta sen olevan ehjä. Rätillä ja vedellä tuli puhdasta jälkeä ja likainenkin alkoi näyttää pikkuhiljaa ihan käyttökelpoiselta. Katkennut liinakaan ei ollut oikeasti katkennut vaan tukiliinan koukku oli antanut periksi. Tukijalka oli ja pysyi vääntyneenä, mutta eipä hätää. Meillähän näitä markiisin varaosia löytyi jo omasta takaa. Tero, edelliselämän Sulo Vilén, kun säästäisi mielellään kaiken, millä saattaisi olla käyttöä tulevaisuudessa, mutta nykyiset varastointijärjestelyt aiheuttavat pientä rajoittuneisuutta, huokui polleana säilyttämänsä tukijalan kanssa. Siitä se ruuvailtiin pesun jälkeen paikalleen ja parin viikon vanha markiisi näytti edelleen parin viikon vanhalta. En ole ihan varma, että olisimmeko enää ostaneet uutta, jos taas olisi pitänyt markiisikaupoille lähteä. Todennäköisesti hankinta olisi jätetty koto-Suomeen ja jokaisen vesisateen sattuessa tai auringon paahtaessa olisin hokenut, kärsi ruumis kärsi.

Mitä opimme? Vessareissua pidemmäksi aikaa, kun lähdet vaunulta pois, ruuvaat markiisin pussiin. Sisäänpäin kääntyneet, omissa oloissaan viihtyvät Noviisit saavat apua oikeilta karavaanareilta hädän hetkellä. Kaveria ei jätetä, vaikka jäsennumero ei loistakaan vaunun nurkassa. Kyselin kovasti puhelinpäivystäjä veljeltäni jälleen kerran apua. Tällä kertaa halusin tietää, kuinka leirintäalue-etiketissä tulee käyttäytyä. Koska auttajat eivät sillä hetkellä suostuneet mitään avusta ottamaan. Mitään suureellista ei kuulemma viedä, pienemmissä jutuissa ei ollenkaan, mutta omia tavaroita lainataan aina, kun voidaan. Illalla pullataikina kohosi ja juoksutimme lämpimäiskiitoksia. Ihanat naapurit totesivat, ettei mitään olisi tarvinnut, tehän olisitte auttaneet heitä, jos jotain sattuisi. No todellakin, mutta jotenkin meistä vaan tuntuu, että se on meidän perhe, jolle sattuu useimmiten kaikki. Miten monta virhettä meitä vielä on edessä, miten monta kertaa me onnistumme sössimään, ennen kuin olemme tarpeeksi oppineita ja pääsemme auttamaan. Todennäköisesti tämä vuosi ei siihen riitä, mutta jos kuitenkin jonain päivänä. Taitaa olla hivenen liikaa toivottu, mutta optimismin voimalla tässä on eteenpäin mentävä…

Comments are closed.

Ota Yhteyttä


Tilaa uutiskirje

Älä jää uutispimentoon! Uutiskirje sisältää uutisia ja ajankohtaisia tarjouksia.



Tilaa Bestis

Bestis on karavaanareille suunnattu maksuton asiakaslehti, joka ilmestyy 4 kertaa vuodessa.







%d bloggers like this: