Olen käynyt Norjassa viimeksi neljäkymmentä vuotta sitten. Silloisesta matkasta ei ole jäänyt minkäänlaisia muistikuvia vain kertomukset ovat alkaneet elää mielessä. Tämän vuoksi pakkomielteeni oli Hammerfest. Aivan sama mitä matkaoppaat sanoivat ja mitä muut olivat suositelleet, sinne perheen nenät näyttivät.
Pohjois-Suomen tuskaiset kilometrit muuttuivat Norjassa huikeiden maisemien ihailuksi. Takapenkin sarkastinen kuittailu oli hiljentynyt. Olimme ulkomailla, vihdoin. Nuorgamista kohteeseemme oli meidän etanamatelullamme päivämatka. Iltamyöhällä saavuttiin määränpäähän. Onnistuimme löytämään ensi yrittämällä vauraan Norjan lahjan karavaanareille: ilmaisen matkaparkin, jossa oli nuorten kaipaama sähkö ja kirsikkana kakussa Wifi. Nuoriso rakastui Norjaan silmänräpäyksessä. Alueelle mahtui kymmenkunta asuntoautoa ja nurkassa oli vielä tilaa. Rakastavina vanhempina me yritimme kovasti survoa yhdistelmämme sinne mutta ei mitään mahdollisuuksia, vaikka kuinka teimme parhaamme. Rakkaus Norjaan muuttui hetkessä mökötykseksi.

Mustanpuhuvan mökötyksen saattelemana siirryimme satama-alueelle. Ennen kuin ehdimme vaunun ovea avata, oli meillä seuraa. ”Securitaksesta iltaa! Täällä ei voi yöpyä!” Kaupunkialueella ei ollut laillisia paikkoja, mutta muutaman kilometrin päässä olisi kaunis merenlahti. Aivan mahtavaa. Oma mieleni lauloi aarioita, tämä oli juuri sitä mitä olin tullut hakemaan. Rauhaa, hiljaisuutta ja luontoa! Takapenkin asukit löysivät yhteisen vihollisen ja liittoutuivat. Marinaa jatkui koko matkan, kunnes meidän vanhempien lupaus ”Katsotaan huomenna uudelleen” hiljensi heidät.

Määränpäässä löysimme upean Jäämeren lahden poukaman, emme olleet ainoat puskaparkkilaiset, mutta ei se meitä haitannut. Toivottavasti me emme haitanneet heitä.
Aamun valjetessa ei lapsia tarvinnut houkutella ylös. Ensimmäinen ajatus heillä oli huikaiseva matkaparkki keskustassa. Pitihän se lähteä katsomaan. Paikkoja ei ollut vapautunut. En yhtään ihmetellyt miksi. Oli aurinkoinen lauantaipäivä ja kaupungissa juhlat. Nuorisoa harmitti. Mieliala parani, kun ikiomassa puskaparkissa odotti aurinko, turkoosin sininen jäämeri, uimaranta, oma porotokka. Kaikki muut olivat lähteneet, vain me jääneet. Oli tilaa ja avaruutta puuhata.
Vuokatissa olin jo möläyttänyt uivani Jäämeressä. Sodankylässä perhe jo nauroi päin naamaani. Halusivat todellakin sen ihmeen nähdä. Veden rajan lähestymiseni oli kuulemma kovin hidasta ja varovaista. Uinti itsessään oli puolestaan lyhyt ja kiljunnalla kuorrutettu. Jäämeri oli henkeäsalpaava kokemus. Lämpömittari näytti 8,6 astetta, mutta meidän, ei ainoastaan minun, mielestä sen oli pakko olla jäätävämpää. Vesi aiheutti iholla kipua ja vaikka kuinka veteen meni uudelleen ja uudelleen nilkkojaan myöten, ei vesi alkanut tuntua lämpimämmältä. Lopputulos oli kuitenkin: me kaikki uimme!

Jossain vaiheessa Vertti tajusi kadottaneensa pyöräilykypärän ja kovasti asiaa pähkittyään, muisti jättäneensä sen kuuluisalle onnen keitaalle kaupungin keskustaan. Niin paljon asia Verttiä kaiveli, että hän otti pyörän alleen. Vikke lähti seuramieheksi ja kahdeksan kilometrin matka kaupunkiin alkoi. Puolet tuosta matkasta oli ylämäkeä ja Norjaa tuntevat voivat arvata sen olevan todella jyrkkää ylämäkeä. Olisin halunnut ollut hyttysenä korvallisella kuulemassa veljesten ajatusten vaihtoa nousussa. Jouduin kuitenkin jättämään retken väliin leikatun käteni vuoksi. Pyöräretki ei tuottanut tulosta. Kypärä oli kadonnut ja pysyi kadonneena.

Kypärä tuotti meille harmaita hiuksia seuraavana aamuna. Lenkin aikana se ilmestyi mystisesti ulkopöydällemme. Olimme ihmeissämme. Aikamme pähkittyä meitä lähestyi uusi norjalainen naapuri. Hän kertoi poimineensa kypärän kyytiinsä löydettyään sen rannasta. Jostain syystä perheemme oli jäänyt hänellä mieleen ja luottamus oli suuri, että törmäämme vielä. Tiedän, että perheemme on Kiljusen herrasväki, mutta tämä viimeistään todisti sen kaikille muillekin!

Yritimme kiitellä vuolaasti ja päivän aikana muistimme lähdön hetkellä ystäviltä saadun selviytymispakkauksen. Jokaiselle tavaralle oli annettu myös käyttöohje. Pakkauksessa ollut pieni Koskenkorvapullo oli uusien ystävyyssuhteiden luomiseen. Lisäksi oli suomalaista herkkua: salmiakkia! Veimme herkut kypärän pelastajille. Annoimme ohjeeksi nauttia kossu ensin ja seuraavana aamuna salmiakit. Toisena vaihtoehtona voivat sekoittaa kossu ja salmiakki. Seuraavan aamun pelastus olisi mahdollisesti Burana.

Norjalaisilta saimme kuivattua turskaa maistiaiseksi. Olimme nähneet niitä roikkumassa pihoilla ja kuisteilla. Olin mielessäni pohtinut, että sitä pitää jostain hankkia. Nyt meillä oli sitä ja käyttöohje: sellaisenaan, snackina. Kalanlahjoittajalle se oli suurta herkkua. Meille uuteen makuun tottumattomille se oli kiinnostava maku, mutta loppujen lopuksi ei ihan suurinta herkkua. Söimme kalan kuitenkin urhoollisesti loppuun. Ihan niin kuin äiti opetti: mitään ei pois heitetä.

Kalan lisäksi saimme oivalliset ohjeet matkata Andenesiin. Olimme suunnitelleet jatkavamme Altan ja Tromsan kautta Lofooteille, mutta Lofootit ovat kuulemme tähän aikaan vuodesta täynnä turisteja. Saman kokemuksen saisimme Andenesissa ja vain murto-osa ihmisistä olisi seuranamme. Näillä tiedoilla jätimme Hammerfestin. Edessämme olisi jälleen satoja kilometrejä maantietä. Säätiedotus lupasi vesisadetta. Ei liene yllättävää, se piti myös paikkansa!

Comments are closed.

Ota Yhteyttä

Tilaa uutiskirje

Älä jää uutispimentoon! Uutiskirje sisältää uutisia ja ajankohtaisia tarjouksia.



Tilaa Bestis

Bestis on karavaanareille suunnattu maksuton asiakaslehti, joka ilmestyy 4 kertaa vuodessa.







%d bloggers like this: