Puolassa pääpysähdyspaikkamme oli kaunis ja historiallinen Krakova. Leirintäaluepaikkanamme oli pieni ja idyllinen jokivarren viheralue hotellin yhteydessä. Lähestyvä syksy alkoi vaikuttaa. Meidän lisäksi alueella oli ollut vain eläkeläisiä tai lapsettomia pariskuntia. Melkein kahden kuukauden oleilu lähes yksinomaan oman perheen seurassa saattoi vaikuttaa siihen, että olimme alkaneet uteliaasti seurailla ympäristöämme. Erityisesti alueelle saapunut viiden vainun brittiseurue sai huomiomme.

Brittiseurue koostui viidestä jättikokoisesta asuntovaunusta, kuudesta autosta, kymmenestä aikuisesta ja suurehkosta joukosta tenavia. Olen useasti huokaillut omien ”apinoidemme" toimintaa ja käytöstapoja, mutta nyt voin jopa julkisesti heitä kehua. Aina ei putkeen mene, mutta varma voin olla, etteivät he näyttele kieliään ja keskisormiaan tuntemattomille. Rakennuksia he eivät hakkaa metalliputkilla tai paisko vessan ovia saranoiden huutaessa ”hoosiannaa”. Sain omiltani jopa kiitosta ymmärryksestä ja kiltteydestä, kun naapurin pesueen pienin sai äidiltä tiukan käskyn pitää turpa tukossa ”itkupilli”.

Eräänä iltana Vikke istui ulkona paistamassa muffineja meidän hankkimassa pikku uunissa. Saattoipa kateuden pieni siemen itää hänen sisuksissaan hänen vertaillessa omaa uunia ökyvaunujen uuneihin. Kuulemma ne olivat sisällä. Itse olin vastaavasti erittäin kiinnostunut pienestä lisäperävaunusta, josta löytyi kaksi pyykinpesukonetta. Niiden pesuvedet laskettiin ympäristöstä välittämättä maahan vaunun viereen. Pohdiskelin ääneen, että toivottavasti edes harmaita hiuksia muodostuisi seurueen emännille kurasta, jonka pikku villikot kantoivat vaunuihin kengissään.

Viime kesänä ajaessamme Via Balticaa keskustelimme mahdollisesta vierailusta jollekin keskitysleirialueelle. Aika ei ollut silloin vielä kypsä ajatukselle. Nuoruudessa luettu Anne Frankin päiväkirjan jatkeena luin jonkun verran holokaustista. Schindlerin lista ja muutama muu elokuva on luonut elävää kuvaa tapahtumista. Lasten syntymän myötä en ole aiheeseen enää halunnut palata, koska tiedän eläväni niitä kohtaloita huomattavasti vahvemmin omien lasteni kautta. Olen sulkenut tiedonjanoni aiheesta suojellakseni itseäni.

Vikke ja Tero halusivat vierailla Auschwitz-Birkenaussa. Itselleni ja Vertille vierailuun osallistuminen oli pitkän mietinnän tulos. Päädyimme käymään siellä kevennetysti ilman opastusta. Sain kyseenalaisen kunnian toimia oppaana pienen suomenkielisen kirjasen avustamana. Jokainen meistä mietti, mitä haluaisi nähdä alueelta. Historia on täynnä sotaa, surua, ihmisen tekemiä kauheuksia, mutta Auschwitzissä se konkretisoituu moninkertaiseksi. Siellä kaikki on liiankin todellista.

Birkenaun puolella viivähdimme hetken nähden junan tuloportin ja junan purkualueen. Lisäksi kävimme läheisessä parakissa. Auschwitzissä kiersimme vain muutaman rakennuksen. Näimme kuuluisan ”Työ vapauttaa” -sisäänkäynnin, jonka lähellä juutalaisista koottu orkesteri soitti marssimusiikkia. Näimme myös jälkeen päin rakennetut kaasukammion ja krematorion, jotka on rakennettu tuhottujen tilalle. Yhtään enempää en olisi halunnut nähdä.

Koko vierailu oli erittäin raskas ja meidän kaikkien mielestä jopa ahdistava. Kuitenkin olimme tyytyväisiä, että olimme tehneet jotakin, jota olimme jännittäneet ja pelänneet, mutta selvinneet siitä yhdessä. Vertti kirjoitti äidinkielessä vierailusta aineen, jossa hän kertoi kokeneensa pelkoa ennen vierailua ja vierailun aikana, mutta olevansa tyytyväinen käytyään. Ihan kaikkea hän ei ymmärtänyt ja toivoi saavansa tietoa ja oppia ymmärtääkseen enemmän. Voiko kukaan tapahtunutta koskaan täysin ymmärtää?

Alueella vierailee vuosittain yli kaksi miljoonaa kävijää, joten meidänkin vierailupäivänä siellä oli meidän lisäksi moni muukin. Vastaan tuli ihmisiä, joilla oli kädessään punaisia ruusuja. Silmät olivat punaisia, lasittuneita ja kyynelten täyttämiä. Jos käynti oli raskas meille, on mahdotonta lähteä edes arvailemaan, miltä tuntuu heistä, joilla on henkilökohtainen side kyseiseen paikkaan.

Sen sijaan Krakovan Wieslinickan suolakaivos, josta oli kaivettu yli 700 vuoden ajan suolaa, oli kaikkien mielestä mielenkiintoinen ja hauska paikka. Toisaalta mikä tahansa olisi ollut hauskaa Auschwitzin jälkeen, joten emme tämän perusteella voi vielä todeta nuorison innostuneen nähtävyyksistä. Olipa motiivit mitkä tahansa, vierailu oli kiehtova. Olimme kuvitelleet kaivosten tarkoittavan pimeitä pitkiä tunneleita ja isoja luolia. Käsityksemme muuttuivat kerta heitolla. Tietenkin turismin myötä luolastoon oli rakennettu ravintola ja myyntialueita, mutta erilaiset patsaat, kappelit, juhlatilat, hevosten pilttuut ja maanalaiset suolalammikot olivat valtavan hienoja ja ne olivat valmistuneet kaivosmiesten ja puuseppien yhteistyönä jo kauan aikaa ennen turismia.

Oppaamme puhui englantia todella vahvasti murtaen. Oli kiehtovaa seurata, miten koko kahden tunnin opastus oli hänen teatteriesityksensä, jossa pieninkin ilme ja hymy olivat etukäteen harjoiteltuja. Satuimme nousemaan hänen kanssaan vielä samassa aidossa kaivosmiestenhississä ylös maanpinnalle, jolloin kiitimme ja heippasimme hänet. Taisimme saada häneltä tuolloin ensimmäisen aidon hymyn tai ehkäpä sekin oli hyvin harjoiteltua. Mutta vaikka kaikkea emme ymmärtäneet oppaan puheista hyvällä tahdollakaan, oli paikka todella vaikuttava ja mieleenpainuva.

Pääsimme poliisien kanssa retkemme aikana toisen kerran kosketuksiin. Tällä kertaa törmäsimme heihin ostoskeskuksessa, jossa heillä oli tempaus koulujen alkamisen vuoksi. Vertti pääsi antamaan sormenjälkensä ja saimme mukavan juttutuokion. Lapsiimme suhtauduttiin Puolan poliisien toimesta pelkästään positiivisesti, kun norjalaiset poliisit olivat epäilleet meidän rakkaita apinoita koiriksi.

Comments are closed.

Ota Yhteyttä

Tilaa uutiskirje

Älä jää uutispimentoon! Uutiskirje sisältää uutisia ja ajankohtaisia tarjouksia.



Tilaa Bestis

Bestis on karavaanareille suunnattu maksuton asiakaslehti, joka ilmestyy 4 kertaa vuodessa.







%d bloggers like this: