Retkisaha osoittautui oivalliseksi hoitomuodoksi nilkalle. Pikkuhiljaa oma ideaaliside, särkylääkkeet ja kipuvoiteet auttoivat. Kodin pusun kanssa ei tainnut olla yhtä huokeaa ratkaisua edessä. Bepantenia on mainostettu rasvana, joka parantaa auton peltivauriot, mutta en nyt sitä tähän hätään alkanut peräkulmaan levittää. Autoliitosta oli tullut kaksi mahdollisuutta. Jouduimme valitsemaan, menemmekö 250 kilometriä taaksepäin vai valitsemmeko länsimaista sivistystä Itävallan suunnalta? Päätimme valita Itävallan. Wienin kainalossa Leitsbergissa oli Hobbyn korjaamo, jossa voisimme saada kodin remonttiin.

Lipuessamme korjaamon pihaan meitä odotti kolmen miehen leppoisa tarinakerho. Vaunuja oli piha täynnä, hyvältä näytti, mutta pieni mutka tuli vastaan. Yksikään tarinan iskijöistä ei puhunut sanaakaan englantia. No, me ei taas vastaavasti puhuta saksaa, joten siinä sitä oltiin. Hymyilimme puolin ja toisin hermostuneesti. Yksi miehistä kuitenkin viittoili meidät mukaan ja saattoi meidät pajan puolelle. Siellä meidät otti vastaan ilmielävä Adam Sandler tai ainakin hänen itävaltalaiskopionsa. Muutaman lauseen voimalla olimme päässeet jo palvelutiskille asti. Osien paikallaolo tilannetta tarkasteltiin, ja ei ollut paikalla.  Kolmen päivän kuluttua, jos tulisimme uudelleen, niin osat odottaisivat meitä. Lopuksi jämpti kädenpuristus ja lähdimme huojentuneina kohti Wieniä.

Bratislavan vesiharrastukset olivat syöneet meidän kaikkien opiskeluaikaa. Joten vaikka meillä oli, kuinka upea Wien nurkan takana, oli pakko hoitaa velvollisuuksia. Yksi päivä pyhitettiin kaupungille, mutta se oli auttamattomasti aivan liian vähän. Aamupalan painikkeena tutkimme internetin saloja, ja kokosimme päiväksi taivasteltavaa. Tehtävänäni on perheen kiusaaminen ja tällä kertaa he totesivat olevansa Mozartin talossa. Toisena vaihtoehtona oli ollut keisarinna Sissin palatsi, johon olin saanut innoituksen pikkutyttönä katsotuista Sissi-elokuvista, mutta armahdin perhettä. Korkea kulttuuri ja erityisesti musiikki ei ole perheeni juttu, mutta tahtooni alistuneena he kiersivät taloa ja kuuntelivat tarjotuista kuulokkeista tarinoita. Oli todella ilo huomata, miten paljon Verttikin sai selvää englannista ja kokoili mielessään pienen palapelin Mozartin elämästä.

Viken johdolla löysimme itsemme aukiolta, josta löytyi erilaisia etnisiä ruokakioskeja. Valitsimme kullekin mieleiset annokset ja popsimme herkut suihimme taivaan alla. Hevoskärryjä, upeita vanhoja linnoja ja rakennuksia tutkailimme ulkoapäin, ja niitä riittikin. Wien jäi listallamme ehdottomasti kaupunkilomakohteeksi. Jälkiruoaksi kävimme vielä ostamassa aitoa ja oikeaa sacherkakkua. Hotel Sacheriin oli kymmenien metrien jono, joten poikkesimme ulkopuolelle pystytetylle kioskille. Vaunulla kakkua maistellessa Vertti ilmoitti olevansa pettynyt. ”Ei olis uskonut, että tämä on nyt sitä maailman kuuluisaa. Oon mä parempaakin syönyt.” Iltapalalla nautimme juustoja, viiniä ja Mozartin klassikoita. Nauroin Terolle, että olisitko uskonut, jos neljännesvuosisata sitten olisin ehdottanut: ” Lähdetkö matkaan? Juodaan viiniä, syödään juustoja ja kuunnellaan Mozartia.” ”En edes viis´ vuotta sitten” oli vankkumaton vastaus.

Tonavan keskellä on pitkä saari Wienin kohdalla. Saarella risteilee kevyen liikenteen väyliä ristiin rastiin. Kämppärimme sijaitsi juuri saarella, joten sain pakkomielteen kiertää saaren. Poikia armahdimme, mutta juustoja piti sulatella. Tero varmisteli kartasta saaren olevan viitisentoista kilometriä pitkä.  Eiköhän me voitaisi se aamulenkkinä polkea. Pojat halusivat ennemmin hölkätä aamulla. Saattelimme heidät ensin lenkille ja kotiin ja tämän jälkeen lähdimme urakoimaan. Pienen mittavirheen myötä saimme todeta saaren olevan reilusti yli kaksikymmentä kilometriä pitkä. Poikien saattaminen, kova tuuli ja loppuvaiheen vihmova tihku veivät meistä mehut. Edellisen kerran viidenkymmenen kilometrin matkan oli Tero taittanut armeijassa ja minä sitäkin aikaisemmin teininä polkiessani Nurmijärven ja Mäntsälän väliä kaverille. Takapuoli oli hellänä ja hirmuisessa nälässä kurvasimme kotiin, mutta ylpeänä saimme taputtaa itseämme olkapäälle, tulipahan tehtyä.

”Adam” paikkasi kodin itävaltalaisella tarkkuudella ja kaikki näytti jälleen hyvältä. Ladoimme tiskiin aika lailla saman verran euroja kuin olimme Vertin laudasta latoneet. Vakuutusyhtiö ei näihin juhliin osallistunut, koska ulkomailla omavastuu kaksinkertaistuu, mutta olivat he ainakin henkisenä tukena olleet.  Asiaa oli turha märehtiä. Loppu hyvin, kaikki hyvin! Unkari ja pieni ratsutila odotteli meitä jo keskellä pustaa.

Comments are closed.

Ota Yhteyttä

Tilaa uutiskirje

Älä jää uutispimentoon! Uutiskirje sisältää uutisia ja ajankohtaisia tarjouksia.



Tilaa Bestis

Bestis on karavaanareille suunnattu maksuton asiakaslehti, joka ilmestyy 4 kertaa vuodessa.







%d bloggers like this: