Pisimmänkin yön jälkeen koittaa aamu. Aamu Barissa oli aurinkoinen ja tyyni. Illalla olimme käyneet syömässä laivan ravintolassa ja odottaneet tietysti ruotsinlaivojen kaltaisia notkuvia herkkupöytiä. Saimme eteemme ylihinnoitellut lautaset, joiden lihavalikoimassa ainoastaan Terolla oli valinta osunut kohdalleen. Koska laivan aikataulu lupasi meidän olevan jo yhdeksän aikaan rannassa, päätimme jättää aamiaisen väliin ja odottaa satamaan pääsyä.

Koska kreikkalaiset ja italialaiset olivat operaattoreina, oli aikataulu ymmärrettävästi puolitoista tuntia myöhässä. Pitkät olivat minuutit, kun odottelimme yleisessä kaaoksessa hissien luona autokannelle pääsyä. Kukaan ei laivassa tiennyt monen aikaan pääsisimme ulos. Henkilökunta neuvoi odottamaan kuulutusta. Hissiaulassa päästettiin silloin tällöin joku menemään hissiin. Loput odottelivat. Osa liikahteli hermostuneesti ja pienin osa päätti aloittaa tupakkatunnin. Meille tämä arpomisjärjestely aiheutti ihmetystä. Tero oli siirrellyt laivaan tullessa useamman kerran yhdistelmäämme autokannella, ennen kuin paikka oli löytynyt rekkojen seasta.

Päättelimme alas menneiden yhdistävänä tekijänä olevan rekkakuskin taidot. Tero oli kuski ja ajoi, joten oli minun tehtäväni taivutella hissivahti päästämään meidät kannelle. Emme kuitenkaan halunneet olla se teidentukko, jota kuulutusten avulla metsästettiin, kun rekat halusivat lähteä valumaan ulos laivasta. Hissivahti ei puhunut englantia ja ilmeisesti en näyttänyt varteen otettavalta rekkakuskilta. Vaikka kuinka näyttelin lippujamme ja yritin venyttää selkoenglantia äärimmilleen ja näytellä, kuinka pitkällä yhdistelmällä olemme rekkojen keskellä. Sain vastaukseksi ”Momento, momento!”. Ilmeisesti joku ihmispaljoudessa käsitti, mistä oli kyse ja avasi parilla sanalla tilanteen, koska tuskastunut vahti viittoili meidät hissiin. Hyvä niin muuten olisin saattanut haukata aamupalan kiukuspäissäni nyrpeästä henkilökunnan jäsenestä.

Ulos ajettuamme Tero olisi kuuliaisena suomalaisena halunnut esitellä passejamme ja kertoa meidän tulevan nyt Italiaan. Ketään ei kiinnostanut. Onneksi ei kiinnostanut. Nälkä oli hirmuinen. Ensimmäinen ruokapaikka, joka eteemme avautui, oli McDonalds. Emme olleet aikaisemminkaan kieltäytyneet ravinteikkaista mäkkärisapuskasta, mutta nyt se maistui gourmeelta.

Ulos astellessamme osui silmiimme Ikean kyltti. Ilmeisesti gourmeeruoka ei ollut ihan vielä nälkäämme sammuttanut, koska aloimme haaveille Maraboun suklaasta ja irtokarkeista. Päädyimme ostoksille Ikeaan. Keräsimme jättikassin karkkia, suklaata, pakastelohta, kylmäsavulohta, joulupipareita ja näkkileipää. Kotona ollessaan vierailu Ikeassa on selvä tuulahdus ruotsalaisuutta, mutta nyt se oli puhuri kotoa. Jos ostosten teko oli ollut nautinto, niin suklaan syöminen oli jotain sanoin kuvailemattoman upeaa.

Suunnistimme Barista etelään kohti koron kärkeä. Koko päivä olisi aikaa löytää yösija, joten ongelmia ei olisi tiedossa. Paitsi, jos muutama kämppäri, jotka olivat niin netin kuin opaskirjan mukaan ympärivuoden auki, olivat päättäneet sulkea ovensa talvikaudeksi. Paria emme edes löytäneet. Ja niin olimme upean auringonlaskun jälkeen sysipimeässä ja kellohan oli vasta puoli kuusi. No ei auttanut muuta kuin jatkaa matkaa ja luottaa, että kyllä meillä joskus tärppäisi. Onneksi täällä Italiassa niitä vaihtoehtoja on huomattavasti enemmän kuin Romaniassa muinoin. Parin tunnin etsimisen jälkeen sitkeys palkittiin ja saimme kallistaa päämme turvallisesti aitojen sisäpuolella.

Saappaan korko oli viljelyaluetta, joten päätimme lähteä suunnistamaan kohti Sisiliaa. Tietysti emme valinneet suorinta reittiä. Ensinnäkin se olisi ollut liian helppoa ja toiseksi pari mieleenpainuvaa muistoa olisi jäänyt saamatta. Olin kuullut Apulian erikoisista trullitaloista. Pyöreistä tötteröistä, joita oli alettu rakentaa vastaiskuna muurattujen talojen verotukselle. Pyöreän talon kivet ladottiin tiiviisti ympyrän muotoon ja raot tilkittiin savella. Ei ollut laastia eikä veroja. Kehän päälle voitiin varastoida vilja ja perheen kasvaessa saattoi uuden ympyrän rakentaa edellisten viereen. Ei tarvinnut edes naapureiden varallisuutta loppuvuodesta yrittää selvittää verokalenterista, kun vain käveli kylän halki ja laski ympyrät.

Kun sattumalta olimme Materan nurkilla, kävisimme samalla ihmettelemässä kallioihin louhittuja asuntoja. Matkaakin oli vain parisen kymmentä kilometriä. Ulkoapäin ihailu ei kauaa veisi. Saisivat pojatkin näkökulmaa, miten muualla maailmassa on asuttu. Kyseiset kallioasunnot olivat olleet Italian ”kansallinen häpeä” viisikymmentäluvulla ja ihmiset olivat pakotettuja muuttamaan muualle. Mutta matkailun lisääntyessä oli ymmärretty niiden ainutlaatuisuus ja häpeä oli unohdettu. Nyt niitä esiteltiin innokkaasti meille kiinnostuneille.

Viime keväänä vaunun valintaa miettiessämme oli Teron peikko ollut kapeat etelä-Italian kadut. Kaksikymmentä senttiä ei kuulosta paljolta, mutta olimme vaunuihin tutustuessa tajunneet, kuinka paljon se oikeasti oli. Itse olin äänestänyt kiivaasti leveämmän vaunun puolesta. Vedonnut yleisen maailman rauhan ja lähemmin meitä koskettavan perhesovun puolesta. Tero oli myönnellyt ja salakavalasti syöttänyt nuukalle vaimolle tietoa, kuinka paljon enemmän leveämpi vaunu kuluttaa menovettä kuin kapeampi. Maalaillut suuret unelmat romanttisesta Euroopan valloituksesta ja lopuksi tiputtanut pommina kilometrit ja mitä se maksaisi erivaihtoehdoilla. Arkirealismin jälkeen hän oli vielä vedonnut pehmeään puoleeni kertomalla peloistaan ajaa Italian pikkukujilla. Mitään järkeähän sinne ei ole mennä yhdistelmällä, mutta jos sattuisi, että jostain syystä sinne eksyttäisiin, koska ohi ajaessa olisi järkevää ja joku tosi kiva juttu käydä samalla katsomassa.

Materassa sitten oltiin ohiajaessa katsomassa tosi kivoja viime vuosituhannen alkupuolella louhittuja munkkien asuntoja. Kaupunki ei ollut järin suuri italialaisessa mittakaavassa ja navigaattori löysi näppärästi tien kohteeseen kaupungin laitamaa pitkin. Ei tarvinnut edes keskustaan ajaa. Ehdin vielä päästämään suustani ne kuuluisat, viimeiset sanat: ”Tuonnehan on tosi helppo ajaa”. Syy, miksi minä yleensä istun auton takaosassa Vertin kanssa ja pidän kotikoulua ja jätän korkeamman tieteen ajamisen Terolla, taisi löytyä. ”Nyt ei ole pitkä matka. Seuraavasta vasemmalle ja sit ne on oikealle.” Käännös vasemmalla oli jäätävän jyrkkä eikä meillä ollut oikeasti mitään mahdollisuutta sinne kääntyä. Navigaattori auttoi. Kierretään kortteli ja kun tullaan toisesta suunnasta, voimme ajaa oikealle kadulle suoraan. ”Aja vähän eteenpäin ja käänny sit vasemmalle.” Tero totesi seuraavan olevan pikkuisen kapea. ”No, mut kato itte, eikö olisi näppärää.” Tero myönsi ja huokasi syvään.

Rauhallisin liikkein, madellen yhdistelmämme lipui kadulla. Autoja oli pysäköity molemmin puolin ja helposti siitä olisi menty, jos jokainen kulkuneuvo oli osunut tarkasti parkkiruutuihin. Mutta hieman oli nokka tai takanurkka ruudusta ulkona. ”Joo ja nyt oikeelle.” Vilkku ja jarrutus. Edessä oli edellistä kapeampi katu ja joku oli parkkeerannut autonsa pikku riikkiselle risteysalueelle. Teron toteamus ”Tonne me ei enää mahuta” keskeytti etenemisemme. Kuskin ikkunan taakse kiiruhti valkohiuksinen mummo elehtimään. Paljon hänellä oli asiaa. Tero nyökytti ja katsoi parhaimmaksi vain hokea ”Si, si!” Myös minä sain osani neuvoista. Oman ikkunani takana ollut herrasmies kertoi hivenen kärttyisämpään sävyyn, ettemme voi ajalle näillä kaduilla. Siis miksei voida. Missään ei ollut ollut kieltotaulua. Sellainen kuuluu olla. Ei ensikertalainen voi tietää, ellei ole jo saapunut itse näkemään. Kadut olivat kuulemma meille aivan liian kapeat. Juu niin on ja me tiedetään se nyt. Oma neuvonantajani poistui paikalta kiivaasti elehtien ja päätään pyöritellen.

Jos eteenpäin ei päästä, niin sitten on peruutettava. Minä ja Vikke siirryimme vaunun takanurkille silmiksi ja oppaiksi. Lisätehtävänä oli käännellä autojen sivupeilit sisään. Vaunun takanurkilla oli kymmenestä kahteenkymmeneen senttiin tilaa tarkimmillaan. Taaksepäin tultiin hitaasti ja välillä otettiin eteenpäin reilumpi nykäys. Saavutimme risteyksen ja totesimme saavamme kunnon ruuhkan aikaiseksi. Iltaruuhka oli alkanut. Ihmiset olivat mitä ilmeisemmin saapumassa kotiin päivän päätteeksi. Pidimme Viken kanssa neuvottelun, minne ja miten menisimme risteykseen seisomaan, että saisimme riittävästi Terolle tilaa peruuttaa ja kääntyä. Paikalle ajeli nainen minilava-autollaan ja hän hyppäsi reippain ottein ulos. Englanti sujui ja hänellä oli tarkempaa kerrottavaa. Me olimme pussissa. Olimme tulleet yksisuuntaisia pitkin eikä meillä ollut pois pääsyä näin isoilla vankkureilla. Meitä alkoi ihan mahdottomasti naurattamaan Viken kanssa. Nyt olimme löytäneet kohtalomme. Loppuelämä täällä pyllyn silmässä. Ei onnistu. Käännetään auto ja ajetaan naisen neuvomaan suuntaan. Muutaman sadan metrin päässä olisi poliisilaitos, josta saisimme poliiseilta virka-apua. He kyllä auttavat, kun menisimme pyytämään.

Pysäytimme liikenteen neljästä eri suunnasta. Vikkeä vähän hermostutti, mutta neuvoin häntä hymyilemään kuin hangon keksin ja huutelemaan nöyrästi anteeksi joka suuntaan. Viimeinen neuvoni: ”Samalla muuten, kun olet sillä kulmalla niin käytkö ottaa pari kuvaa niistä kallioasunnoista, niin me muutkin nähdään ne sit illalla”. Sain mulkaisun ja ilmoituksen, että ”ne saattaa näkyä tästä kulmasta, mut kuvia ei äiti nyt oteta”. Tero pyöräytti nokan sulavasti kohti turvallisempia vesiä ja hyppäsimme kyytiin. Arvoimme autossa, kuka onnellinen lähtisi poliisiasemalle. Kääntyessämme kulmasta totesimme yksisuuntaisen olevan vain viiden kymmenen metrin pituinen pätkä, joten Tero laittoi hätävilkut päälle ja ajoi sujuvasti tuon pätkän väärään suuntaan. Kadut levenivät ja me painoimme kaasua kohti maatilamajoitusta, jonka olimme onnekkaasti löytäneet.

Yhtään varapärettä ei oltu edes poltettu. Ai kuinka niin Terolla on lehmän hermot?

Comments are closed.

Ota Yhteyttä

Tilaa uutiskirje

Älä jää uutispimentoon! Uutiskirje sisältää uutisia ja ajankohtaisia tarjouksia.



Tilaa Bestis

Bestis on karavaanareille suunnattu maksuton asiakaslehti, joka ilmestyy 4 kertaa vuodessa.







%d bloggers like this: