Laivamatkasta Italiasta Espanjaan oli ilmassa erilaisia odotuksia. Pojat toivoivat soutuvenettä isompaa kulkuvälinettä. Me vanhemmat hyvää Wifiä. Saatiin kohtuu kokoinen purkki, missä Wifi maksoi maltaita. Emme luottaneet laivan tarjoiluihin, joten kannoimme kaksi kassillista lämpimässä säilyvää evästä hyttiin, ettei tarvitsisi ainakaan nälkää nähdä. Poikien riemuksi laivalta löytyi kauppa ja peliluola. Aurinkokannella oli oikein uima-allas, mutta tyhjillään. Nyt kuulemma poikien mielestä voisi jopa kotiin päin kehua käyneensä risteilyllä. Itse en ehkä tätä ihan täysi allekirjoittanut, mutta tässä saattaa olla sitten aikuisen ja lapsen ero.

Perheessä kaikki tuntui olevan hyvin. Matkaan mahtui syömistä, pelaamista, opintotehtävien viilaamista ja pientä jännitystäkin. En tiedä millainen Välimeri yleensä on marraskuun lopussa, mutta nyt aallot olivat muutaman metrin korkuisia. Erityisen korviin pistävää oli natina, mikä lähti laivan rakenteista. Olin vain kerran aikaisemmin pelännyt laivassa ylittäessämme Suomenlahtea eräässä Tallinkin sillipurkissa ja aaltojen lyödessä seitsemännen kannen etuseinämän ikkunoiden yli. Nyt oli pikkuhiljaa toisen kerran vuoro. Jännitystä lisäsi vielä eri reitti, jonka laivayhtiö oli hahmotellut nettisivuilleen. Meidän olisi pitänyt nähdä Sardinian ja Korsikan rannikkoa, mutta näimmekin Etelä-Ranskan rannikkoa. En halunnut edes tietää, mistä moinen reittimuutos, mutta ehkä meillä olisi saattanut olla paremmat mahdollisuudet kellua rantaan.

Rantautuessa illalla Barcelonaan olin vain erittäin onnellinen kovasta maasta jalkojeni alla. Muutenkin Espanja näytti pimeässä mukavammalta paikalta kuin taakse jäänyt Italia. Teron mukaan muiden autoilijoiden ajotyyli oli rauhallisempi ja itse en onnistunut näkemään niin paljon roskia teiden varsilla. Kaksi päivää ajelimme rauhallista tahtia kohti Fuengirolaa.

Yövyimme Barcelonassa ja Valenciassa. Barcelonan rannoilla kävimme nauttimasta raikkaasta ulkoilmasta, mutta Valenciasta lähtiessämme teimme lähtöennätyksen. Edessä oli viidensadan kilometrin ajo ja olimme päättäneet olevamme perillä Fugessa samana iltana. Maksoi, mitä maksoi. No sehän maksoi sitten hieman enemmän. Olemme oppivaista väkeä, vaikka aina ei uskoisi näiden kirjoitusten perusteella. Ruotsin Jällivaaran rengasepisodin jälkeen olemme potkiskelleet renkaita ahkerasti ja kyllä kannatti. Valenciassa vaunun toinen rengas tuntui kovin tyhjältä. Ensimmäinen ensiapu oli rengaspaineiden tarkistus. Tosin, että Espanjassa se ei ollut ihan helpointa.

Monesti on saanut kokea, että joutuu maksamaan turhasta, kun joku asia on kalliimpi kuin voisi kuvitellakaan. Nyt oli Espanjassa keksitty rahastaa sitten ilmasta. Ensimmäisellä huoltoasemalla oli ilmanpainemittarin lainasta pulitettava pari euroa. Ei iso summa sinällään, mutta törmättiin periaatteeseen. Tyhjän puhaltelusta Tero ei suostunut maksamaan. Itse olin kovin huolissani ja yritin ynähdellä takapenkiltä, että mitä jos nyt kuitenkin, ettei rengas olisi kohta riekaleina. No ei kuulemma Teron mukaan parin kilometrin matkasta rengas muutu miksikään. Seuraavalla asemalla maksetaan, jos sielläkin kiskotaan moisesta. Onneksi ei kiskottu. Vapaasti sai puhkua. Isäntä myhäili tyytyväisenä. En sitten viitsinyt alkaa kysellä, mitä maksoi siirtyminen tänne muutaman kilometrin päähän.

Joka tapauksessa tuomio oli, että vaunun renkaiden paine-ero on puolitoista kiloa. Parasta etsiä rengasliike ennen kuin oikeasti lähdetään ajamaan pitkää siirtymää. Ensimmäinen rengasliike oli jälleen kadonnut maailman kartalta, mutta seuraava oli siellä, missä netti sen väitti olevan. Aikoja vaan ei ollut, kun oli kovin kiirettä kuulemma. En tiedä miksi meidät kuitenkin käskettiin odottaa hetki ja sitten sitä aikaa järjestyikin. Taisi urakka valmistua toisen auton kanssa nopeammin tai sitten se viivästyi puolisen tuntia. Vaunun renkaasta löytyi syyllinen löysään kumiin. Oli ruuvi kiertynyt kumista läpi.

Viken harjoittelupaikka sijaitsee Fuengirolassa melko lähellä rantaa, joten olimme tutkailleet kartasta Camping Fuengirolan olevan sopivasti mukavan pyörämatkan päässä. Olin soittanut kuukautta aikaisemmin kämppärille ja kuullut etteivät he ota varauksia, mutta paikkoja löytyy. Päivän aikana otin uudelleen yhteyttä ja ajattelin, että ilmoitan meidän olevan kymmenen aikoihin perillä. Ei meitä huolittu silloinkaan, koska alue oli kuulemma kiinni. Siis mitä? Juu ei tänne niin myöhään tulla. No ei sitten. Mitäs nyt? Onneksi Suomi Villagessa ei oltu niin niuhoja, vaan meidät toivotettiin lämpimästi tervetulleeksi.

Melkein huokutteli jäädä Villageen, mutta edelleen Viken työmatka painoi vaakakupissa enemmän. Seuraavana päivänä jouduimme vielä kerran muuttamaan. Nyt tosin kävimme oikein ensimmäistä kertaa katsastamassa alueen etukäteen ja valitsemassa paikankin. Homma jota ei oltu tehty kertaakaan viiden kuukauden aikana. Joka kerta olimme tyytyneet ensimmäisen vaihtoehtoon, jonka olimme arpakuutiolla valinneet ja kohtuudellahan se oli sujunut, kun ei muusta lähiympäristöstä tiennyt eikä vertaillut jälkeenkään päin.

Tunne, joka valtasi saatuamme vaunun parkkeerattua omaan ruutuun ja tieto, ettei se siitä pahemmin liikkuisi pariin kuukauteen, oli pakahduttava. Ihan sama oliko markiisi vielä rikki. Ihan sama, vaikka puista pudonneita lehtiä oli kasapäin postimerkin kokoisella tilkulla. Ihan sama, vaikka naapurit niitä noukkivat ja meitä katsottiin oudoksuen, kun emme tehneet asialle yhtään mitään. Naapurit yrittivät opastaa, että heitä on opastettu aikoinaan pesemään kalusto ja ottamaan pois vakuutuksesta. Mieleni teki älähtää: ”Ai näillä tötöilymäärillä. Juu ei varmasti.” Selvitellään ensin kuka maksaa ja miten paljon ja sen jälkeen kalusto on edelleen parhaissa mahdollisissa vakuutuksissa. Tiedä mikä ympärillä olevista puista kaatuu seuraavaksi päällemme.

Seuraavana aamuna tuli todistettua, että Terossa on tuntematon puoli, joka pitää reilun ripauksen masokismia. Ensimmäisenä aamuna hän päätti olla reipas ja irrottaa markiisin. Saataisiin ainakin yksi asia kuntoon. Tai sitten ei. Markiisin alta paljastui reikä. Ei ollut kallion kieli tyytynyt repimään vain markiisia, vaan puhkaissut mennessään seinästä palasen. Reikä ei ollut ihan järjettömän iso ja se oli täysin markiisin alla niin pahasti, että sen näki vasta kun markiisin otti pois. Mutta siinä se nyt möllötti.

Amalfin ihailun lopullinen saldo olikin markiisi ja reikä seinässä. Ketutuskerroin hyppäsi tappiin. Totesimme, kuulostavamme todella uskottavalta soittaessamme vakuutusyhtiöön ja tarinoidessamme, mitä on tullut puuhattua. Ensin meidän kimppuun hyökkäsi kallio Italiassa. Tuli pikkuinen pipi markiisiin. Teippasimme sen kasaan ja päätimme jatkaa matkaa teipattuna Espanjaan. Mitä sitä liian nopeasti korjaamaan. Olimme siis paenneet rikospaikalta toiseen maahan. Kaksi viikkoa myöhemmin paljastamme, että siinä on vielä reikä seinässä, joten lasku on jo taatusti iso, jonka vuoksi me nyt sitten teille tässä soitellaan. Sopiiko vakuutusyhtiö, että me ollaan jatkossa tosi varovaisi. Vakuutusmaksun ei tarvitse nousta paljoakaan. Ennen puhelinsoittoa, joutuu varmaan hankkimaan nitroja tai perisuomalaisena juomaan itselleen pikku unohduksen. Nyt ei pysty hehkuttamaan meidän kaikkien olevan kunnossa ja pään päällä olevan katto, kun siinä katon rajassa on REIKÄ!

Comments are closed.

Ota Yhteyttä

Tilaa uutiskirje

Älä jää uutispimentoon! Uutiskirje sisältää uutisia ja ajankohtaisia tarjouksia.



Tilaa Bestis

Bestis on karavaanareille suunnattu maksuton asiakaslehti, joka ilmestyy 4 kertaa vuodessa.







%d bloggers like this: