Korkeuserot aiheuttavat aina uudelleen ja uudelleen ihmetystä Suomen pikku kukkuloihin tottuneille. Tropeassa merenpinnasta noustiin varsin nopeasti ja jyrkästi ylöspäin. Tropeasta poistuessamme kohti Sisiliaa emme enää tienneet nousumetrejä, mutta liikennemerkki ilmoitti 25 prosentin nousu. Edessä oli jyrkin mäki autolla noustava rinne. Pojat ja minä suhtaudumme tilanteeseen kuin huvipuiston hupilaitteessa oloon, mutta Teron otsalle ilmestyi syvät huolen juonteet. Kukkulan päälle päästyämme navigaattorin karttoja tutkittiin syvässä hiljaisuudessa pitkään ja hartaasti. Mensseliä oli armahdettava, seuraava tie näytti niin kapealta ja nousuprosenttia sai vain arvailla. Tulevaan mahdolliseen vaihdelaatikon leviämiseen oli Tero vasta varautunut henkisesti Alpeilla. Pienen kylän keskustassa aloitimme jälleen vaunun kääntämisoperaation tien risteyksessä. Tällä kertaa ainoa yleisömme oli pihalle kiirehtinyt pappa. Taisi olla päivän ainoa tapahtuma, niin tarkasti hän tilannetta seurasi aidan takaa.

Muuttunut reitti kulki ensin 30 kilometriä päinvastaiseen suuntaan päämääränä moottoritie, joka veisi meidät lopuksi Sisilian lautalle. En alkanut opastaa takapenkiltä. Edellinen kartturitaidon näytteeni eli vielä vahvasti mielessä. Olisin kyllä mielelläni kulkenut näköalatien kautta, mutta tyydyin moottoritiehen. Emme tiedä, miten huimat olisivat olleet maisemat pikkuteillä, koska moottoritien varretkin olivat jotenkin ihan eri maailmasta kuin aikaisemmin. Tunneleita oli runsaasti ja niiden väleissä huikeilta silloilta pilkisteli välillä meri jossain kaukana alhaalla. Vuorten rinteiden noustessa ylöspäin saatoimme todeta syksyn saapuneen Etelä-Italiaan. Puissa leimusi ruskan oranssin värit. Mietimme, ettei kyseessä tainnut olla pakkasen puraisu vaan kuivuus, mutta joka tapauksessa kaukainen tuulahdus Suomen syksystä, puhalteli autossa. Vertille sattui samaan aikaan olemaan äikässä tehtävänä kuvailla ikkunansa takana näkyvää maisemaa ja hän totesikin, että maisemat ovat hieman erilaiset kuin oman huoneen ikkunasta.

Jos oli maisemat erinäköiset kuin kotona, niin olivat myös Etelä-Italian poliisiautot tai ainakin se yksi joka vastaan tuli. Vähän ennen Sisiliaan menevän lautan rantaa koko miesväki huusi yhteen ääneen. Pojat käänsivät päätäni puliympyrän verran, niin että niska rutisi. Meitä vastaan oli ajanut Lamborghini, joka oli teipattu poliisin tunnuksin ja varustuksen kruunasi hälytysvalot. Kuvia ei siinä hötäkässä kukaan ehtinyt ottamaan, mutta aihe nostatti kovasti tunteita. Suurin kysymys oli tietenkin, kuka poliisivoimissa saa moisella kärryllä ajella?

Laskettelimme rantaan ja olimme lähes Sisiliassa. Joku oli meille puhunutkin, että matka mantereelta saarelle oli niin lyhyt, että silta olisi täysin mahdollista rakentaa, mutta lauttamatka oli oivallinen tapa mafialle kerätä rahaa. En tiennyt, kuka keräsi ja mihin tarkoitukseen, mutta lippuluukulla en alkanut väitellä seuraani tuppautuneelle ”kielenkääntäjälle”, etten tarvitsisi hänen apuaan. Ilman yhtään yhteistä kieltä olisin omasta mielestäni pärjännyt loistavasti. Varsinkin kun yhdistelmämme oli pysäköity luukun eteen. Silmiin pistävää oli, että luukkujen takana istui vain nuoria miehiä, joilla oli kaikilla nahkatakit päällä. Jäin miettimään oliko kyseessä univormu vai mahdollinen kansallisasu?

Täydellinen ajoitus. Seuraava yhteyslautta lähtisi viidentoista minuutin päästä ja seuraava kuudelta. Sillä olisimme taas pimeässä, jos ei ehdittäisi tähän. ”Kääntäjäpalveluita” tarjonnut mies kertoi tarvitsevan pientä kahvirahaa. Tuijotin hölmistyneenä ”Jaa, niin juu. Ei mulla ole rahaa. Ainoastaan kortti.” Mietin mielessäni, päätyisinkö betonisaappaissa merenpohjaan. Onneksi kaveri saapasteli Teron pakeille. Teron kaivellessa lompakkoaan ja ihmetellessään ääneen, ettei taida olla kahtakymppiä pienempää, avulias herrasmies kertoi myös kaksikymppisen käyvän kahvirahaksi. No onneksi vitonen löytyi ja ehdimme vielä lauttaankin. Eikä se edes lähtenyt viidentoista minuutin päästä hyvä jos puolen tunnin sisälläkään.

Sisiliassa ajelimme Catanian kaupunkiin, Etnan juurelle. Itä-Euroopan ajokulttuurin koettuamme on länsi-eurooppalainen tapa seurata liikennemerkkejä oikeina opasteina, noussut arvoon arvaamattomaan. Serbiasta eteenpäin on ollut lähes yhtä tyypillinen tapa laittaa hätävilkut päälle keskellä katua ja poistua kauppaan kuin meillä parkkikiekon asettaminen oikeaan aikaan. Moottoriteillä oli tullut vastaan hätävilkut päällä olevia peruuttavia autoja, koska eivät halunneet ajaa seuraavaan ramppiin, kun olivat tajunneet tulleensa väärästä kohdasta tielle. Lyhyin reittihän säästää menovettä. Peruuttaminen kaupunkien yksisuuntaisilla oli niin yleistä vielä Kreikassakin, että emme enää asiasta saaneet pitkäksi aikaa jutun aihetta. Tähän perustui myös Teron valinta laittaa Materassa hätävilkut päälle ja ajaa yksisuuntaista väärään suuntaan. Ei siihen mitään poliiseja tarvittu.

Olimme kuvitelleet nähneemme kaiken, mutta Sisilia oli vielä kokematta. Liikenneympyrässä oli selvästi merkittynä kaksi kaistaa, mutta meidän lisäksi kohdallamme meni vielä kolme autoa rinnakkain. Kaikki liikenneympyrät näyttivät pyörivän samalla tekniikalla. Koska skootterit ja moottoripyörät olivat näppäriä kulkuvälineitä, oli niitä vielä lisäksi niin sisä- kuin ulkokurvissa jonoina ja puikkelehtimassa väleihin. Ekana iltana äännähtelin pienesti pelkääjän paikalla jännityksestä. Teroa tilanne tuskastutti vielä enemmän. Ensimmäisessä liikenneympyrässä oli hetkellinen tilanne, ettemme oikein tienneet mistä mennä, joten liikkuminen oli hieman arastelevaa. Selvittyämme tästä Tero vakuuttui, että jatkossa hän pitää oman ajolinjansa ja katsotaan mitä tulee. Ainakin meillä oli kokoa, vaikka muille jakaa. Eivät muut voi ainakaan väittää, ettei meitä nähnyt, jos olemme keskellä omaa ajokaistaa ja joku tulee kylkeen. Ei tullut kukaan kylkeen, ei edes vaunun takakulmat saaneet minkäänlaisia pusuja. Alkuharjoittelun jälkeen Teroa jo nauratti oikealta puolelta ohipyrkivä autoilija, joka oli kovasti kuulemma kiihdyttänyt kiilatakseen oikealta ohi. Matkan teko oli tyssännyt ja kuski jarruttanut äkäisesti, kun laiton oikeanpuoleinen kiihdytyskaista oli muuttunut kadunvarsiparkiksi. Autossa oli suu ja kädet käyneet yhtä kiivaaseen tahtiin.

Seuraava yösijan puhelinkeskustelussa kielimuuri aiheutti pientä ongelmaa. Vastaaja ei puhunut englantia. Hän tarjosi tilalle ranskaa. Sitä en puhunut minä. Sain tarjouksen japanista. Pahoittelin menevän vielä hankalammaksi. Totesin meidän tulevan selkoenglannilla. Kämppärillä oli vastassa minua lyhyempi mitä ilmeisemmin sitten japanilainen mies. Pääsimme kuitenkin hyvin yhteisymmärrykseen jatkamallamme selkoenglannin, italian ja ranskan -sekoituksella. Saimme perusteellisen kiertokäynnin leirintäalueelle. Meille tehtiin vielä hyvin selväksi, ettei alueen alemmalla tasolla saa parkkeerata autoja. Tähän ei käytetty sanallista informaatiota. Kansainvälinen elekieli riitti. Parkkeerasimme vaunumme yläparkkiin vinosti ruutuun. Auto mahtui niin siihen paljon paremmin. Alueen jämpti vahti juoksi pikavauhtia paikalle ja huitoi Terolle ohjeet vaunun suoristamisesta. Ihan kuin se olisi jotakuta haitannut. Olimme ainoita sillä kulmakunnalla.

Viettelevä tiili vaunumme vieressä kutsui poikia tasapainokilpasille. Pojilla oli hauskaa ja pieni kisailuhan oli virkistävää. Tässä ei edes otettu toverillista nyrkkikontaktia. Ilonpidon katkaisi Viken kiroilu. Ensin moitimme moisesta kielenkäytöstä häntä, kunnes tajusimme, että nyt taisi sattua. Vasen jalka sylissä poika istui ja kovasti puristi nilkkaansa. Aa, tämä me osataan. Leikitäänkö, että isä on röntgenhoitaja ja ottaa kuvat ja äiti voi sitten kipsata sen. Vertti voi kirjoittaa ensin siansaksaa paperille ja sen jälkeen vaihtaa englantiin, jolloin kehottaa paremmin asiasta tietävää tekemään loput. Vikkeä ei naurattanut. Päädyimme ottamaan Suomessa opitun kolmen koon - kylmä, koho, kompressio - ensiapuopit käyttöön. Lisäksi rakkautta, särkylääkettä ja kipuvoidetta. Meillähän oli jopa tilanteeseen sopivat kyynärsauvat autossa mukana. Kaikkea oppii, kun Eurooppaa kiertää!

Illalla näytti ihan siltä, että Etnasta oli noussut runsain mitoin vesihöyryä. Kävinkin aamulla kysymässä mikä oli tilanne, voiko sinne mennä. Tänään olisi kuulemma juuri oikea päivä.  Huomenna olisi jo pilvistä. Sain suosituksen pukeutua todella hyvin, sillä huipulla olisi lunta ja pakkasta neljä astetta. Lumen olimme nähneetkin ja Vertti haaveili jo laskettelumäkeen pääsystä. Ajelimme ohi kuumaisemien, kivettyneiden laavavirtojen ja hylättyjen palaneiden autiotalojen. Mietimme matkan aikana, kuka ihme ylipäätään rakentaa talonsa toimivan tulivuoren rinteelle. Koska tulimme eteläistä reittiä pitkin ylös, jouduimme jättämään auton Rifugia Sapienzaan parkkiin. Mahdollisuus oli siitä jatkaa hissillä ja 45 minuutin kävelyn jälkeen olisimme huipulla. Loistavassa suunnitelmassa oli vain yksi mutta. Viken jalka oli aamulla kestänyt hyvin kävelyn, mutta ihan vakuuttuneita emme olleet, että sillä kannattaisi lähteä nousemaan jyrkkää rinnettä ylös. Sitä saattaisi kutsua kohtalottaren härnäämiseksi. Ihan kuin emme olisi sitä jo tehneet tällä reissulla muutenkin.

Hissien läheisyydessä markkinoitiin kahden tunnin mönkkäriajelu mahdollisuutta Etnan rinteillä. Verttiä kirveli, se ettei lunta ollutkaan riittävästi lasketteluun, joten hän otti elämäntehtäväkseen saada jotain muuta tilalle. Teroa ei ajatus kiehtonut yhtään. Hänellä oli ollut ihan riittävästi tarjolla tosielämän ajojännitystä. Itse olisin saattanut lähteä, mutta olkapää oli jonkun verran kipuilut matkan aikana, joten tiesin, ettei se ole ihan priima kunnossa ja näin sieluni silmin ajelun pitävän sisällään laavakivien ylimenevää epätasaista töyssytystä, josta käsi ei pitäisi. Jäljelle jääneet nuoret miehet seisoivat surkeina. No mutta eihän yrittänyttä laiteta, mitä se taas ikinä tarkoittikaan, mennään kokeilemaan.

Ajajan pitäisi olla täysi-ikäinen ja ajokorttikin pitäisi olla. Siis juu kyllä ajokortti on. Vikke kaivoi ylpeästi mopokortin esille. Minä jatkoin sitkeästi perään, että pojat ovat kotona ajelleet jo vuosia kaikilla mahdollisilla kaksi- ja nelipyöräisillä moottoriajoneuvoilla ja luotin heihin täysin. Mikä kyllä piti ihan paikkansa. En viitsinyt lisätä, että traktoritrukilla ja autoillakin pojat ovat ajelleet. Kassatyttö käänsi ja oppaaksi lähtevä mies ei näyttänyt vakuuttuneelta. He kysyisivätkin, että olisiko mahdollista, että minä aikuisena lähtisin mukaan ja minun takana istuisi Vertti. Kerroin, että vaikka lähtisin mukaan, niin olisi järkevämpää, että Vertti istuisi Viken takana, leikatun käteni takia ja lisäksi pojathan kotimme läheisellä soramontulla oli viettänyt satoja tunteja ajamalla yksin ja erikseen. Lupa irtosi ja Vertin silmissä ”maailman paras äiti” -kruunu koreili jälleen hetken aikaa hiuksillani. Vannotimme poikia käyttäytymään todella asiallisesti, koska loppujen lopuksi emme ihan tarkalleen tienneet, mihin olimme heidät lähettämässä. Olin tosi vuoden äiti. Viis turvallisuudesta kunhan lapsilla olisi hauskaa.

Lähdimme Teron kanssa kipuamaan lähettyviltä lähtevää patikkareittiä ylöspäin. Itseäni harmitti, etten ollut lähtenyt poikien mukaan. Ei sen takia, että olisin oikeasti pelännyt poikien puolesta, vaan että olisi ollut kiva nähdä Etnaa enemmänkin. Mutta sinne oli menneet, joten sitä oli turha märehtiä. Olin pari kertaa aikaisemmin käynyt tulivuorella tai sen sylkemällä laavakentällä, mutta aina se pysäyttää. Näky on niin erilainen, kuin mihin Suomessa on tottunut luonnossa liikkuessa. Erilaiset tummat värisävyt ympäröivät. Missään ei ollut vihreää näkyvissä. Onkohan kuussa samanlaista?

Pojat palasivat posket punaisina ja silmät loistaen reissultaan. Kokemus oli ollut mahtava. Mukaan oli liittynyt pariskunta oman oppaan kanssa ja Vikke kertoi ylpeästi ajaneensa paljon sujuvammin ja vauhdikkaammin kuin he. Emme olleet yhtään yllättyneitä. Toisia oli joutunut joka mutkassa kuulemma odottelemaan. Opas oli suditellut jossain kurvissa ja totta kai Vikkekin oli taitonsa näyttänyt. Halusimme tietää, mikä oli reissun paras juttu? Saimme tyhjentävän vastauksen yhteisestä suusta naurulla höystettynä: ”Lepakon kakka ja aasin suoja”. Ei me, vanhemmat, turhaan tähänkään rahojemme siis sijoittaneet.

Olin joskus alkumatkalla kritisoinut keltaisen tilataideteoksen omaavaa monikansallista muonantarjoajaa vastaan ja olimme pohtineet, mitä muita pikaruokaketjua olisi. Suomessakin avattu Taco Bell oli noussut esille. Vertti oli bongannut kyseisen ravintolan näiltä kulmilta, joten iltaruokapaikka oli sillä selvä. Hieman ovat muuttuneet kulmilla sijaitsemisen matkamääritteet turneen aikana. Ravintolaan oli oikeasti neljäkymmentä kilometriä, mutta mitä pienistä. Paria kilometriä aikaisemmin hetkellisesti mietin, että kovin on syrjässä peltojen keskellä Taco Bell, mutta ehkä siellä on kauppakeskus tai jotain. En sitten ihmetellyt, kun juurikaan muita tiellä liikkujia ei ollut.

Hetken perästä Vikke halusi tietää, mitä tarkoittaa ”naval”. Kuinka niin? No, tuossa tien laidassa luki ”naval hospital”. Tero ei ihan ennättänyt vastata, kun Vertti jo hihkui, että pitää kääntyä vasemmalle. Siihen katkesi matkan teko. Vasemmalla käännyttäessä oli Yhdysvaltain merisotilaiden vartioima tukikohdan portti. Pieni toivon kipinä meissä vielä iti, joten Tero rullasi ikkunan auki ja tiedusteli jäykähköltä vartijapojalta, olisiko alueella mahdollisesti Taco Bell. Kyllä, oli kohtelias vastaus. Tästä rohkaistuneena Tero vielä kysyi, että voisimmeko mennä sinne perheen kanssa syömään. Tarvitsisimme kuulemma tukikohtapassin. No eihän meillä sitten sellaista ollut. Itse olisin jatkanut keskustelua kysymällä, mistä sellaisen saa ja jos ei tähän hätää saa, niin voisikohan sieltä Taco Bellistä tilata tähän portille kotiinkuljetusta. Teinimonsteri totesi takapenkiltä, ettei tämän vuoksi sua, äiti, päästetä keskustelemaan muiden ihmisten kanssa, mutta silti perheeni antaa minun toimia äänitorvena tai muuten vaan torvena blogiin kirjoittaessani…

Comments are closed.

Ota Yhteyttä

Tilaa uutiskirje

Älä jää uutispimentoon! Uutiskirje sisältää uutisia ja ajankohtaisia tarjouksia.



Tilaa Bestis

Bestis on karavaanareille suunnattu maksuton asiakaslehti, joka ilmestyy 4 kertaa vuodessa.







%d bloggers like this: