Siinä se jököttää painavana, kovana ja puhtaanvalkoisena: kipsi! Pidät lattialla, on epämukava olla. Pidät vaakatasossa, on epämukava olla. Pidät koholla, on epämukava olla. Maalaisjärjen mukaan, jos luita ei ole murtunut, ei kipsiä tarvita. Ja vaikka Vertillä olikin murtunut, Verttikään ei tarvinnut. Vuorokauden katselin ja sitten Tero sai kaivaa retkisahansa esille. Olin nauranut pakkausvaiheessa hänen retkisahalleen. Polttopuitako ajattelit matkalla tehdä? Enää ei naurattanut. Olisin voinut, vaikka rautakauppaan itse lähteä ostoksille, onneksi ei tarvinnut. Johan helpotti. Kova kipsi ei painanut enää kipeään kohtaan ja hyviä kipurasvoja sai vedeltyä paikallisesti runsain määrin oikeaan kohtaan.

Prahaan oli tarkoitus mennä, mutta taas muuttui suunnitelmat. Vanhan kaupungin kohteet saattaisivat olla hivenen vaikeita saavuttaa kyynärsauvojen varassa. No, onneksi on nöyrä Meisseli, joka kuljettaa ja Tero ohjaa, kun vaan kerron minne. Maisemat läpi Tšekkien maaseutujen oli kauniita, mutta jonnekin piti pääkin kallistaa. Paikaksi valikoitui Veverská Bítýškan pikkukylä Brnoon nurkilta. Jos se ei miellyttäisi, voisimme jatkaa matkaa Slovakiaan.

Veverská Bítýškan valtteja oli hiljaiset kadut ja muutama loistava kevyenliikenteen väylä, joita pitkin uskaltauduin pyörällä kokeilemaan liikkumismahdollisuuksiani. Ei se ihan helpointa ollut, mutta kun vältti ylämäet, niin kohtuu hyvän suorituksen sai aikaiseksi. Pieni kylä oli pian nähty, joten jotain muutakin piti keksiä.

Ajelimme Brnoon Tiedekeskus Vidaan. Mahtava paikka, vähän samanlainen kuin Tikkurilan Heureka. Mukavasti sai jälleen Vertin ympäristöopintunteja käytettyä, eikä tarvinnut tehdä itse muuta kuin perässä kävellä. Vertin suorapalaute ”Äiti, sä oot niin huono noiden sauvojen kanssa”, oli myös oma mielipiteeni. Ei niiden kanssa ihan kauhean kauan jaksanut. Ensimmäistä kertaa taisin olla itse enemmän innoissani Wifistä kuin näyttelystä. Miesväki sai kierrellä rauhassa ja minä kuuntelin napit korvissa luentoja. Kaikki olivat tyytyväisiä.

Hivenen jäi köykäiseksi Tšekkiin tutustuminen, mutta päätimme silti lähteä jatkamaan matkaa. Olisihan maita edessä. Slovakiassa ajattelimme käydä tutustumassa Bratislavaan. Koko maa ja kaupunki, kun oli jäänyt meille mysteeriseksi, mustaksi aukoksi. Jääkiekko sivistää, mutta ei senkään varaan voi laskea kaikkia nähtävyyksiä. Ehkä olisi kannattanut miettiä tarkemmin ja katsoa karmaansa taakse päin.

Matkaa kertyi etappien välillä 160 kilometriä, yhden pysähdyksen taktiikalla ja päätepisteenä reissun epäsiistein kaupunki ja ränsistynein leirintäalue. Kruunun jalokivenä oli vaunun takapään kolhu. Koti oli saanut pienen pusun. Kaikkein eniten meitä harmitti se, ettei kuskilla eikä meillä muillakaan ollut mitään havaintoa, milloin ja miten se oli tullut. Joko olimme itse tunaroineet tai sitten joku muu oli tunaroinut meihin. Jossain vaiheessa matkaa Vikke oli karjunut takapenkiltä jonkun soittavan torvea. Itse olin ollut enemmän tuskastunut lapsen kovaan ääneen. Taisi kipulääkkeet tehdä kärttyisäksi tai sitten olin vain oma itseni. Joka tapauksessa olin vaientanut hänet käskemällä puhua hiljempaa. Olisikohan pitänyt keskittyä sanoman sisältöön?

Tähän saakka olimme jaksaneet pitää lipun korkealla ja nauraa vastoinkäymisille, mutta nyt jouduin itse melko syvien vesien syövereihin. Suomeksi sanottuna vitutti ja rankasti! Ilmoitin perheelle ”Bratislavan olevan ihan paska paikka ja huomenna matkan jatkuvan”. Olisin halunnut jatkaa ”kotiin”, mutta ehkä se olisi ollut hieman liian dramaattista. Luuri kouruun ja vakuutusyhtiöön soittelemaan. Pitäisiköhän pikkuhiljaa laittaa numero pikavalinnaksi? Seuraavaksi kilautin vielä Autoliiton palvelunumeroon. Autoliitosta päästiin bonusjäseneksi, kun maksettiin enemmän. Vakuutusyhtiössä bonukset putosivat ja maksettiin enemmän. Palvelu oli kuitenkin molemmissa hyvää ja ongelmat ratkesivat. Vielä avunpyyntö Best Caravanille: tältä näyttää, mitähän tälle pitää tehdä ja kauan siinä menee. Paluupostissa tuli jo vastaus. Kaikki oli siis hoidettu, mutta vielä seuraavanakin aamuna otti päähän.

Tero ja pojat yrittivät kaikille tavoin lohdutella ja piristää. Hyvä tuuli ei meinannut kuitenkaan millään nousta. En oikein osannut itsekään nimetä, kumpi harmitti enemmän jalka vai kodin saama pusu. Olen monesti kokenut raskaaksi tehtäväni äitinä ja perheen ainoana naisena tunnekeskuksen roolissa. Useasti on ollut niin, että jos minulla on hyvä olla ja olen jaksanut pitää hyvää tuulta yllä, on kaikilla muillakin ollut mukavaa. Nyt halusin mököttää ja piehtaroida harmistuksessani, mutta ei se oikein olisi ollut reilua muille. He olivat kuin pieni sirkuskoiralauma, joka koostui hätääntyneistä ja sekasortoisesti käyttäytyvistä pahanteosta yllätetyistä kakaroista. Yrittivät kovasti miellyttää ja testasivat kaikenlaisia aikaisemmin hyviksi koettuja temppuja, mutta ukkospilvi salamoi ja pysyi tiukasti poninhäntäni päällä.

Aamulenkillä pieni itkun tirautus ja nenän niistäminen, niin johan elämä alkoi helpottaa. Elämän murjoessa nurkan takana odotti uusi, mukava yllätys. Tällä kertaa se oli kämppärin rannalla sijaitseva wakeboarding-paikka. Kyseessä oli siis vesilautailua järveen rakennettujen tolppien ja vetovaijereiden varassa. Olimme aikaisemmin nähneet vastaavan paikan ja pojat olivat ilmaisseet mielenkiintonsa, mutta myöhäinen ajankohta ja melko kauas sijoittunut yöpymispaikka oli silloin jättänyt kokeilun myöhäisempään ajankohtaan. Nyt oli aika muuttaa tunnelmaa ja lähteä testaamaan.

Vikke halusi sukset ja Vertti laudan. Molemmat ovat harrastaneet laskettelua, joten kumpikin lähti henkseleitä paukutellen aloittamaan wakeboardingin uransa. ”Siis, tää on niin hauskaa ja helppoo.” Tunti meni ja lopputuloksena oli pisimmillään 20 metrin matka. Molemmat saivat tasapuolisesti kokea tämän lyhyehkön matkan ennen kuin sukelsivat pikku järven likaisiin syövereihin. Ensimmäisen puolen tunnin ajan olimme Teron kanssa jaksaneet kännykät ojossa kuvata videota poikien uusista yrityksistä, mutta sitten olimme vain seurailleet ja jännittäneet. Pääasia oli kuitenkin saavutettu, kaikilla oli oikeasti hauskaa ja myrskypilvet olivat menneet menojaan. Eihän kukaan jaksa mököttää, kun aurinko paistaa kirkkaalta taivaalta ja lapset nauraa räkättää.

Bratislava sai silmissäni armon ja lähdimme syömään vanhassa kaupungissa Vertin valitsemassa ravintolassa. Olihan nimipäivä, joten sitäkin piti juhlia. Ruoka ei ollut kovin hääviä, mutta tunsimme itsemme oikeiksi turisteiksi paistatellessamme päivää ja pieniä matkamuistoja ostellessamme. Huomisen lähtö venyi edelleen. Vertti oli löytänyt jälleen uuden huikean ”mageen” liikuntamuodon, joten uusi päivä ja uusi yritys oli hänelle suotava. Viken yläkroppa oli niin kipeäksi rusikoitunut jo edellisenä päivänä, että hän tyytyi siirtymään meidän seuraksi riviin kuvaamaan ja jännittämään.

Olimme saapuneet ihan täydelliseen aikaan paikalle. Harrastajia oli vähän ja hekin mitä ilmeisemmin saksalaisia tai itävaltalaisia. Erään perheen isällä oli liikuntamuodosta hieman syvällisempää tietoa ja hän halusi myös sitä jakaa. Hyvien neuvojen opastamana Vertti onnistuikin jo kolmannella yrityksellä ja sitten se oli menoa. Mieleeni muistui Vertin polkupyörän ajo-opettelu. 3,5 -vuotiaana häntä kismitti kovasti apupyörien olemassaolo. Ne kuulemma estivät ”oikean” pyörällä ajon. No, otimme ne pois ja totesimme, että äkkiähän ne paikalleen saa takaisin, kun poika kaatuu.  Poika ei kaatunut, vaikka meno oli kovinkin vaappuvaa. Vaappuvaa oli meno nytkin ja tällä kertaa oli monia pyllähdyksiä edessä.

Kassapoika oli kertonut wakeboardingin olevan monipuolinen laji. Siinä harrastetaan uintia, kävelyä ja sitten joskus wakeboardingia. Piti paikkansa. Parin tunnin lippu venyi koko päivän tiketiksi ja loppulaskussa oli myös uusi lauta ja varusteet. Hintaa tuli ilmeisesti saman verran kuin vaunun korjaukselle, mutta tämän laskun maksoin ilman tornadoa. Harrastuspaikat Suomessa oli selvitetty ja kausikortinkin hinnat tiedossa. Tero tinki vielä kaupan päälle viikon liput Bratislavan Wakelakelle ensi kesäksi. Olen siis menossa ensi kesänä sinne ”paskaan” paikkaan, reissun epäsiisteinpään kaupunkiin ja ränsistyneimmälle leirintäalueelle takaisin ennen kotiinpaluuta ja odotan sitä jo hymy huulilla…

Comments are closed.

Ota Yhteyttä

Tilaa uutiskirje

Älä jää uutispimentoon! Uutiskirje sisältää uutisia ja ajankohtaisia tarjouksia.



Tilaa Bestis

Bestis on karavaanareille suunnattu maksuton asiakaslehti, joka ilmestyy 4 kertaa vuodessa.







%d bloggers like this: