Viimeiset vietiin vanhasta vuodesta ja uusi vuosi vastaanotettiin. Kellon lyödessä kaksitoista keskiyöllä ryhmä Rämä työnsi joka lyönnillä rypäleen suuhunsa ja kaikki oli mahduttava. Espanjalaisen uskomuksen mukaan näin taataan onni seuraavan vuoden jokaiselle kuukaudella. Onnea on toteuttaa unelmia, joten meillä oli äärimmäisen onnekas vuosi. Parasta oli tehdä kaikkensa, että sama onni jatkuisi.

Vuoden viimeisellä viikolla kävimme lääkärissä. Vikkeä vietiin jälleen kerran. Kurkkukipu ja lentsu ei ottanut laantuakseen. Viikonloppuna, kun yrittää löytää suomenkielistä lääkäriä Fugen kulmilta, on tehtävä haastava. Loppujen lopuksi olimme saman miehen pakeilla kuin edelliskerrallakin, vaikka olimme vannoneet, ettei enää sinne uudelleen. Tällä kertaa ohjeet olivat kuitenkin selkeitä ja kaikki toimi kuin lääkärissä yleensäkin. Vikke sai uuden antibioottikuurin ja ohjeen, että jos tauti ei lepy nyt, on aika ottaa yhteyttä erikoislääkäriin. Voi huokaus sentään, tätä ruljanssia on jatkunut jo vuosia Viken kohdalla ja nyt ensimmäinen lääkäri, joka äänesti Viken jatkoon saman tien.

Viikko on kuuria syöty ja voi todeta, että jatkoon on mitä ilmeisemmin lähdettävä. Pillerit on vienyt tuskan toispuolelta kurkkua ja mutta kipu ja turvotus on vain siirtynyt toiselle puolelle. Harvemmin itse diagnosoin yhtään mitään. Mielestäni se on useamman vuoden alaa opiskelleiden homma. Siitä niille myös maksetaan, joten turha köksän maikan tutkinnolla on asiaa sen enempää ihmetellä. Heitin eilen illalla ilmoille ehdotelmani pusutaudista. Vertti sitä kovasti ihmettelemään, miten se on mahdollista, kun ei Vikellä sitä tyttöystävääkään ole. Vertti vielä jatkoi, Viken kehittäneen pusujen puutteessa taudin itselleen. Veljessotahan siitä syttyi. 

Tuo veljesten välinen viha-rakkaus on ihmeellinen asia. Eilen vietimme rakettien räiskyessä reissumme puolivuotispäivää. Juhlahumuun on liittynyt hyvät ystävämme Nina ja Jaffa. Treffipaikkana oli meidän kaikkien sivistysaukon paikkausväline: Madrid. Juhlan kunniaksi olimme vuokranneet kolmikerroksisen villan, jossa oli tilaa temmeltää. Kuuden tunnin ajon aikana Vikke istui etupenkillä ja Vertti takana. Silti pojat olivat saaneet tappelun aikaiseksi pariinkin otteeseen. Sanan säilää oli väännetty. Puoli vuotta olivat peikonpojat samassa sohvaryhmässä nukkuneet ja melko monena iltana on ollut pakko todeta vanhempien suunnalta tiukasti, että nyt on todellakin aika alkaa nukkua. Riehakas paini kun ei aina ottanut laantuakseen omatoimisesti.

Nyt oli tarjolla viisi makuuhuonetta, joten he saisivat omat huoneet. Talon tutkittuamme veljekset totesivat yhteen ääneen nukkuvansa samassa huoneessa. Siis mitä?? Ymmärrättekö te lapset, ettei lasku ole yhtään sen isompi, vaikka te sattuisitte nukkumaan eri huoneissa ja polttamaan kahden huoneen valoja. Juu, mut me nukutaan samassa huoneessa, tuli vastaus yhdestä suusta. Tämä oli jälleen niitä asioita, jotka menivät meidän vanhempien ymmärryksen yli, mutta mikäs siinä. Ehkä reissu on jossain pinnan alla sitonut tiukkoja säikeitä veljesten välille ja nyt ne solmivat pojat samaan huoneeseen.

Villamme sijaitsi parikymmentä kilometriä ytimen ulkopuolelta, joten julkisia kulkuvälineitä olemme käytelleet. Ensimmäisenä aamuna otimme bussin nähdäksemme maisemia. Seuraavana aamuna siirryimmekin jo käyttämään läheistä metroasemaa. Asuimme nimittäin keskellä nukkumalähiötä, jossa rivi- ja kerrostaloja oli silmän kantamattomiin. Tuli sitten kerralla nähtyä ne maisemat.

Ensimmäisenä saapastelimme merimuseoon, jossa oli Espanjan kuninkaallisen laivaston komeita tuhtoja esillä. Päästyämme lippuluukulle saimme melko epämääräisen kiellon mennä näyttelyyn. Aikamme tuloaulaa taivasteltuamme lähestyimme uudelleen lipputiskiä ja silloin saimme tarkemman selvityksen. Näyttelytilasta oli jostain eriskummallisesti syystä mennyt sähköt. Tarkempaa tietoa ei ollut, milloin ne olisivat tulossa takaisin. Emme jääneet odottelemaan, vaan lähdimme katselemaan valoisampia ratkaisuja muualta. Meidät käännytettiin toisen kerran ovelta pois yrittäessämme Lidliin. Oliko kyseessä maan tapa vai vain aattoillan kiire, mutta joka tapauksessa pääsymme evättiin kymmenen minuuttia ennen sulkemisaikaa. Eikä tämä jäänyt viimeiseksi porttikielloksi pääkaupunkivierailullamme.

Päädyimme kulttuurikeskukseen, jossa oli poikien riemuksi luistinrata. Mielenkiintoiset reunaehdot olivat madridilaisella jääradalla. Luistelemaan pääsi, kunhan luistelijoilla oli käsineet. No, onhan se jää tietysti kylmä kaatuessa. Äidin mielestä kylmempää kyytiä olisi tarjolla, jos kaatuisi, mutta kypärä ei ollut järjestäjän mielestä pakollinen. Teinimonsterit eivät juurikaan ilahtuneet, kun tiukkis-äiti vaati laittamaan kypärät päähän. Niitä oli tarjolla punaisina ja vaaleanpunaisina miniversioina, jotka olivat vielä kaiken lisäksi kuulemma epämukavat päässä. Tehtävääni ei helpottanut luisteluradan työntekijä, joka nauroi, kun pojat kypäriä kutreilleen asettelivat. Onneksi olin osannut vetää oikeasta narusta ja esitellyt pojille muiden luistelijoiden taitoja, jotka eivät todellakaan olleet hääppöisiä, joten muristen he suostuivat kypärät päähän laittamaan. Tero jäi poikia vahtimaan, kun me muut suuntasimme lähellä sijainneeseen näyttelyyn.

Näyttelyn anti oli mitä mielenkiintoisin. Jaffan sanoin: ”Go Madrid, see the world!” ja mitä me sitten näimme? Näyttelytiloissa meillä oli tarjolla, yllätys, yllätys, Suomi-näyttely ja Manolo Blahnikin kengät. Kontrasti oli hurja. Manolot henkivät täydellisen epäkäytännöllistä luksusta jopa siinä mittakaavassa, ettemme Ninan kanssa olisi huolineet yksiäkään varpaiden lämmittimiä jalkaamme. Yläkerran oli vallannut suomalaiset desing-tuotteet. Ero alakertaan oli valtaisa. Näytteille oli asetettu kaikkia mahdollisia käyttöesineitä 1900-luvun alkupuolelta asti. Mieleen painuvinta meille oli todeta, että monet niistä esineistä oli meille tuttuja lapsuuden kodeista tai vielä edelleenkin käytössä. Kyläkoulussa olivat vielä kahdeksankymmentä luvulla pahviset taulut jokapäiväisessä käytössä. Se oli vielä aikaa, jolloin oppitunnin kulkuun ei vaikuttaneet tekikö bittimaailma yhteistyötä koulun laitteiden kanssa yhteistyötä vai ei. Alvar Aallon suunnittelemat kolmijalkaiset jakkarat ja juomalasit ovat vieläkin oleellisia käyttöesineitä keittiöissä. Marimekon Jokapoika-paidat roikkuvat meidänkin miesväen kaapissa edelleenkin. Jäin miettimään, oliko tarkoituksellisesti vai vahingossa rakennettu kahden kansakunnan kertovat hyvin erilaiset näyttelyt, sillä melkoiset ääripäät ne joka tapauksessa olivat.

Itsenäisyyspäivän aaton ohjelmassa oli madridilainen suurkirppis, joka osoittautui melko pitkälle markkinoiksi, mutta suuri ellei suorastaan jättitapahtuma se kuitenkin oli. Fugessakin olimme pari kertaa markkinoilla käyneet pyörähtämässä, mutta nyt olisi kartta ollut tarpeen. Alue oli levittäytynyt monelle kadulle ja myyjiä oli tuhottomasti. Jos rahoistaan olisi halunnut päästä eroon, olisi siihen ollut oivallinen mahdollisuus. Rahoistamme me vasta pääsimme eroon karkkikaupassa. Kyseessä oli oikein vanhan ajan palvelumyymälä, jossa jokaisen namit sai vain myyjältä. Omatoimisuutta ei sallittu.

Muutenkin olemme huomanneet, kuinka paljon erilaisia palvelualojen edustajia Espanjassa on enemmän kuin Suomessa. Toisaalta se on melko hullunkurista, kun esimerkiksi ruokakaupassa on yhden jonon taktiikka. Lähellä kassoja on näyttöruutu, johon ilmaantuu vapaan kassan numero, jolle seuraavana jonossa oleva voi mennä. Tämän lisäksi taulun edessä seisoo vielä henkilökunnan edustaja, joka sanoo numeron vielä ääneen. Ihan kuin sitä ei näkisi siitä ruudusta. Toisaalta metroasemien lippuautomaateilla ei ole useasti kuin espanjankieliset käyttöohjeet, joten on loistavaa, että niiden lähettyvillä on lippuautomaattien opastajat apua tarjoamassa, tosin että eivät hekään aina espanjan lisäksi muuta kieltä jutustele, joten espanjaa puhumattomana ostosten teko käy hitaasti. Voisi jopa kuvitella, että työttömyysaste olisi pienempi kuin Suomessa. Tarkistin asian netistä ja sain todeta, että niin ei kuitenkaan ole.

Uudenvuoden aattona kävellessämme kaupungilla tuli meitä vastaan mitä erilaisia hattuja. Mitä ilmeisemmin hatut ovat osa madridilaisten uuden vuoden vastaanottoperinnettä. Tottakai mekin sellaiset hankimme. Ryhmä Rämän kokoonpanossa tallustelivat loppuillan sulassa sovussa nalle, lehmä, possu, poro ja astronautti. Tero pysyi lippikselleen uskollisena.

Pieni eläintarhamme kävi maistelemassa aidot churrot suklaassa dipattuna paikallisessa Churreriassa. Paikka mainosti toimineensa jo vuodesta 1902. Olisi siis voinut kuvitella, että kun 115 vuotta on firmaa jo pyöritetty, niin homma sujuisi vaivattomasti, mutta ehkä uuden vuoden aatto yllätti ruuhkaisuudellaan? Churrot tuli pöytään ja vasta pitkän odotuksen jälkeen suklaat. Vedet me sitten lopuksi jo haettiin itse, mutta noustessamme pöydästä oli pöydän siivooja heti paikalla, joten uusille asiakkaille piti saada tilaa tehokkaasti. Oli muuten ensimmäinen kerta, että saimme näytön espanjalaisesta tehokkuudesta. Palattuamme kämpille Vikke valmisti meille elämänsä ensimmäisen hummerin, kun Jaffa taas grillasi tottuneemmin mustekalat ja pihvit. Kaikki oli suussa sulavaa ja seura mitä parhainta. Puolen yön koittaessa viinirypäleiden mahtuminen suuhun ei ollut suurin ongelmamme, vaan niiden nieleminen. Kaikkien vatsat olivat täpösen täynnä illan ateriasta.

Tänä vuonna ei pojat päässeet räiskimään raketteja isänsä kanssa, mutta eipä täällä espanjalaisetkaan paukkuja räjäytelleet kuin vasta keskiyön jälkeen. Suomen koko illan paukuttelu oli täällä täysin poissa muodista. Jos jotain voisi tuoda tullessani Suomeen, niin ainakin sen. Niin ja tietysti auringon, lämmön, isot kalatiskit, ja, ja…

Comments are closed.

Ota Yhteyttä

Tilaa uutiskirje

Älä jää uutispimentoon! Uutiskirje sisältää uutisia ja ajankohtaisia tarjouksia.



Tilaa Bestis

Bestis on karavaanareille suunnattu maksuton asiakaslehti, joka ilmestyy 4 kertaa vuodessa.







%d bloggers like this: