Pilkkopimeä aamulähtö oli tahmea. Takapenkkiläisten nokoset ja auringon nousu virkistivät ehdottomasti kaikkien mieltä. Meillä oli tarkka suunnitelma ehtiä klo 16 lauttaan ja päästä Marokosta takaisin Espanjan puolelle vielä saman päivän aikana. Teimme jättisäkin eväitäkin mukaan, ettei turhia pysähdyksiä tehtäisi.

Matka sujui sutjakkaasti järjettömän tuulen saattelemana. Lähestyessämme Rabatia pysähdyimme tietulliin maksamaan tiemaksun ja lähdimme jatkamaan matkaa, kun puhuri nimeltään jälleen kerran Murphy hyökkäsi kimppuumme. Tero näki sivusilmällä, kuinka Suomen betoniporsaiden näköinen muovinen liikenteenohjaus ”road block” sai komeasti tuulta alleen ja heittäytyi vaunumme etukulmaan. Teron suusta kuului sensuroitua tekstiä ja seuraavassa hetkessä ääni kohosi hetkellisesti karjahdukseksi, koska hän pyrki väistämään tuulentuiverrusta kaistan oikeaan laitaan ja samaan aikaan oikealta meidät ohitti Intiassa syntynyt pikku kuorma-auto, johon melkein osuimme.

Siitä sitä taas oltiin ja seuraksemme saimme vielä kaupan päälle marokkolaiset poliisit. Muovieste oli poliisipartion itsensä virittelemä hidaste. Ilmeisesti se oli melko vakituisella paikalla, koska ne kaikki hidasteet eivät yhden auton peräkonttiin mahtuneet. Kiersimme vaunun ja totesimme etupäässä olevan muovin rikki ja takapäässä pikkunen reikä valossa ja raidat seinässä muistona tästä tuulesta. Tällä kertaa olimme myrskyn merkkejä molemmat. Molempia ketutti ihan tajuttomasti, mutta lähestyvä valkotakkinen piti meidät järjestyksessä. Parempi edetä mahdollisimman rauhallisesti.

Valkotakkinen poliisisetä lompsi seuraksemme tiedustelemaan, miten menee. Ei huono aloitus. Voisimme välttyä marokkolaiselta vankilalta. Totesimme vaunun saaneen kolhuja niin etu- kuin takapäähänsä ja kaivoimme ystävämme ilmastointiteipin esille. Päätin ottaa muutaman kuvan Teron teipatessa. Niitähän se vakuutusyhtiö taas kerran kyselisi. Tero teippasi ja itse aloin viritellä keskustelua marokkolaispoliisin kanssa. Tarkoituksenani oli pyytää jonkinlaisen lausunto tapahtuneesta. Poliisin englannin kielen taito katosi hänen kieliasetuksistaan sillä siunaamalla sekunnilla. ”No probleemo” oli lyhyesti enää kuultavissa heidän taholtaan. Etukulmaa sain kuvata, kun olin tajunnut kysyä luvan, mutta takakulmalle kiertäessä sain jopa sormen heristyksiä ja kiellon olla kuvaamatta. Mitähän salaista valkovuokko siellä meinasi minun tekevän? Parasta oli laittaa känny taskuun. Totesimme Teron kanssa jatkavamme mahdollisimman pian matkaa, ettemme istuisi kohta oikeasti marokkolaisessa putkassa tieliikenteen vaarantamisesta. Tosin, että eivät poliisit olisi sitä tahtoneet ehkä tehdä. Hehän olisivat saattaneet joutua paperihommiin.

Olimme onnistuneet saamaan tällä kertaa kaksi reikää yhden ”road blockin” hinnalla. Tiukassa istui Murphy katollamme. Edes tolkuton Afrikan tuuli ei sitä seurastamme puhaltanut pois. Olisi pikkuhiljaa aika tavata kaveri kasvokkain. Voisimme tarjota sille jossain kahvit tai juottaa kaatokänniin, että tuo pikkupaholainen sammuisi ja jättäisi meidät rauhaan. Perheemme on ollut potentiaalista seuraa ja melko altis hänen juonen käänteilleen, mutta nyt alkoi riittää. Tämä oli jo mennyt kiusaamisen puolelle. Marokon puhelinhinnat olivat niin päätä huimaavat, että päätimme ottaa yhteyttä vakuutusyhtiöön jahka ehtisimme Euroopan puolelle. Toisaalta molempien sapetuskerroin oli hinattu lähelle huippua, joten oli hyvä hengittää muutama päivä ennen kilautusta.

Episodista huolimatta olimme sataman nurkilla ajoissa. Päätimme laittaa vielä muutaman postikortin menemään, että muut uskovat meidän oikeasti olleen Marokossa. Sataman lähikylässä marssin tuulen tuivertamana tiukassa etukenossa postikonttorin ovesta sisään ja samoilla vauhtiaskelilla vetelin tiskinurkalle asti ennen kuin katselin tarkemmin ympärilleni. Salissa oli 20 - 30 miestä ja minä ainokaisena naisena. En ehtinyt vielä pohti asiaa sen enempää, kun jo sain seurakseni vartijan. Kohtelias kaveri, joka tiedusteli mitä siellä tein. Koin hölmistyksen, mutta vastasin kuitenkin asiallisesti haluavani ostaa postimerkkejä korteilleni. Vartija tallusti tiskille paikallisen asiakkaan viereen ja hoiti homman. Maksoin merkit hänelle ja saapastelin ovelle. Oviaukossa oli tulossa kaksi paikallista naista samaan aikaan sisään, jotka saivat porttikiellon tulla konttuuriin. Jälkikäteen pohdiskelimme, etteikö ollut naisten asiointipäivä vai miksi miehiä nökötti tupa täynnä, mutta sinne jäi postikortit.

Lipuessa satama-alueelle avasin suuni ja totesin, että noinkohan lähtee lautta. Kovin näytti myrskyisältä merellä. Niinhän siinä sitten kävi, että molemmat iltalautat oli peruttu. Mahdollisesti olisi yöllä yhden aikaan ylimääräinen lautta lähdössä, jota voisimme tiedustella yhdentoista aikaan. Väki oli väsynyt, joten painoimme silmät kiinni ja otimme lyhyet unoset mukavasti vaunussa myrskyn riehuessa ympärillä. Olo oli turvaisa. Satama-alueella partioi runsain mitoin vartijoita.

Säätiedotuksen mukaan tuuli olisi hellittämässä ja me saimme liput yölautalle. Pääsimme siirtymään läpivalaisulaitteelle, josta olimme kuulleet paljon etukäteen. Itse olimme jo henkisesti valmistautuneet purkamaan kuormamme laitteen jälkeen pahvilaatikollisen viinipullojen takia. Olimme päätyneet siihen, että näin tulisi vääjäämättä käymään, koskapa Murphy niin tiukasti lepatti auton taakkatelineissä mukana. Useat autokunnat olivat jo ennen meitä purkaneet tavarat kentällä ja söpö huumekoira risteili niiden joukossa. Me seistä törötimme pihalla ja odottelimme, kunnes saimme luvan kiivetä Mensseliin. Paperit kourassa valuimme seuraavan kaverin luo, joka vilkaisi paperit ja käski jatkaa matkaa. Öö, minne? Lauttajonoon tietysti. Aha, viinilastimme ei siis ollut vallan paha rikos, vaan saimme poistua maasta. Olikohan poliisit huudelleet päästämään meidät läpi? Olisimme suomalaisina vaatineet kuitenkin lausuntoa menetetyistä alkoholeista.

Jonossa seisoessamme tajusimme, että laivan takaosa sulkeutui ja paatti lipui ulapalle. Hetken löi tyhjää. Mitä nyt tapahtuu? Meitä oli juuri ohittamassa satamatyöntekijä, jolta saimme avun. Kulman takana löytyisi oikea laiva. Emme tiedä, mihin ne kaikki muut ajopelit olivat menossa, jotka jäivät seisomaan edelliselle alueelle, mutta ihan sama, parasta huolehtia itsestään. Nurkan takana odotti onneton sillipurkki, jonka kyljessä kyllä luki saman yhtiön nimi, kuin millä oltiin tultu, mutta koko oli aivan eri luokkaa. Onneksi säätiedotus piti paikkansa ja tuuli laantui yön mittaan. Valuessamme Carloksen lipputoimiston nurkalle 24 tuntia myöhemmin kämppäriltä lähdön jälkeen olivat kaikki vakuuttuneita tarvitsevamme lepoa.

Rullatessa iltapäivän puolella Fugen kämppärin portista sisään jo kolmatta kertaa muutaman kuukauden aikana oli koko perhe sitä mieltä, kotiin tultiin. Niin tutulta ja erityisesti turvalliselta ympärillä tuntui. Respan työntekijä vilkutteli ikkunan takaa ja ajelimme vaunun kanssa suoraan oman paikan nurkalla. Vaihdoimme sitä hieman, sillä kolme kassillista pyykkiä vaati reilusti aurinkoa ja pyykkinarutilaa. Päätin pestä ne kertaheitolla, sillä Viken lääkärireissun jälkeen nousisimme oikeasti rattaille ja lähtisimme jatkamaan matkaa.

Lähtövalmisteluja tehdessämme onnistuimme nappaamaan ensimmäistä kertaa koko reissun aikana parkkisakon. Itse olen niitä tehtaillut perheeseemme runsain mitoin menneinä vuosina, mutta koska nuukuuttani olin ottanut kansainvälisen ajokortin vain Terolle en ollut auton rattiin enää koskenut Liettuan jälkeen. Suomessa parkkisakon saatuaan on vaihtoehtoina maksaa se, maksaa korkojen kera tai valittaa.  Espanjassa voit peruuttaa erheesi 72 tunnin sisään, tapahtuneen parkkialueen automaatilla ja maksat vain muutaman euron. Ja mekö ollaan sitten se maailman onnellisin kansa? Itse olimme onnellisia reilun viidenkympin säästöstä. Tätä voisi alkaa noudattaa Suomessakin. Monelta mielipahalta säästyttäisiin.

Traumatologi oli hyvin tyytyväinen Viken polven paranemiseen ja hän suositteli seuraavan kerran parin kolmen viikon päästä tapaamaan tohtoria jossain päin Eurooppaa. Vakuutusyhtiön lääkäri totesi, että jos tilanne paranee koko ajan, niin tarve on enemmänkin kuntoutukselle kuin lääkärille. Fysioterapeutti olisi paras ratkaisu. Ottaisin sinne yhteyttä seuraavalla viikolla. Vaikka polvi oli paranemaan päin, ei sillä laskettelurinteeseen ollut asiaa. Säätiedotus oli luvannut vesisadetta Portugaliin, joten ei meillä oikeastaan sinne kiirettä ollutkaan. Tero lähti Vertin kanssa kahdestaan Sierran Nevadaan laskettelemaan. ”Huitsin Nevadaan”, sinne lähtivät Tero ja Vertti. Tero kertoilee reissusta enemmän.

Parikymmentä kilsaa ennen kohdetta lumihuippuiset vuoret näkyivät upeasti ja kauas. Granadan kaupungista alkoi sompailu ja serpenttiinitien ajelu kohti hiihtokeskusta. Pikkuisen jännitti auringonpaisteesta huolimatta, että onko tiet mahdollisesti jäisiä siellä korkeuksissa. Olimme kesärenkailla liikenteessä. Onneksi eivät olleet. Arska helotti upeasti ja lumi suli teiden reunoilla. Saavutimme hiihtokeskuksen ja ajoimme Mensselin yleiseen kylmään parkkihalliin. Sieltä nousimme maan päälle ruokailemaan kalliit ja hengettömät pikaruoka-ateriat. Päässäni alkoi rattaiden armoton kolina, mitä jos olisimme yhden yön ja jatkaisimme laskettelua myös seuraavana päivänä. Viesti rouvalle: ”Onko meille tarvetta Fugessa?” Ei ollut ja samalla fru voisi varata meille sopivan hotlan. Kun asiat oli päätetty, niin lipputiskille ostamaan liput ja välinevuokraamoon vuokraamaan välineet. Itse sain noviisin sukset ja Vertille ”professional” lumilauta.

2100 metrissä kiipesimme ensimmäistä kertaa elämässä gondolihissiin. Huikea nousu ja upeita maisemia. Kyllä oli mahtavaa lasketella arskan helottaessa plussan puolella ja rinteistä nauttien. Alaspäin sai minuutti tolkulla lasketella ennen kuin olit taas ala-asemalla. Ekan päivän laskettelu jäisi torsoksi, joten tutustuimme perusrinteisiin. Seuraavana päivänä kävisimme tuolihisseillä vielä korkeammalla 3300 metrin korkeudessa sekä lumilauta temppuilurinteillä.

Rouva oli varannut hotellin 300 metrin päästä rinteestä, mutta autolla sinne joutui ajamaan noin 5 km. Yritystä hänellä oli ollut, joten ei meitä oikeasti kaivattu Fugessa. Huoneessa haisi aivan selkeästi vanha tupakan käry. Kävin sanomassa siitä respaan, kun läksimme kauppaan. Kaupasta palattuamme siivooja oli käynyt suihkuttamassa jotain h..vetin kukkaistuoksua runsaalla kädellä. Jouduin tuulettamaan huoneistoa loppuillan.

Sääennuste lupasi lunta yön aikana, mutta kissan viikset vettä losotti. Lompsiessamme aamupäivällä kylälle parveilevien ihmisten joukkoon. Ison muurahaislauman syy selvisi: rinteet eivät aukeaisi koko päivänä voimakkaan tuulen vuoksi. Kyllä harmitti Vertin vuoksi. Uskomatonta kyllä saimme lippurahat takaisin, koska oli viimeinen päivämme. Seuraavaksi välinevuokraamoon ja sama kysymys ja sama vastaus. Mahtavaa palvelua! Retki sai mahalaskun, mutta kaikesta huolimatta mukavaa oli.

Kämppärin ravintolassa olisi edessä päätöstanssit.  Pientä toivetta olimme kuulleet Armin ja Dannyn herättämisestä vielä kerran henkiin. Youtubesta löytyy Armin ja Dannyn vallattoman hauska musiikkivideo, jossa aidolla 70-luvun tanssikoreografialla on heidän I wanna love you tender -hitti höystetty. Ajattelimme, että heikosta laulusta voisi huomion viedä pois muutamalla Katjan - olisin kirjoittanut pelkästään tanssiaskeleella, mutta Tero halusi korostaa, ettei hänellä enää ollut osaa eikä arpaa tässä kohtaa - tanssityttöaskeleella. Ainakin osasin ottaa asian huomattavasti humoristisemmin kuin alkuperäinen musiikkivideo.

Ilta oli kaihoisa. Seurasimme monia puheita ja hyvästijättöjä. Tunnistimme illan aikana useamman parin kuin koskaan aikaisemmin ja tanssilattialla päädyimme nojailemaan aidon hitaan kappaleen tahtiin ilman yritystäkään suuremmista tanssikuvioista. Loppuillasta järkytimme vielä yleisöä parilla ihan penkin alle menneellä ”karaoke-esityksellä”, mutta ainakin olimme heittäytyneet mukaan. Viimeiset sanamme mikkiin olivatkin ”Kiitos, anteeksi ja näkemiin koko perheen puolesta!”

Vertti oli löytänyt paljon uusia kavereita ja viettänyt heidän kanssaan monia tunteja korttipelejä ja Petankkia pelaten. Iällä ei ollut merkitystä. Erityisesti Vertin sydämeen jäi lähtemättömästi hänen bisnestensä ainokaiset asiakkaat: Tuula ja Osmo. Leivonnaisia hän oli useammat vieneet jo heille ja kotona olimme saaneet kuulla useaan kertaan, kuinka mahtava ja upea Tuula on ja kuinka loistava huumoristi Osmo. Monet kerrat olimme jutelleet heidän kanssaan ja olemme niin samaa mieltä Vertin kanssa. Aivan mahtavat ystävät Vertti oli löytänyt itselleen, joten oli aika vielä ”kahvitella” heidän kanssaan, vaikka ei meillä edes ole kahvinkeitintä mukana. Kukaan perheestämme ei juo kahvia. Ikuisia lapsia koko perhe tässä(kin) asiassa. Vertti halusi loihtia jälleen suklaapaloja, ja Vikke sai veljellisen komennon leipoa pullaa. Niin hääräsivät veljekset posket punaisina. Viimeiset heipat olivat vaikeimmat. Tuulaa ja Osmoa rutistaessa ja lähinaapureita hyvästellessä oli pakko purra hammasta. Jäähyväisissä lohkeaa aina pieni pala toisen taskuun ja sinnehän ne jäivät sykkimään…

Comments are closed.

Ota Yhteyttä


Tilaa uutiskirje

Älä jää uutispimentoon! Uutiskirje sisältää uutisia ja ajankohtaisia tarjouksia.



Tilaa Bestis

Bestis on karavaanareille suunnattu maksuton asiakaslehti, joka ilmestyy 4 kertaa vuodessa.







%d bloggers like this: