Hyvin ruokittu perheemme päätti viettää vielä toisenkin päivän Andenesissa. Päivä kului pyöräillessä lähiympäristössä. Löysimme komean majakan ja valasmuseon, mutta emme millään raaskineet mennä sisään, kun auringostakin oli viitteitä pilvien raoista.

Meren ranta oli kiehtova paikka. Laskuveden taakseen jättämät värikkäät meduusaklöntit kiinnostivat meitä kaikkia kovasti. Rannassa olleet rosokalliokumpareet saivat meidän sisäiset vuorikauriit heräämään. Teron kanssa tyydyimme helpommin käveltäviin kukkuloiden ruohikkoisiin puoliin, mutta Vikke ja Vertti halusivat testata kiipeilytaitoja. Erityisesti Vertti oli elementissään. Jouduin käymään itseni kanssa sisäistä keskustelua, miten paljon, miten korkealle ja miten jyrkälle seinämälle päästän hänet. Poikien motto: ”Valloitettiinhan Mont Everestkin” ei luvannut mitään hyvää. Ilmeisesti löysimme balanssin kiipeilyhalujen ja turvallisuuden kanssa, koska selvisimme ilman kuhmuja ja murtuneita jäseniä iloisin mielin alas ja pois.

Andenesin toisena yönä heräsin kunnon kouristukseen hauiksessa. Olin saanut hyviä uutisia aikaisemmin keväällä lääkäriltä. Minulla on olemassa oikea hauis herneen sijasta, joten tiesin hauiksen olevan nyt kyseessä. Sattui todella ikävästi. Kivun helpotuttua totesin hauislihasten muuttuneen eri pariksi. Vasemman ollessa normaali, oli oikea muuttunut huomattavasti pienemmäksi ja valahtanut lähelle kyynärpäätä.

Oli aika kohdata lääkäri toisen kerran. Tällä kertaa puhelimessa ilman kielimuuria. Diagnoosina saattaa olla katkennut hauis. Keväällä operoitu jänne ei mahdollisesti ole kestänyt. Hoito-ohjeena oli ottaa jokunen päivä rauhallisemmin ja tulla näyttämään. Teemme elokuun alussa pit stopin koti-Suomessa. Hauista katsellessani näen nyt hyvin muodostuneen lihaksen. Olkapään ja palleron välissä on pieni notkelma. Silmiä kun siristää sopivasti, saattaa käsi näyttää jostain kulmassa ja sopivassa valossa fitness-kisaan osallistuvalta olan jatkeelta. Ikäluokka tosin olisi ikäneidot, jos sellaista on. Sen verran rauhalliselta aamuiset jumppasessiot tällä hetkellä näyttävät vaunun edessä.

Edellinen museovierailu oli ehkä hieman vaisu, joten tämänkertainen valikoitui koko perhettä kiinnostavana paikkana. Se oli avaruustutkimuskeskus Aurora. Rakennus näytti kovin pikkuruiselta ja ajattelimme vain käväistä siellä.  Yllätykseksi siellä vierähti kuitenkin useampi tunti. Näimme mielenkiintoisen dokumentin revontulista. Parasta oli kuitenkin näyttelyosuus, jossa pääsimme tekemään ihan itse. Kuun pintaa tutkivia marsuja ohjelmoimme itse ja kisasimme haudan vakavina voitosta. Askartelimme posket punaisina paperiset raketit, jotka lennätettiin paineilman avulla korkeuksiin. Tosin kuka lennätti ja kuka ei. Toisaalta jonkun raketti ei edes mahtunut raketin laukaisuputkeen, mutta yritystä meillä ainakin oli.  Erityisesti hioimme ryhmätyötaitoja. Nostelimme narujen avulla raketin osat oikean raketin muotoon. Tehtävä ei ollut todellakaan helppo perheellemme. Meillä taitaa asustaa neljä pomoa tai kovaa vauhtia siihen rooliin kasvavia. Jotenkin me vaan siinä onnistuttiin, kun sitkeästi yritettiin. Vuoden mottomme oli löytynyt!

Uudet norjalaisystävämme saapuivat myös Andenesiin. Päätimme jäädä huudeille vielä yhdeksi päiväksi. Tosin vaihdoimme vinkistä aluetta parempaan. Ainakin se oli kalliimpi ja edellisen paikan merinäköala muuttui lipputangon jatkuvaan kilkutukseen. Lisäksi tähän hintaan ei kuulunut edes sähkö. Emmekä sen perään alkaneet kysellä. Tiedä miten tähtitieteellinen olisi ollut laskun loppusumma silloin. Naapurissa oli jalkapallokenttä, jolla pojat viihtyivät melkein koko illan palloa potkien. Loppuillan Vikke kulutti ahkerasti katsomopenkkiä paikallismatsia seuraten ja me Vertin kanssa Jörnin ja Ingre-Johannan kanssa seurustellen.

Lisäohjelmanumerona tarkistimme illan aikana, että vaunun palovaroitin toimii ja ääni on voimissaan. Pojat halusivat tarjota jotain melkein perisuomalaista: hampurilaisia ja s´moreja. Tietenkin suomalaisella snakarimeiningillä: paistetulla kananmunalla höystettynä. Paistokäryt olivat sen verran vahvat ja tummat, että katossa ollut pikku varoitin alkoi huutaa tai suorastaan ulvoa. Uudet ystävämme pääsivät tämän yli, mutta illan aikana emme paljastaneet vieraille Viken tulevan ja äiti Noviisin nykyisen työn liittyvän jotenkin ruokaan. Suomen kulinaristinen painoarvo kun heikkeni meidän kokkailujen myötä joka tapauksessa.

Hyvien ohjeiden mukaan vaihdoimme jälleen matkasuunnitelmia. Vertin toivoma jäätikkö on niin etelässä, että jätämme sen väliin. Teemme päiväkäynnin Lofooteilla ilman asuntovaunua ja sitten nokka kohti Ruotsia, Suomea ja lääkäriä. Ehkä näemme Jäätikön vuoden päästä, kun palaamme kotiin, jos suunnitelmiin on uskominen. Ne kun taitavat hieman elää.

 

Comments are closed.

Ota Yhteyttä

Tilaa uutiskirje

Älä jää uutispimentoon! Uutiskirje sisältää uutisia ja ajankohtaisia tarjouksia.



Tilaa Bestis

Bestis on karavaanareille suunnattu maksuton asiakaslehti, joka ilmestyy 4 kertaa vuodessa.







%d bloggers like this: