Paralia Astrosta siirryimme jouhevasti Peloponneksen niemimaan länsilaidalle Kalamiaan, joka oli muutamia vuosia sitten turistien suosima paikka. En tiedä onko edelleenkin, mutta täällä Kreikassa kausi alkaa olla kuulemma ohi. Suomalaisen näkökulmasta voi vain ihmetellä. Lämpömittarin hipoessa 25 astetta ei syksyn koleus vielä kovin pahalta tunnu. Asuinsija löytyi jälleen ihanasti merenrannalta. Tällä kertaa olisi ollut oikein upeita merenrantapaikkojakin saatavilla, mutta jälleen kerran me tarvitsimme sen kuuluisan Wifin. Opiskelu on paljon jouhevampaa ja edullisempaa kuin omalla nettipaketilla, joten tyydyimme toiseen riviin ja 40 metrin matkaan meren äärelle.

Saimme kosketuksen syksyyn säätiedotuksen luvatessa pilvistä ja sääkuvissakin esiteltiin kolmen pisaran sadepilviä. Ajattelimme, että nyt on odotettavissa vedenpaisumus. Toisaalta Nikolaus oli kertonut, että edelliset sateet olivat olleet kesäkuussa Peloponneksella, joten ihan millainen kosteuden annostelu taivaalta olisi suotavaa. Keräsimme kaiken kastuvan vaunun alle piiloon ja otimme jopa etukatoksen pois, koska illalla tuuli yltyi melkoisen hurjaksi. Herätessäni aamuun odotin sateen ropinaa, mutta mitään ei kuulunut. Avatessani pimennysverhoja totesin taivaan olevan ihan yhtä sinisen kuin kaikkina muinakin aamuina. Päivän aikana satoi kolme kertaa. Muutaman kerran vähän reippaammin ja kerran lyhyesti, mutta rajusti. Päättelimme Kreikan ja Suomen eroksi, että Kreikassa säätiedotuksen pisaramäärä ilmoittaa sadekuurojen määrän ja Suomessa sateen keston päivinä. Illan tuuli jatkoi mylvimistään pari päivää ja aikaisemmin lähes rasvatyyni meri muuttui vaahtopäitä kiidättäväksi myrskyn pesäksi.

Kalamiasta oli kivenheiton matka satamaan, josta lähtee lauttoja Zakynthoksen saarelle. Viken yksi haaveista oli päästä käymään Ship wreck beachille, yhdelle maailman kauneimmista rannoista. Se on ollut vuosisatoja salakuljettajien suosiossa, koska ainoa mahdollisuus päästä sinne on vene. Lainkoura ei ole ilmeisesti kovin usein haitannut tuotteliasta yritystoimintaa. Kolmen sadepisaran jälkimainingeissa lähdimme varailemaan lippuja yhdysalukselle. Kuuma, aurinkoinen ja tyyni keli olisi ollut paras, mutta minkäs teet. Itsehän olemme opettaneet ensin työ sitten huvi -periaatteen. Toisaalta huvi loppuisi nopeasti, jos opinnot jätettäisiin tekemättä.

Varausretkellä hurvittelimme ja kävimme nauttimassa paikallisessa ravintolassa lounasta. Mustekalan syömisestä oli kulunut hetki ja päätin, että jälleen olisi sen aika. Koko perhe suhtautui aiheeseen positiivisesti ja halusi myös maistella. Komean kokoinen otus kannettiin eteeni ja aloitin urakkani. Kovin sitkaaksi oli kokki saalisparan onnistunut saamaan. Retkisahaa ei oltu käytetty kipsin sahaamisen jälkeen, mutta nyt sille olisi ollut töitä. Tylsä veitsi kädessä sain nyrhittyä ruoan, joten kuten paloiksi, mutta sitten se olikin jo melko hyvin jäähtynyttä. Ravintolan minirotuinen katti matikainen sai annoksesta osansa. Olisinhan voinut aiheesta valittaa, mutta toisaalta kaikki saivat maistaa ja oma mahani täyttyi. Suomalainen ei valita kasvotusten ravintolassa, vaan häveliäästi ”selän takana” sosiaalisessa mediassa.

Retkiaamuna nousimme kukon kanssa yhtä aikaa, jotta ehtisimme aamualukselle. Virittelimme kellon soimaan ennen kuutta ensimmäistä kertaa heinäkuun alun jälkeen. Nykyisen rytmin mukaisesti ilta oli venynyt melkoisesti, joten aamulla kaikilla oli runsain mitoin unihiekkaa silmissä ja tunnelma melko tahmea. Lohduttelimme niin itseämme kuin poikiakin työntyessä vaunusta ulos pikimustaan aamuun. Tämä olisi arkea, jos olisimme kotona. Aamupalan nauttiminen autossa sai jo retkitunnelman aikaiseksi.  Aamulautalle menijöitä oli vain kourallinen. Tax freen etsiminen oli jälleen ajankohtaista, vaikka alkumatkan Venäjän reissu oli opettanut, ettei ihan kaikissa paateissa ole Ruotsin laivojen kaltaisia ostoskeitaita.

Satamaan saapuessamme meitä oli vastassa kaunis Zakynthoksen kaupunki, joka kylpi aamuauringossa. Tunnelmassa oli jotain maagista. Maagisuus tosin karisi, kun lähdimme ajelemaan kohti Ship wreckiä. Matkalla ajoimme todellisten turistien rahat pois -houkutuskatujen läpi. Muutamalla kadulle oli ahdettu kaikki mahdolliset huvitukset, mitä turisti kesällä mahdollisesti halajaisi kilpikonnaretkistä takapenkkiä naurattaneisiin tissibaareihin. Löydettyämme iltapäivällä ainoan auki olevan ravintolan, kuulimme, että kyseinen alue pursui erityisesti brittejä, jotka käyttävät alkoholia jopa meitä suomalaisia runsaammin. Lupasin päästää pojat takaisin vasta, kun äiti olisi vaihtunut kuria ja järjestykseen pitävään puolisoon. Kahta tomeraa järjestyksen pitäjää etsitään.

Matka jatkui läpi pikku kylien ja näimme, kuinka maastopalot olivat tehneet tuhojaan. Luonnonvoima on ihmeellinen ja uusi kasvillisuus oli alkanut vallata alaa. Törröttävien ja karrelle palaneiden puiden juurella kukat jo kukkivat. Mutkan takana vilahtanut ranta sai meidät kaikki kiljumaan. Näky oli ihan käsittämättömän hieno ja pelottava. Äkkijyrkät kallion seinämät piirittivät valkoista hiekkarantapoukamaa. Keskellä poukamaa kenotti kyljellään vuonna 1980 haaksirikkoutunut ruskeaksi ruostunut laiva. Näköalapaikka oli autio, joten saimme tepastella kaikessa rauhassa ja ihmetellä. Rannan näkymisen takaamiseksi näköalapaikka oli rakennettu jyrkänteen reunalle, josta oli suora pudotus kaksisataa metriä alaspäin. Jonkin matkan päässä oli toinen näköala paikka, josta oli myös hienot näkymät. Polku kulki kallion jyrkännettä ja tietysti siellä ei ollut mitään aitaa turvaamassa kiinnostuneiden turistien matkaa. Kyllä teki pahaa. Saimme kuulla olevamme ihan nössöjä, kun me molemmat vanhemmat ilmoitimme, että reunimmaiselle polulle ei ole mitään asiaa.

Aikamme huokailtuamme palasimme ainokaisen myyntikatoksen kautta takaisin ja ostimme appelsiinihunajaa ja joulua varten paikallista glögille maistuvaa rusinajuomaa. Olen aloittanut joulun varustautumiseen ennätysaikaisin. Kotona ollaan pidetty ehdottomasti sentään kiinni adventista. Myyntikojulla eräs vanha pappa laittoi kaksi eurosen Viken kouraan ja ilmoitti ostavansa magneetin. Oli kuulemma kiire, kun bussikuski hoputti. No, mikäpä siinä, voidaanhan me pikku sivubisnestä samalla pyörittää, vaikka provikat saattoi unohtaa noilla myynneillä.

Lähtiessämme laskeutumaan alaspäin poikkesimme tien varrella olleeseen luostariin. Luostarin ulkopuolella oli reipashenkisiä myyntimiehiä kojuissaan ja meille tuli selväksi, että olemme tervetulleita. Vaikka innostuneet myyntimiehet jäivät rakennuksen taakse, kaikui heidän räikät ja torvet paksujen seinien sisäpuolelle. Harrasta tunnelmaa oli hivenen vaikea tavoittaa. Luostari ei ollut kovin suuri, mutta hyvän keskustelun aiheen siitä sai, miksi sellaisia laitoksia on olemassa. Vertti ei ollut vielä valmis muuttamaan luostariin ja alkamaan munkiksi, joten ammatinvalintalistasta saattoi jälleen yhden urasuuntauksen pyyhkiä yli.

Ranta oli nähty, mutta sinne pitäisi vielä päästä. Kova tuuli ja isot aallot tekivät tepposia. Tähän aikaan vuodesta paattimatkoja tarjosi vain pari hassua ja sitkeintä yrittäjää. Toinen niistä kertoi ottavansa veneet ylös, koska aallokko oli niin paha. Viimeinen mahdollisuus oli oman paatin vuokraus ja hivenen hintavaksi se tuli, mutta Vikke ei ollut ihan kauhean montaa asiaa reissun aikana toivonut, joten päätimme sulkea silmät ja lykätä käden taskuun.

Tiesimme jo lähtiessämme, ettei rantaan pääsisi. Kaikkea ei voi saada, joten otimme sen minkä saimme. Kun olet vuokrannut koko veneen yksin, siinä on se hyvä puoli, että voit istua ihan missä haluat. Saimme siis parhaat paikat keulasta. Parhaat ja parhaat! Suojaisan sataman jälkeen matka oli keikkuvan poukkoilevaa. Tuuli oli kova ja aallot kohtalaiset. Välillä saimme vettä syliin ja vene heittelehti miellyttävästi kuin huvipuistolaitteet Linnanmäellä. Mitä enemmän vettä lensi syliin, sen iloisemmin nauroimme Vertin julistaessa tämän olevan yksi reissun kohokohdista. Hän ainakin otti ilon irti koko rahan edestä.

Viidentoista minuutin päästä eteemme avautui poukama, Ship wreck. Yläilmoista katsottuna paikka oli ollut aivan mahtava, mutta päästyämme lähes rantaan, emme voineet kuin tuijottaa mykistyneenä näkymää. Tavallisesti, kun aallot eivät ole niin isot, veneet voivat ajaa suoraan rantahiekalle, sillä melko heti vesirajan jälkeen alkaa äkkisyvää. Nyt kun vesi vetäytyi voimallisesti taaksepäin, saatoimme hetkellisesti nähdä tyhjän vesikidan. Edes Vertille ei tarvinnut perustella, miksi ei voida mennä rantaan. Näky oli ajoittain pelottava.

Aikamme taivasteltuamme ja kyseltyämme syvyyksiä, miksi vesi on todellakin näin turkoosia ja muuta yhtä tieteellistä olimme valmiit lähtemään takaisinpäin. Paluumatka taittui rantoja pitkin poiketen useammassa luolassa. Veneen kapu pahoitteli tuulta ja merenkäyntiä, sillä muuten olisimme voineet käydä testaamassa veden lämpötiloja ja vetämässä muutaman virkistävän vedon. Se oli toisaalta ihan hyvä. En tiedä, miten olisimme saaneet vesieläimemme takaisin ylös veneeseen uintimahdollisuuden saatuaan.

Vielä ennen satamaan nousua näimme keskellä merta delfiinin kuvajaisen kallioaukossa ja Poseidonin silhuetin rannassa. Jotain oli jälleen jäänyt Vertin mieleen Kreikan historiasta. Poseidonia ei tarvinnut selittää sen tarkemmin, vaan henkilö oli jo itsestään selvyys hänelle. Poseidonin syleilyyn pojat sitten pääsivätkin, sillä sataman takana avautui pieni poukama. Ei kyllä Ship wreckin veroinen, mutta Suomen melko harmaisiin ja kaisloittuneisiin vesiin tottuneelle käsittämättömän kirkas ja mielenkiintoinen paikka hyppytorneineen. Olimme ostaneet sukellusmaskien kanssa märkäpuvut ja nyt ne pääsivät oikeuksiinsa. Pojat mellastivat useamman tunnin meressä, vaikka jopa heidän sanojen mukaan vesi oli melko viileää. Omasta mielestäni todennäköisesti jäätävää, joskaan ei Norjan meren lämpöasteisiin vajonnutta. Pojat jatkaisivat sukelluksiaan varmaan vieläkin, mutta nälkä hoiti aikataulutuksen meidän puolesta ja ajoi heidät ylös vedestä.

Aamun lauttaan siirtyminen oli onnistunut melko mallikkaasti, koska tulijoita ja menijöitä oli vain kourallinen. Paluumatkalla saimme malliesimerkin Suomen ja Kreikan eroista. Suomessa merimatkan jälkeen saavuttaessa maan kamaralle on satamassa hetkellisesti ruuhkaa, mutta järjestys on melko selvä. Jalankulkijat tulevat omasta aukostaan ja ajoneuvoille on omat reittinsä. Kreikassa laivasta purkautui rekat ja muut pienemmät moottorilla varustetut kulkuneuvot yhtä aikaa täysin sekalaisessa järjestyksessä. Lisäksi jalankulkijat tulivat samoista aukoista ja tietysti yhtä aikaa. Samalla hetkellä satamasta laivaan pyrkivissä autoissa käynnistyi moottorit ja ne alkoivat lähestyä laivaa kuka mistäkin suunnasta. Ei ollut perisuomalaisesta jonomuodostelmasta tietoakaan. Loppuhuipennukseksi ilmeisesti kaikkia matkustajia oli vastassa vähintään yksi henkilö, mutta mieluiten koko suku. Mitä ilmeisemmin ei oltu nähty aamun jälkeen, koskapa jälleennäkeminen oli ratkiriemukasta. Siellä rekkojen seassa ihmiset halailivat ja iloisesti elehtien vaihtoivat kuulumisiaan. Romanian rekkaparkin yövahdille olisi ollut töitä tarjolla järjestyksen pitoon. Arvaatte varmaan, ketkä meni viimeisenä laivaan ruuhkan helpotuttua…

Comments are closed.

Ota Yhteyttä

Tilaa uutiskirje

Älä jää uutispimentoon! Uutiskirje sisältää uutisia ja ajankohtaisia tarjouksia.



Tilaa Bestis

Bestis on karavaanareille suunnattu maksuton asiakaslehti, joka ilmestyy 4 kertaa vuodessa.







%d bloggers like this: