Ensin ollaan menossa Lofooteille, sitten ei olla menossa. Seuraavaksi ollaan taas menossa, mutta hieman tarkemmin harkinnan jälkeen. Meille täysin epätyypillinen tapa toimia. Norjalaisystäväisten mielestä yhdistelmämme olisi ollut liian vaikea ja kömpelö liikuteltava, joten lyhensimme karavaanimme pelkäksi vetoautoksi. Odotimme jotain todellisia kinttupolkuja, mutta hyvinhän me siellä olisimme selvinneet vaununkin kanssa. Erityisesti pelkääjän paikalta maailmaa tarkkaillessa kaikki tiet ja paikat olivat helppoja.

Kappale kauneinta Norjaa levittäytyi eteemme. Kauniita yksityiskohtia vilisi silmissä. Jopa takapenkki ei kiukutellut, kun ilmoitimme, että ruudut pysyvät suljettuina ja huomiokyky on keskitettävä maisemiin. Lofoottien eteläkärki osoittautui sitten loppujen lopuksi maineensa mukaiseksi turistihässäkäksi ja reissun ensimmäinen ravintolakokemus Norjan maineen kaltaiseksi kalliiksi paikaksi, mutta ainakin sillä nälkä siirtyi ja takapenkin nahistelu vaimeni.

Paras aika oli illalla, jolloin taianomainen usva nousi notkelmiin. Kohtasimme eräässä tällaisessa satunotkelmassa hirven. Jäimme tarkkailemaan toinen toisiamme. Odotimme koko ajan keijukaisten ja hobittien tanssahtelevan myös esiin. Onnistuin jopa nappaamaan kuvan tuosta hetkestä. Itse olin suorituksesta erittäin ylpeä. Tunnelmani hivenen lässähti, kun teinimonsteri totesi hetken kuvia selattuaan otoksissa olevan yhden onnistuneen ja ihmetteli vielä perään ”Miten sä äiti saatoit noin helpon kohteen mokata?” Äitinsä poika suora palaute, paras palaute -motto saattoi olla opittua.

Oli aika suunnata Ruotsiin täyttämään kalamiesten haaveet. Ystävän tarkat ohjeet täydellisestä kalastuspaikasta olivat alkaneet polttaa taskussa.

Jos Norjan rannikko oli serpentiiniä ja hidasta ajettavaa, niin Ruotsiin tulla pölähdimme hetkessä. Ei olisi minunkaan kannattanut ummistaa silmiä ja ottaa todella tarpeeseen tulleita kauneusunia. Herätessäni sain kuulla olevamme jo rakkaassa naapurissa. Mikään ei ollut muuttunut, oli inhottavaa unosten aikana pintaan puskenut tuskan hiki. Nälän kurniessa yhdistimme pysähdyksessä Pohjois-Ruotsin jäätävän vuoristopuron ja ruoanlaiton.

Tie oli kovin kaponen sillä kohtaa, joten jatkoimme paremman puskaparkin etsimistä. Bongasimme rauhaisan järvenrannan. Iltapalan nautittuamme annoin pojille vapaa-aikaa ja päätin nauttia itse auringonlaskusta ja astioiden pesusta. Iltakaste teki jekun ja luisuin persmäkeä järveen. Mielessäni vain vilahti: ”Apua käteni!” Olikohan tämä nyt hoito-ohjesuositusten mukaista rauhallisesti ottamista? Ranta kohteli minua armollisesti. Vedestä nouseva mätäs takasi sen, ettei mitään sattunut, mutta en minä sieltä mihinkään kyennyt liikkumaankaan, kun vyöryin mättään ja järven penkereen väliin. Ajatus oli sangen epämiellyttävä: mutainen järven pohja ja muta varmasti kuhisivat ötököitä. Toisaalta en halunnut säikäyttää perhettäni ja joten harkitut huutelut toivat tuskaisen hitaasti heidät paikalle. Saatoin jo kuvitella kylkeni vilistävän iilimatoja. Aikamme ähkittyä ja lasten lupaus hankkia Pekka Niskan nosturi paikalle saivat minut sieltä kuitenkin ylös.

Aamulla en saanut käydä pesemässä astioita. Mietin kuumeisesti, miten opitun asian voisi siirtää kotioloihin. Siellä kun tiskikoneen täyttö ja tyhjennys ovat automatisoituneet kontolleni. Onneksi on vuosi aikaa miettiä.

Jossain Jällivaaran nurkalla aloimme ihmetellä outoa hajua ja samaan aikaan kulkumme muuttui täriseväksi. Pysähdys bussipysäkille ja ulos tutkimaan. Meisselin takarengas oli sanonut sopimuksensa irti. Sopimus oli tosin sanottu irti jo kauan aikaa sitten, niin riekaleina kuminen vanteen päällys oli. Vararengas oli ollut mielestämme painava ja kovin iso mukaan pakattavaksi. Autoliiton Plus-jäsenyysehdoissa oli luvattu toimittaa apua melko moneen Euroopan kolkkaan. Joten eihän meillä nyt vararengasta ole. Ennen soittoa pieni netin tutkiminen kertoi Euromasterin olevan 850 metrin päässä. Hylkäsimme vaunumme ja jatkoimme hitain liikkein rengasliikkeen pihaan.

Ruotsalaiset osaavat palvelun jalon taidon. Meitä oli vastassa asentaja. Oli kuulemma haistanut jo tulomme. Meidän osaksi jäi nauttia palvelutiskillä olleita hedelmiä ja monipuolisen masiinan kuumia juomatarjottavia. Vertti kehui kaakaon olevan parempaa kuin Hyvinkäällä. Ei olla oltu turhaan kateellisia ruotsalaisille, joilla kaikki näyttää olevan paremmin –  ja tällä kertaa olikin. Puoli tuntia ja 50 euroa myöhemmin matkanteko saattoi jatkua. Tarjoilut oli virkistänyt kaikkia muita, vain Teron otsan päälle oli jäänyt tumman puhuva ukkospilvi. Kovasti yritimme lohdutella, mutta ei näyttänyt säätiedotuksessa olevan lähiaikoina selkenevää.

Vaunu kiinni vetokoukkuun ja kaasua. Kimakka poksahdus ja raju jarrutus. Perheen yhteinen huudahdus: ”Mikä se oli??!!?”  Tero huokui huolestuneisuutta ja pilvet kasaantuivat. Oli ihan pakko alkaa nauramaan ja paljastaa Vertin jekku. Kun isänsä oli ahkeroinut vaunun ja Meisselin välissä, oli Vertti käyttänyt joutoaikansa ilmapallon puhaltamiseen ja tarkkaan asetteluun takarenkaan eteen. Jollain opilla pallo pysyi renkaan edessä ja poksahti sopivasti lähdössä. Ukkospilvikin haihtui ja nauru maittoi. Vertti istui pitkän matkaa onnellisesti hymyillen. Hymyn takana muotoutuivat mitä ilmeisemmin jo uudet kepposet.

Mielenkiintoista oli huomata, että Norjassa porot liikkuivat laumoissa. Ruotsissa ne olivat yksin tai pareittain. Yksinäiset vaeltajat olivat haastavampi huomata, mutta sattuipa tiemmekin olemaan melko heikosti tasoitettu, joten vauhti ei päätä huimannut. Huonon tiestön vuoksi päädyimme lyhentämään matkaamme reilusti. Pysähdyimme Porjukseen. Pienessä kylässä oli isoin kyltein mainostettu museo. Armahdin perheeni tälläkin kertaa.

Armahdus kannatti. Löysimme pienen ja siihen asti hiljaisen venesataman. Aurinko helotti ja säätiedotus lupasi jatkoa. Kysyimme kohteliaasti satamasta olevalta naiselta, mitä mieltä hän olisi vierailustamme. Hän oli sitä mieltä, että ilman muuta. Jutun alkuun päästyämme puhe kääntyi kalastukseen. Kylä oli sen verran pieni, että lähin kalalupapaikka olisi Jällivaarassa, mutta hänen mielestään, kun ei ole enää lupapisteen myyntiä, niin ilmankin pärjää. Niin hänenkin verkot ilman lupia vedessä ovat.

Paljasjalkainen salakalastusoppaamme kävi kokemassa verkkoja aamuin ja illoin. Matka taittui kanootilla. Saalis oli pieni mutta lihaisa. Joka kerta ihastelimme hänen upean kokoisia kaloja. Ämpärissä oli milloin siika, milloin ahven. Oma saaliimme oli laiha. Ei tullut sintin sinttiä. Yrityksen puutteesta se ei johtunut. Pääsimme kalan makuun ruotsalaisystävämme lahjoittaessa meille kilon siian.  Grillattuna ja hivenen suolaa päälle heitettynä sen maku oli täydellinen.

Ihanat aurinkoiset päivät antoivat hyvän mahdollisuuden pyykin pesuun. Tuli puhdasta ja raikasta. Jälleen kerran mietin, miksi ihmeessä kotona koneeseen lorotan ”omoa”, kun täällä pyykki tuoksuu aina yhtä raikkaalle ilman minkäänlaisia aineita.

Lähtöaamuna ilmassa oli haikeutta. Tänne olisimme voineet jääneet pidemmäksikin aikaa. Pahuksen käsi ja lekuri. Matkaa olisi pakko jatkaa. Saapuessamme satamaan olimme puhuneet, että kaupassa pitäisi käydä, mutta kun kylässä ei ollut kauppaa vain bensa-asema ja matkamuistomyymälä niin kummasti olimme kaappeja kaivaneet ja ruokaa aina kaapineet kasaan. Jopa nuorison mielestä hieman köyhemmät eväät olivat sen väärttejä, ettemme lähteneet 50 km päähän lähikauppaan ajamaan. Kotikylän kaupattomuus sai hieman perspektiiviä. Ehkä kotiinpaluun jälkeen he eivät protestoisi 6 km pitkiä herkunhakumatkoja…

Comments are closed.

Ota Yhteyttä

Tilaa uutiskirje

Älä jää uutispimentoon! Uutiskirje sisältää uutisia ja ajankohtaisia tarjouksia.



Tilaa Bestis

Bestis on karavaanareille suunnattu maksuton asiakaslehti, joka ilmestyy 4 kertaa vuodessa.







%d bloggers like this: