Auringonsäteet pyrkivät vaunun pimennysverhojen raoista vaunuun lauantaiaamuna Pärnussa. Olisi jälleen aurinkoinen päivä tulossa tutussa ja turvallisessa paikassa. Meidän olisi kuitenkin aika jatkaa matkaa ennen kuin vaunun renkaiden tilalle kasvaisi juuret. Läväytin oven auki vetääkseni raikasta ilmaa keuhkot täyteen ennen herätysurakkaa. Perheen miesväen unenlahjat ovat legendaariset. Parhaiten tätä kuvaa Viken 2-vuotiaana nukutut päiväunet. Toisella puolella seinää purettiin kaappeja. Tero hakkasi vasaralla koko voimallaan, mutta lapsi porskutti ilman ilmeenkään rävähtämättä. Tämä kerrottuna kolmella vaatii joka aamuisen voimaantumishetken ennen aloitusta.

Jouduin perääntymään vaunun varjoihin vauhdilla. Meidät oli saarrettu. Oven takana oli kymmenittäin, myöhemmin meille selvisi tarkemmaksi luvuksi 150, erilaista vanhaa autoa ja konetta sekä erityisesti niiden harrastajia. Olimme kyllä nähneet vastaanottotiskillä ilmoituksen autoharrastajien päivästä. Olimme nähneet ja tutustuneet edellisellä viikolla alueelle tulleisiin mielenkiintoisiin vanhoihin koneisiin ja autoihin. Informaatio tapahtumasta meidän asuttaman kämppärin osassa oli kuitenkin kadonnut rentoutuneiden aivorakenteiden syövereihin.

Saimme päivän aikana pientä vinkkiä siitä, miltä tuntuu asua Hollywoodissa, kun uteliaat turistit kurkkivat aidan raoista sisään. Meillä ei tosin ollut edes matalaa lauta-aitaa, joka olisi jollain tavalla kätkenyt meidät taakseen. Siinä me markiisin alla aloittelimme aamumme aamupalaa popsimalla ja ohikulkevia ihmisiä takaisin tuijotellen. Osa väestä tuijotti meitä sumeilematta, osan vilkuillessa meitä alta kulmain. Mietimme jonkin aikaa itkeäkö vai nauraa. Valitsimme tällä kertaa naurun.

Naapurissa meillä oli Kleinbussien leiri, joilla oli osallistumiskyltti leirinsä nurkassa, joten he kuuluivat näyttelyyn mukaan. Pojat yrittivät kovasti miettiä, mitä yli neljäkymmentäviisi vuotta vanhaa meiltä löytyisi. Edes me, vanhemmat emme kelvanneet näyttelyyn asetettavaksi, vaikka useasti saamme kuulla olevamme fossiileja. Aamupalan jälkeen otimme sauvat kouraan ja lähdimme dementtihiihtoa harrastamaan väkijoukon läpi ja rantatietä pitkin eteenpäin.

Kotiinpaluu oli haastavampi. Aluevahti pysäytti meidät, koska meillä ei ollut osallistumisrannekkeita. Kerroimme ystävällisesti, ettei meillä ole, koska meidän auto ja vaunu ovat jo alueella. Porttivahti tästä kovasti innostui ja johdatti meidät pöydän luokse. Tarvitsimme kuulemma näyttelyn osallistumisrannekkeen, koska olimme näyttelyyn toimittaneet näyttelyauton ja -vaunun.­­ Tässä vaiheessa oli paljastettava nolo yksityiskohta. Me ollaan ne toopet, jotka eivät ymmärtäneet hyvissä ajoin poistua paikalta. Saimme kummeksuvia katseita ja nyökytyksen. Aluevartijoiden ajatuskuplassa luki selvästi sillä hetkellä: ”Ketkä hullut asuvat leirintäalueella keskellä näyttelyä?”

Loppupäivän kuljimme aina ryhmänä rinta rottingilla, kun tarvitsi poistua alueelta tai mennessämme huoltorakennuksessa käymään. Kasvomme oli tarkkaan painettu mieleen, koska rannekkeita ei enää kyselty. Illan hämärän laskeutuessa lastasimme auton ja sunnuntaiaamuna poistuimme klo 8 alueelta. Olimme lukeneet näyttelypaperit tarkasti ja tiesimme, että klo 10 olisi jälleen täysi meno päällä.
Matka jatkui Latviaan Ventspilsin kaupunkiin. Matka meni takapenkillä joutuisasti, kun Vertti teki koulupäivän tehtävät autossa. Motivaattorina toimi lupaus maanantaivapaasta. Ventspilsissä meitä oli vastassa lähes tyhjä leirintäalue merenrannalla. Naureskelimme, että kai täälläkin on joku tapahtuma heti huomenaamusta alkaen.

Pojat saivat nukkua pitkään ja me Teron kanssa hiihdimme tällä kertaa merenrantaa pitkin aallonmurtajan päässä olevalle majakalle. Meren pauhu oli korvia huumaava rannan puolella ja aallonmurtajan sataman puolelle meri vain keinui hitaasti omaa ikuista tahtiaan. Tänne olisi pojat rahdattava, että he näkisivät käytännössä, miten aallonmurtaja toimii.
Aamupalan jälkeen otimme pyörät allemme ja pyöräilimme kaupungilla. Miten loistavia ovatkaan pyörät. Harvemmin edes pojat mitään valittavat, kun hypätään pyörän selkään ja lähdemme polkemaan. Vauhti ei ole päätä huimaava, mutta monta asiaa ehtii näkemään ja kommentoimaan. Autosta katsellessa ei kaikkea todellakaan ehtisi ja toisaalta kävely muistuttaisi meidän perheessä enemmän etanan mäkistartteja.

Päivän saldona olivat majakka ja aallonmurtaja, teemapuisto trampoliinein ja joustavin köysin, jotka ampuivat Vertin yli kymmenen metrin korkeuteen ja monet mielenkiintoiset rakennukset. Latvian edullinen hintataso antoi Vikelle vapaapäivän ruoanlaitosta. Tilalla tuli jättiperhepitsa, ei niin terveellistä, mutta taatusti täytti meidän kaikkien vatsat.
Illan alkaessa hämärtää, halusi Vertti vielä vuokrata Segwayta muistuttavan kolmipyörän. Leirintäalueella sitä ei saanut käyttää, joten ei muuta kuin tunniksi vielä kaupungille sen perässä polkemaan. Sekä Tero että minä olimme jo ihan puhki, mutta päätimme, että tämä on nyt niitä kuuluisia myötä- ja vastamäkiä, mitkä pitää yhdessä jaksaa, kuten tuomarin edessä aikoinaan toisillemme lupasimme. Onneksi Latvia on melko tasainen maa…

Comments are closed.

Ota Yhteyttä

Tilaa uutiskirje

Älä jää uutispimentoon! Uutiskirje sisältää uutisia ja ajankohtaisia tarjouksia.



Tilaa Bestis

Bestis on karavaanareille suunnattu maksuton asiakaslehti, joka ilmestyy 4 kertaa vuodessa.







%d bloggers like this: